Millaista on olla lähivanhempi?

14.4.2017

Joskus lapsi suuttuu tullessaan kotiin, koska äiti on ihan tyhmä ja vaan isi on kiva. Isiä on ikävä ja pitää päästä takaisin isin luo nyt heti.

Joskus ärsyttää se, ettei kukaan muu tee täällä mitään. Kukaan muu ei siivoa, imuroi, tiskaa, käy kaupassa, kokkaa, maksa laskuja. Kämppäkaveri on metrin mittainen ja sotkee niin uskomatonta vauhtia että tekisi mieli nakata kaikki kaatopaikalle ja elää askeettisesti ihan vaan ettei olisi siivottavaa.

Joskus lapsi suuttuu, koska ei saa jotain tai ei saa tehdä jotain, mitä (kuulemma) isillä saa. Se onkin eri asia, saako oikeasti sielläkään.

Joskus lapsi suuttuu, kun mennään johonkin kylään, koska haluaisi olla äidin kanssa kotona vaan. Joskus lapsi suuttuu kun menee yökylään isovanhemmille, joskus suuttuu kun ei saakaan jäädä yöksi.

Joskus huutaa sekä äiti että lapsi ja kaikkia vituttaa kaikki. Etenkin kaikki.

Joskus on jäätävä ikävä pari yötä poissa olevaa lasta.

Mutta se on myös aamuja, kun herää siihen, että lapsi tulee viereen makaamaan ja kuiskaa "herää äiti, mä rakastan sua."

Se on ihanaa, vapauttavaa itsenäisyyttä, hyvää yksinäisyyttä, tapa oppia tuntemaan itsensä ihan uudella tavalla ja rakastua itseensä. Se on ylpeyden hetkiä siitä, kun pyörittelee arkea itsekseen.

Se on valtava määrä "lapsivapaata" aikaa, mahdollisuuksia tehdä aikuisten juttuja ihan vapaasti ilman aikarajoituksia tai pakotteita. Päiviä, jolloin voi tehdä ihan mitä huvittaa.

Se on loputtomia tunteja ystävien kyläilyä. Viikossa on yleensä yksi tai kaksi iltaa kun joku kaveri ei olisi kylässä.

Se on ihan ihmeellisiä luksushetkiä, joita kutsutaan myös aamuiksi, jolloin herää ilman herätyskelloa, yksin kotoa, ilman velvoitteita lähteä mihinkään ainakaan pariin tuntiin. Aamuja, jolloin Netflix menee päälle heti aamusta, aamupala syödään sängyssä ja vaatteet puetaan päälle vasta kun on pakko.

Se on ylpeyttä lapsesta, joka on sopeutunut niin hyvin ja osaa pistää sanoiksi niin hyvät kuin huonot tunteensa.

Se on öitä, kun lapsi saa tulla viereen nukkumaan ja pieni vartalo hakeutuu kainaloon turvaan ja sydän meinaa pakahtua.

Se on tilanne, jonka olen valinnut, ja josta suurimmaksi osaksi nautin täysin rinnoin. Vaikkei se aina niin iisiä olekaan.

6 kommenttia :

  1. Oon aina tykännyt siun kirjoitustyylistä. Kirjotat tosi kauniisti :)

    VastaaPoista
  2. Löysin tämmösen sarjan ja tulit heti mieleen, että voisit tykätä. Itselle oli vähän liikaa kiljumista :D Hahahahha. Sarja: Hellevator

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Googlasin ja vaikuttaa ihan mun jutulta! :D kiitos!

      Poista
  3. Moikka, oletan että sulla on kommenttien joku sellanen hyväksymissysteemi käytössä ja tää viesti onkin enemmän sulle kun kommentiksi tähän postaukseen, eli en pahastu ollenkaan jos et halua julkaista tätä tossa postauksen alla :) Tai jos haluat poistaa samantien.
    Halusin vaan siis esitellä tällasen ajatuksen jonka kanssa oon itse aika paljon joutunut puljaamaan viimeaikoina kun olen selvitellyt masennukseni taustoja. Vanhempani erosivat kun olin pieni ja hoitivat sen siis todella siististi kaikinpuolin, olivat tiiviisti yhteydessä mun kasvatuksesta ja kurinpidosta, eivät ikinä riidelleet mun nähden tai myöskään oireilleet esim. väkivaltaisesti tai muutenkaan traumaattisesti - uskallan tehdä oletuksen että tilanne on siis vähän samantyyppinen kun teillä eli kaikki on lapsen kannalta tosi hyvin. Toivottavasti et nyt siis pahastu näistä oletuksistani tai siitä että jaan tämän ajatuksen, todellakaan ei ole tarkoitus tökkiä tai jeesustella saatikka arvostella! Mutta niin, takaisin aiheeseen, syystä tai toisesta tukahdutin tunteeni erosta nuorempana, varmaan parinkymmenen vuoden ajan, ja oireilin sisäänpäin. Uskottelin itselleni että parempi näin, nyt on helpompi huijata vanhemmilta rahaa tai jotenkin elää muka vapaammin kun voi toiselle sanoa toista ja toiselle toista (tämä siis teini-iässä vasta, mutta samantyyppisiä ajatuksia varmasti ollut aiemminkin). Nyt 26 vuoden kypsässä iässä olen tajunnut että tämä yli kymmenen vuoden tukahduttaminen on johtanut siihen että noista luonnollisista surun tunteista on kasvanut melkoisia härkäsiä tässä vuosien varrella ja olen itse päättänyt että jos joskus olen tilanteessa jossa saan lapsia ja eroan heidän isästään, niin lapset joutavat johonkin ammattilaisen juttusille kyllä ennemmin tai myöhemmin vaikka eivät edes oireilisi. Syyksi riittää jo se että jos voin omalta lapseltani ehkäistä nämä omat tunteeni ja kokemukseni niin sen kyllä teen :) Ja toki siis puhumattakaan siitä että mitä aiemmin tottuu ajatukseen siitä että terapiassa käyminen on tosi ok eikä mikään hulluuden merkki, niin sitä helpompi sinne ehkä on myöhemminkin sitten hakeutua ja saada hyviä eväitä elämään. Tietysti lähden siitä oletuksesta ettei teidän perheessä ole edes mitään uhkaa tällaisen kokemani tunnelukon muodostumiseen ja uskon että vanhemmat itse tietävät parhaiten että mitä oma lapsi tarvitsee ja haluaa, mutta halusin nyt vaan heittää tän ilmaan, paljolti senkin takia että olen nyt elänyt tätä vaihetta elämästäni niin vahvasti.

    Toivottavasti sulle ei tuu olo että arvostelen mitään, se ei todellakaan oo mun tarkoitus ja sen mitä olen lukenut sun blogia niin vaikutat ihanalta ja hyvältä ja rakastavalta äidiltä, Shiri on onnekas pieni tyyppi. Ehkä siksikin uskallan sulle kirjoittaa, kun olet niin fiksun oloinen ja uskon että näät tässä mun viestissä sen lämpimän sävyn etkä tulkitse tätä miksikään arvostelevaksi paskaksi.

    Kivaa kevättä ja paljon lämpöä sulle ja teille! Pidä kiinni sun ihanasta asenteesta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan mielettömän paljon tästä kommentista! Tulee todella hyvä mieli jo ihan pelkästään siitä, että jaksat periaatteessa tuntemattomalle ihmiselle kirjoittaa näin pitkän kommentin ja jakaa henkilökohtaisia asioita kanssani. Ehdottomasti löysin tästä pelkästään lämpöä!

      Mullahan on vanhemmat vielä yhdessä, eli oon miettinytkin sitä, osaanko reagoida Shirin mahdollisiin oireiluihin, koska enhän mä välttämättä edes tunnista niitä oireita kun en tiedä, miltä vanhempien ero tuntuu ja miten se vaikuttaa. Toivon hartaasti just sitä, että Shiri ei patoa tunteitaan. Alussa kyselinkin paljon miltä tuntuu ja ymmärtääkö Shiri ns tilanteen realiteetteja, eli sitä että ei asuta enää samassa kodissa kaikki kolme, että ei vietetä enää yhtä paljon aikaa kolmistaan jnejne. Ja että miltä se tuntuu. Shiri sanoo kyllä ääneen jos ikävöi isiä ja puhui silloin siitä, että on surullinen kun erottiin, ja juteltiin aiheesta ja selitin että aina vanhemmat ei rakasta toisiaan enää, mutta Shiriä rakastetaan aina enemmän kuin mitään muuta. En oo kokenut ammattiapua mielekkääksi, koska Shiri on puhunut aina avoimesti siitä miltä tuntuu, tietenkin ikäkehityksensä mukaisesti. Mutta ehdottomasti jos olisi oireita, mitään mikä vähänkään toisi huolta tai ihmetystä, ammattiapu on munkin mielestä tosi hyvä keino ja hyvä opettaa lapsellekin ettei avun tarvitsemisessa ole mitään pahaa :)

      Tää herätti kyllä paljon ajatuksia, taidan tänään illalla skidiä nukkumaan laittaessa pitää taas pienen juttutuokion siitä missä mennään tunnetasolla :) kiitos tosi paljon, et tiedäkään miten paljon arvostan tämmöisiä.

      Poista