Lupauksia elämälle

29.1.2017

Ei, en edelleenkään perusta uuden vuoden lupauksista, mutta mielessä on pyörinyt paljon ajatuksia siitä, mitä kaikkea elämältäni haluaisin - ehkä se johtuu nyt muutoksista elämässä. Askelista, jotka olen ottanut tulevaisuuteni eteen ja nehän on aina ihan hirvittävän jänniä.

Oon muutenkin aina ollut jollain tasolla paljon pohdiskeleva tyyppi, ristiriidassa tosin sen kanssa, että olen kovinkin spontaani ja pärskäyttelen ajatukset ja ideat ulos usein ilman yhtään miettimistä. Pienestä asti olen kuitenkin ollut vahvasti unelmoija ja miettinyt asioita paljon, eikä se tapa nyt aikuisena ole yhtään vähentynyt. On muutamia asioita, joita toivon voivani luvata itselleni tulevaisuuden varalle.

IMG_20170125_103854_338

Annan melankolian joskus tulla. Olen luonteeltani perusiloinen ja pirteä, ja vaikka se on luonnollinen tapani olla, olen huomannut itsessäni myös jonkin verran sitä, etten anna huonojen vibojen tuntua. Eräs kaverini näki minut ensi kertaa mieli maassa reilu puolen vuoden tuttavuuden jälkeen ja sanoi sen olleen miltei pelottavaa - ja jäin miettimään, että varmastihan sitä puolen vuoden aikana on ollut joskus surullinen, mutta olenko antanut itseni olla surullinen? Ja vastaus on usein ei - en anna itseni olla surullinen. Olen iloinen siitä, että pystyn nopeasti pääsemään yli huonoista asioista, en jää vatvomaan enkä rypemään, mutta olisi tärkeää opetella joskus myös tuntemaan ne elämän huonot tunteet. Ne ovat realiteetti ja ne pitää vain käsitellä, ja joskus itselleen voi antaa luvan käsitellä niitä enemmän kuin olankohautuksella.

Pysähdyn välillä. Olen kova höyryämään, sen tietää kaikki mut tuntevat. Vaikka joskus olen laiskalla tuulella enkä saa paljoa aikaiseksi, suurin osa arjesta menee sinne tänne hulmuten, suunnitellen, järkkäillen, tehden ja nähden. Eikä siis välttämättä edes mitään spesiaalia, mutta hyvin harvassa on vapaapäivät, joille en ole keksinyt vähintään jotain kavereiden näkemistä. Mun olisi varmasti hyvä oppia joskus myös ihan vaan olemaan - ilman to do-listaa, ilman jonkin tulevan asian maanista suunnittelua, ilman keskeneräisiä projekteja... ihan vain minä ja skidi, tekemässä jotain arkisten tylsää mutta silti niin ihanaa. Etenkin nyt, kun aikataulu on aika hektinen.

Tiedän oman arvoni. Vaikka koen olevani hyvän itsetuntemuksen ja -tunnon omaava yksilö, olen huomannut itsessäni joskus negatiivisia asiaan liittyviä piirteitä - joskus koen, että annan ihmisten vähän kävellä ylitseni, asetan muiden toiveet ennen omiani huonolla tavalla. Asennoidun joskus pettymyksen edessä niin, että ehkä en olisi ansainnutkaan haluamaani asiaa, mikä on tietenkin kamala ajattelumalli. Vaikka nämä ajatukset ovat hetkittäisiä eivätkä sinänsä vaikuta elämääni suuressa mittakaavassa, koen tärkeänä, että pääsen niistä vähäisistäkin eroon tai opin edes käsittelemään niitä kunnolla. Haluan oppia paremmin tiedostamaan oman arvoni ja arvokkuuteni.

En lopeta kehittymistä. Olisi kamalaa olla "valmis" - ei mitään parannettavaa enää missään, ei mitään uutta opittavaa. Semimahdoton tilanne, mutta ajatuksenkin tasolla kamala. Oon tiedonjanoinen tyyppi, tykkään oppia uutta, avartaa maailmankatsomustani, kuulla muiden näkökulmia ja mielipiteitä ja yrittää parantaa itseäni ja lähistöäni jatkuvalla syötöllä. Lupaan, etten luovu tästä piirteestä itsessäni, koska saan siitä piirteestä niin paljon elämäniloa.

Pyrin olemaan hyvä. Jokaisella on tietty ihan oma käsityksensä siitä, mitä tarkoittaa olla hyvä ihminen, hyvä tyyppi, ja toivottavasti jokainen myös jotenkin pyrkii olemaan omasta mielestään hyvä tyyppi. Haluan pyrkiä siihen myös itse. Pähkinänkuoressa mulle se tarkoittaisi sitä, että kasvatan lastani rakkauden ja rajojen harmonisessa tasapainossa ja annan hänelle mahdollisimman hyvän lapsuuden, että teen läheisteni elämästä jollain tasolla parempaa, että teen jonkinlaista pientäkin muutosta ympäristössäni parempaan päin, että jäisin ihmisten mieleen hyvällä.

Minkälaisia lupauksia teillä on elämälle?

Kakskytkuus, ventisei, twenty-six

23.1.2017

Nyt sitä ollaan sitten ihan virallisesti lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä - eikö ikäkriisin aiheuttaminen itselleen ole juuri täydellinen tapa aloittaa postaus? Jotenkin jännä ikä, koska kaksikymmentäkuusivuotias kuulostaa jo ihan aikuiselta, sellaiselta oikealta aikuiselta joka handlaa kaikki aikuisten jutut eikä enää käyttäydy kuin teini. Mutta enhän mä ole ollenkaan sellainen? Vai olenko? Löytyykö jo harmaita hiuksia? Kaksikymmentäkuusivuotiaana...

IMG_20170120_154154_460

...olen avioeronnut yhden lapsen lähivanhempi. Nauroin itsekin viime vuoden puolella, että kato, mähän oon nyt ihan tilasto - mutta mikäs siinä, elämä ei aina mene niinkuin ennalta suunnittelee. Mikä tärkeämpää, olen onnellinen avioeronnut yhden lapsen lähivanhempi.

...olen korkeakouluopiskelija ja vuoropäällikkö ravintola-alalla. Nääkin on aika siistejä juttuja!

...höyryän siis elämässä koulun, työn, vanhemmuuden, epäsäännöllisen säännöllisen treenaamisen, sosiaalisen elämän ja sen kuuluisan oman ajan välillä ja yritän pitää kaikki langat käsissä. So far so good, eli valittamista en löydä.

...osaan aika monta aikuisten juttua, mutta aika montaa en osaa. En osaa edelleenkään käynnistää autoa, tilaan verokortit puhelimen välityksellä, unohdan kastella huonekasvit, kaapissani on lojunut pitkään chia-siemeniä koska en vaan tiedä mitä niillä tehdään, soitan äidille vähän väliä hätäpäissäni kun en tiedä/osaa jotain. Ehkä tää kaikki on vielä ok.

IMG_20170120_154154_460aaaaa

...olen kömpelöin ihminen ikinä ja rikon itseäni tai tavaroita ympärilläni uskomattomalla tahdilla. Tää tuntuu vaan pahenevan iän myötä. Useampikin kaveri on veikannut, että mun kuolinsyy tulee lopulta olemaan vahingossa itseaiheutettu.

...revin parhaat huumorit Rick & Morty-sarjasta, instan lukuisista nihilistihuumoritileistä ja itsestäni.

...itsetuntoni tuntuu paranevan koko ajan. Kirjoitin viime vuonna vastaavaan postaukseen "en oikeastaan osa olla kovin self-conscious" ja se pätee mitä suurimmissa määrin edelleen. Välillä mietin itsekin, mistä se voi johtua, koska olen välillä pelottavan hyvä ravistelemaan paskan hartioiltani - en vaan osaa ottaa mitään negatiivista ihon alle, vain ystävällisen kritiikin. En osaa ottaa itseeni edes pakkeja, lol.

...hiukseni ovat värjäämättömät eli oma luonnollinen värini ensi kertaa sitten vuoden 2004.

...neuvoin ystävääni laittamaan vaaleaa kynää alaluomen vesirajaan, jotta silmät näyttäisi vähemmän krapulaisilta, ja mietin mitä olen tehnyt elämälläni kun elämänohjeeni muille on tämäntapaisia.

...olen myöskin Aikuinen Nainen™ jonka on pakko päästää "HÖHÖ" suusta aina kun jossain on numero 69.

IMG_20170120_154154_460bbbbbbb

...olen aina välillä oikeasti ihan herkistynyt kun mietin minkälaisia ihmisiä ympärilläni on. Mulla on aivan mieletön ystäväpiiri ja useampi sellainen ihminen, jonka kanssa on tiiviissä symbioosissa. Mulla on myös maailman upein ja ihanin tytär, joka kasvaa hirvittävää vauhtia ja on koko ajan aina vaan fiksumpi, söpömpi, puheliaampi ja upeampi.

...juhlin tänä vuonna synttäreitäni vähän isommin! Kaverilla on synttärit samoihin aikoihin, eli vuokrattiin Myyrmäestä ravintola Wanda'sista tilat ja pidettiin vähän isommat bibikset siellä - ja oli ihan mielettömän onnistuneet juhlat! Sunnuntaina, eli oikeana merkkipäivänäni kävin Idan kanssa syömässä ravintola Centralissa.

PLAYLIST JAN17

20.1.2017

Edellisestä tämmösestä onkin aikaa! Tänä vuonna olen kuunnellut musiikkia samalla tarmolla kuin aina ennenkin, mutta yllätin itsenikin löytämällä uudestaan monia vanhoja rakkauksia, joita en ollut kuunnellut vuosiin. Ihan ekana hypetän kuitenkin tuttua!


Tää kannattaa oikeasti tyypata! Tuttujen musiikkijutut kiinnostaa tietty aina, mutta harvemmin yllätyn näin positiivisesti. Ylläoleva biisi, Utopia, on soinut mulla nyt päivittäin - ja mä en yleensä edes paljoa perusta suomalaisesta musiikista. Kannattaa tsekata muitakin näiltä!


Yks päivä tajusin, etten ole kuunnellut Pendulumia ikuisuuteen - ja ne lukeutui ehdottomiin suosikkeihini vielä joitakin vuosia sitten. Spotify siis päälle ja Pendulumiin rakastumaan uudelleen, mutta ylläolevassa yhdistelmässä vaan on sitä jotain. Aivan törkeen kova.


Jos olit elänyt elämääsi tähän asti tietämättömänä ylläolevasta biisistä (tai artistista...), olen jollain tasolla vahingoniloinen tästä. Tehän tiedätte, miten paljon rakastan Die Antwoordia? Ylläolevaa biisiä mainostettiin sanoilla "Venäjän oma Die Antwoord", eli en voinut muuta kuin kuunnella, ja kuunnella uudestaan, ja koska mussa on jotain vialla, tykätä tästä.

Opiskelijaelämää

11.1.2017

P1110059
P1110066
P1110057

Jännitin alkuviikosta ihan tajuttoman paljon tiistaita, jolloin oli siis ensimmäinen koulupäiväni ammattikorkeakoulu Metropolian sosionomilinjalla. Mutta ihan turhaan tuli jännättyä! Meitä aloittavia opiskelijoita on viitisenkymmentä ja koko ensimmäinen päivä meni erilaisissa tutustumisleikeissä ja rakennusta kierrellessä. Koko tämä ensi viikko on aika lailla orientoitumista ja ryhmäprokkiksen aloittelua ja kanssaoppilaatkin on ollut poikkeuksetta kivan oloisia tyyppejä. Yhden mimmin kanssa oltiin pääsykokeessa samassa ryhmäosiossakin!

Jännitin myös vähän sitä, miltä opiskelijaksi palaaminen tuntuu - kirjotin lukiosta vuonna 2011 ja olen sen jälkeen ollut äitiyslomalla ja töissä, eli vähän arvelutti miten sitä sopeutuu. Vaikka varsinainen opiskelu ei ole alkanut ja seisomaduunia tekevänä perse puutuu puolentoista tunnin paikallaan istumisesta mulla on sellainen fiilis, että täällä mun pitääkin olla. Innostus on kasvanut vaan koko ajan ja tänään iski oikeasti se fiilis, että tässä sitä nyt ollaan, korkeakouluopiskelijana - hullua!

Shoppasin höyryillessäni koulukamojakin, ja oli pakko hankkia uusi, isompi kalenteri - kaverin pitää mahduttaa sisäänsä kouluaikataulut ja kaikki kouluun liittyvät jutut, duunivuorot, päiväkotiajat, vapaa-ajan menot ja kaikki muu mikä mulla nyt sattuu minäkin hetkenä tuntumaan merkkaamisen arvoiselta. Muutama teistä pyysikin opiskeluaiheisia postauksia tänne blogin puolelle, eli melko varmasti tuun jonkin verran koululaisurastani täällä kertoilemaankin!

Tällä hetkellä siis edessä on varmaan aikamoiset ruuhkavuodet - täysipäiväinen opiskelu ja ehdoton halu valmistua ajallani, duunia 1-2 vuoroa viikossa, kohta neljävuotias lapsi, tarpeeni laajalle ja aktiiviselle sosiaaliselle elämälle ja säännöllisen epäsäännöllinen treenaaminen tulee varmasti pitämään seuraavat kolme ja puoli vuotta aika kiireisenä. Mutta mä oonkin vähän tämmönen että nautin hirveästi siitä, kun on paljon tekemistä ja päivät täynnä, eli stressin sijaan oon vaan ihan täpinöissäni.

Fiilikset on siis aika korkealla nyt näin alkuvaiheessa opiskelujen alkua - varmasti kerkeen hajoilemaan vielä tulevaisuudessa, haha!

Lapsuuden traumoja

8.1.2017

Joskus kuulin, että Tehotyttöjen näyttäminen lopetetaan, koska se on nykyvanhempien mielestä liian väkivaltainen ohjelma lapsille. En tiedä väitteen todenperäisyyttä, mutta reaktioni tiedän - aivan naurettavaa sontaa! Tottakai lapsia tulisi suojella maailman pahuudelta silloin, kun he vielä ovat tarpeeksi pieniä ja viattomia uskomaan maailman olevan vain ja ainostaan ihana ja hyvä paikka, mutta liiallisuuksiin ei kannata mennä. Eikä sarja edes ole väkivaltainen, wtf.

Aloin kuitenkin pähkäilemään omaa mediankulutustani pienenä ja mieleen nousi muutamakin asia, jotka traumatisoivat pientä Sofiaa. Muistaako muut näitä?

traumat1

Kauhufriikki olen ollut jo pienenä - ja meiltä löytyi kotoa useampi lapsille suunnattu kotimainen kauhutarinakokoelma, mm. ylhäällä kuvatut Lue jos uskallat, Kuolleet eivät kurkistele ja edelleen kirjahyllystäni löytyvä Vampyyrin vapaailta. Lyhyet, maksimissaan parin sivun pituiset tarinat oli usein kuvitettu sarjakuvamaisilla kuvilla ja muistan pelänneeni näitä aivan helvetisti joskus tarhaiässä juuri lukemaan oppineena. Osa tarinoista oli vitsejä, mutta osa oli oikeasti todella karmivia. Parhaiten mieleen jäi tarina miehestä, joka hukutti vaimonsa risteilyllä ja joka löydettiin kylpyammeesta kauhuun kuolleena myöhemmin vaimon kostaessa haudan takaa, sekä tarina miehestä, joka vei kuolleen tyttöystävänsä pyörätuolissa häihinsä saadakseen perinnön. Molemmilla tarinoilla oli yksityiskohtainen koko sivun kuva, jotka karmivat edelleen niitä muistellessa!

Goosebumps-kirjasarjaa luin myös hyvällä halulla ja se oli nuorempana todella pelottava. Muistaakseni ensimmäinen lukemani Goosebumps-kirja oli se, jossa isovanhempiensa farmilla kesälomaileva poika lukee vahingossa jonkin kirjanpätkän, joka herättää pellon variksenpelättimet eloon verenhimoisina. Lainasin Goosebumpseja kirjastoautosta joka viikko ja hytisin peloissani sängyssäni iltaisin näitä lukiessani.

Kuka pelkää pimeää?-sarja pyöri nuoruudessani, ja vaikka muistikuvani jaksoista ovat hämäriä, muistan niiden pelottaneen reippaasti. Sarjassa joukko teinejä kerääntyi nuotion ympärille pimeässä metsässä ja kertoivat vuorollaan tarinan, joka näkyi jakson ajan, ja aina jakson päätteeksi he heittivät sangollisen vettä nuotion päälle ja ruutu meni pimeäksi.

traumat2

Tämän varmasti muistaa kaikki - nerokas tapa varoittaa lapsia talven heikoista jäistä. Tämä Pikku Kakkosen jälkeen näkyvä lyhyt animaatio oli nimittäin niin tajuttoman kuumottava, etten aikuisenakaan suostu menemään jäälle vaikka kuinka mainostettaisiin sen kestävän kyllä. Pelottava musiikki, hukkuva nalle ja se jumalattoman karmiva möreä "varokaa heikkoa jäätä"-valitus pisti juoksemaan ulos huoneesta pienenä. Ehkä tähän lisättynä se kohtaus Pikku Naisia-leffassa, jossa nuorin meinaa hukkua tiputtuaan luistellessa jäihin, yhdistyi mun mielessä tarpeeksi kovaksi kuumotukseksi, etten suostu jäille vieläkään.

traumat3

Muumeissa oli paljon kaikkea pelottavaa - Mörkö, se jakso jossa Muumipeikko muuttuu peikoksi, Tiuhtia ja Viuhtia jahtaava taikuri, hattivattien hyökkäykset... mutta kaikista karmaisevin oli aina tämä Jäärouva, vai oliko se Jääkuningatar? Nimestä viis, pelkäsin tätä neitoa pienenä niin paljon, etten suostunut ensimmäisen kerran jälkeen kyseistä jaksoa katsomaan. Pikku Myy siis luistelee jäällä Tuutikin varoituksista huolimatta ja sumuisessa lumisateessa eteen ilmestyy tumma hahmo kauempana jäällä. Myy lähtee karkuun, mutta jäiset jalkansa järven jäästä irti repivä hevonen lähtee perään, ja ilmeettömänä eteenpäin tuijottava Jäärouva saa Myyn kiinni, tuijottaa tätä silmiin, kuumottavan äänen saattelemana supistaa pupillinsa ja jäädyttää Myyn kalikaksi. Hyi.

traumat4

Tästä mulla on aika hämärät muistikuvat, mutta muistatteko sarjan nimeltä Marienhof? Se pyöri mun ollessa alakouluikäinen juuri niihin aikoihin kun koulusta tultiin kotiin. En muista sarjasta kuin ihan muutaman jutun - ja niistä yksi on muistaakseni kuvassa näkyvän hahmon sisältävä kohtaus. Tyyppi on käymässä jonkun diilerin kämpillä ja häntä yritetään painostaa myymään huumeita lapsille (?) ja hän kieltäytyy. Diilerin porukka paiskaa miehen maahan, sitoo kiristyssiteen tämän olkavarteen ja pistää pakolla heroiinia suoneen miehen huutaessa ja itkiessä kauhuissaan. Katsottuani jakson saman päivän iltana äiti ihmetteli, miksi huoneestani kuuluu hentoa itkua. Itkin sängyssä peiton alla yrittäen tilkkiä kaikki mahdolliset raot, "että huumeet ei pääse mun luo" - en saanut katsoa Marienhofia enää.

traumat5

Watership Down nyt on sellainen juttu, jonka tekijöiltä haluaisin joskus päästä kysymään, että mitä vittua. Pupuista kertova alkuun söpöltä vaikuttava elokuva on aivan sairas piirretty, jossa puput murhaavat toisiaan raa'asti ja kuolevat mm. tukehtumalla sortuviin tunneleihin - ja tottakai kaikki veri ja suolenpätkät näytetään. Sinänsähän elokuva on todella hyvä ja ymmärrän sen pointin kyllä täysin, mutta ihan lastenleffaksi en menisi sitä kutsumaan millään tietoisuuden tasolla.

traumat6

Cartoon Network oli mulla suurkulutuksessa läpi lapsuuden ja yksi lemppariohjelmistani oli Courage the Cowardly Dog. Söötti vaaleanliila koira asui hökkelissä keskellä ei-mitään herttaisen Murielin ja tämän yrmyn aviomiehen kanssa. Lastenkauhuksi sarja oli yllättävän pelottava - jokaisessa jaksossa oli jonkinlainen monsteri tai muuten pelottava tilanne, joka pelokkaan ja aran Couragen piti voittaa. Pahiten mieleen jäi kummittelemaan zombiejätkä, joka huusi RETURN THE SLAB möreällä hidastelevalla äänellä keskellä sumuista peltoa useita kertoja putkeen.

Vuodelle 2017

1.1.2017

ilotult

En ole mikään uuden vuoden lupausten fani - mielestäni tahto tehdä muutoksia asioihin voi ja pitäisi tulla milloin vain, vaikka toki ymmärrän symboliikan uuden vuoden alkaessa. Pyrin siis itse olemaan tekemättä varsinaisia lupauksia, mutta koska oon tämmöinen taivaanrannanmaalari, uusi vuosi saa mutkin aina kelailemaan vähän sitä, mitä seuraavalta vuodelta haluaisin.

Vuosi 2017 alkaa aika ryminällä, kun heti tammikuusta aloitan uuden elämän ammattikorkeakouluopiskelijana ja jään duuniin osa-aikaiseksi. Jännittää paljon ja toivonkin siis tottakai, että kaikki menee hyvin! Toivon pärjääväni ruuhkavuosissani niin, että ehdin keskittyä opiskeluun, tienata vähän lisärahoja töissä, pärjätä opiskelijabudjetilla ja, mikä tärkeintä, olla kaiken keskellä hyvä äiti lapselleni. Toivon, etten stressaa liikaa, keitä liian montaa soppaa samanaikaisesti, jotta aikaa jää sille elämän tärkeimmälle asialle eli tyttärelle. Varmasti seuraavat kolme ja puoli vuotta elämästäni (pyrin valmistumaan ajallani) tulevat olemaan aika hulluja, mutta uskon pystyväni siihen kyllä - ja jos joskus tuntuu rankalta, mulla on elämässäni mieletön verkosto uskomattomia ihmisiä tukemassa, auttamassa ja kuuntelemassa. Toivon, että koen koulussa löytäneeni sen oman alani ja viihtyväni opiskelijana.

Toivon sen tavallisen arjen olevan Shirin kanssa yhtä ihanaa kuin tähänkin asti. Tietty välillä on raskaampaa, uhmaikä nostaa päätään ja joskus tuntuu että pää räjähtää, mutta pääasiallinen fiilis on aina ollut se, että mun elämä on tosi ihanaa. Toivon, että myös skidi kokee elämänsä olevan tosi kivaa ja muistelee aikuisenakin lapsuuttaan kaiholla. Toivon tavallisen arjen mausteeksi paljon spessuhetkiä niin perheen kuin ystävienkin kanssa, sitä tasapainoa mitä olen nyt onnistunut ylläpitämään äitiminän ja minäminän välillä.

Toivon löytäväni aikaa myös itselleni koulun, työn ja äitiyden ulkopuolella - niin ystävien kanssa vietettynä aikana kuin aikana itseni kanssa. Haluan lukea enemmän, treenata enemmän, viettää hetkiä rentoutuen ja nautiskellen omasta seurastani. Tätä teen aika paljon jo nyt iltaisin, kun skidi tuhisee sängyssään - laitan kuulokkeet korviin ja kuuntelen musiikkia, tai luen, katson jotain sarjaa... Olen vain. Itsestäänkin on hyvä pitää huolta ja itsestään on myös ihan hyvä tykätä.

Toivon vuoden 2017 olevan hyvä vuosi - tietenkään kaikki ei aina mene putkeen ja elämä ei ole pelkästään ruusuilla tanssimista, mutta kunhan voin aina jälkikäteen sanoa, että pääasiassa kaikki oli ihanaa, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Mitä te odotatte tältä vuodelta?