Ultimaalinen musanostalgiapläjäys á la Sofia

24.8.2016

Viime vuonna tein ysärinostalgiapostauksen (pahoittelen postauksen tönkköä asua, takaisin Bloggeriin muuttaessa kaikki ei mennyt ihan putkeen) ja sitä tekiessä yritin karsia omia nostalgiarakkauksia sellaisiin, joita uskoin muidenkin muistavan. Tänään bongasin kuitenkin vanhan YouTube-tilini ja sitä kautta ikivanhoja tykkäyksiä, joten mun on pakko tehdä uusi. Olin niin ihanan nolo.


Kuka muka ei rakastanut Hilary Duffia?? Lizzie McGuire pyöri telkkarissa, siitä tuli leffa, Hilary julkaisi ah-niin-ihanaa teinipoppia parinkin albumin täydeltä ja oli viaton pieni poppari niiden muutamaa vuotta vanhempien ja astetta seksuaalisempien keskellä. Ja koska esiteineille suunnatut "mimmileffat" on aina parhaita, valitsin biisiksi postaukseen juuri tän ylläolevan.



Play oli 13-15-vuotiaista tytöistä vuonna 2002 "pinnalle" noussut tyttöbändi, jonka jäsenet olivat ruotsalaisia mutta joiden varsinainen valloitusinto oli jenkeissä. En muista ollenkaan miten alunperin bongasin Playn, mutta olin juuri siinä 11-12 ikävuoden tienoilla isokin fani - olin unohtanut näiden olemassaolon oikeasti ihan kokonaan!



BUSTED FANGIRL 4EVER. NO SHAME. Bustedin bongasin alunperin silloin hehkeään teini-iän alun aikaan, kun vuonna 2004 pidin ensimmäistä varsinaista blogiani (Wasted Place.....) ja sain kourallisen brittiläisiä blogituttuja, jotka fanittivat tätä poikabändiä, joka erosi kuitenkin muista poikabändeistä "rokimalla" soundilla ja soittimet kädessä. Busted-kauteni on ehdottomasti kovin fanituskauteni ikinä, siinä mielessä että olin oikeasti aivan hysteerinen ja itkupotkuraivarivaadin päästä heidän kiertueelleen Lontooseen - en muuten päässyt. Kun käytiin perheen kanssa Lontoossa ostin miljoona Busted-tavaraa ja elin, hengitin ja uneksin Bustedia. Lempparini oli Matt Willis (blondi piikkitukka...), eli koulukirjat näihin aikoihin täyttyi nimmarista "Sofia Willis". Olin ihan överi. Ja kuuntelen heitä edelleen semisäännöllisesti...



Aasinsillalla edellisestä seuraava superrakkauteni oli McFly, Bustedin siipien suojasta pinnalle pongahtanut samantyylinen bändi. McFlyta fanitin myös aivan järjettömällä tarmolla ja sain silloin myös silloisen luokkalaisteni bestisporukan tähän mukaan - oltiin kaikki aivan hulluna bändiin ja haluttiin levittää sanaa, jotta ne tulisi Suomeen keikalle. Tein siis photarilla flyereita, printtasin niitä järjettömät määrät ja käytiin eräässä kauppakeskuksessa tunkemassa niitä lehtiosaston musiikki- ja teinilehtien väliin. Vaikka McFly-rakkaus ei vetänytkään vertoja mun Busted-rakkaudelle, tämäkin bändi hallitsi elämääni aika pitkään silloin pienenä pikkuteininä.



Triple 8 ei ollut edes yhden hitin ihme, kun ei tääkään mikään hitti ollut, paitsi ehkä minulle. Kuuntelin tätä kovalla syötöllä samoihin aikoihin kuin kahta ylempää - olihan mulla ikiaikaisen brittirakkauteni hekumakausi päällä - ja en näidenkään olemassaoloa olisi edes muistanut ilman tämän postauksen tekemistä.



BLUE! Ennen aiemmin mainittuja miesvoittoisia bändejä mun elämäni suurin rakkaus oli Blue, ja etenkin jäsen Lee Ryan. Äiti nauraa edelleen sille, kun vuonna 2002 (vai 2003?) lomailtiin Ostiassa, Italiassa, ja heti selvitettyäni oman sänkyni kaivoin repustani rakkaat Leen kuvat ja kiinnitin seinälle sänkyni viereen. Enhän mä voinut viettää kuukautta ilman lempparikuviani oman makkarin seinältä koristamassa lomamakkarin seinää?? Nyt aikuisen perspektiivistä näiden about jokainen biisihän on älyttömän roisi, mutta ei sitä samalla tavalla tajunnut skidinä. Ah, kirjoitin niin paljon Blue fanfictionia. Siitä muuten ehkä huomaisi, että biisien roisius vaikutti - Blue-ficcini kun oli aika likaisia. Siis nää, joita kirjoitin 11-12-vuotiaana...



Rakkauteni Atomic Kitteniin alkoi juuri niin esiteinillä tavalla kuin vaan voi - bändin alkuaikina (kun Kerry oli vielä jäsen) vihasin koko bändiä, koska Atomic Kittenin Liz/Lil seurusteli Bluen Lee Ryanin kanssa, ja mustahan oli siis tulossa Leen vaimo isona. Vihasin Liliä koko sydämestäni, koska pienessä kuplassani  hän oli vienyt mieheni. Kasvoin tästä melko pian yli ja Jennyn liityttyä bändiin annoin heille mahdollisuuden ja fanitinkin heitä monta vuotta. Yksi esiteini-ikäni kohokohdista näin fanituksen saralla olikin se, kun Jennyn synttäreiden aikaan bändille sai lähettää itse tietokoneella tehtyjä synttärikortteja, ja lähetin tottakai omani. Kaksi parasta korttia valittiin voittajaksi, ja toinen niistä oli minun! Palkinnoksi sain helvetinmoisen kokoisen jostain ihme kankaasta ja rautalangasta tehdyn perhosen, jonka sai kiinnitettyä seinälle ja joka oli samannäköinen kuin perhoset yhdellä bändin musavideolla. Myöhemminhän muuten Lil oli lempparijäseneni, ja pitkään netissä käyttämäni nikki Lilysheee oli väännös hänen nimestään.

Hauskintahan mun mielestä tässä on se, että vaikka fanityttöilin aivan hulluna kaikkia näitä, samalla olin jo kova Marilyn Manson-fani, mainitulla matkalla Lontoossa ostin myös mustaa huulipunaa ja kaipaamani Sex Pistolsien levyn enkä todellakaan ehkä ainakaan siinä vuoden 2004 aikoihin näyttänyt siltä, että kuuntelisin poppia ollenkaan. Ja salaahan näitä pitkälti jossain vaiheessa kuunteli, kun piti olla niin genreuskovainen kaikelle raskaammalle.

Oliko mikään mainittu teidänkin rakkauslistoilla?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti