Kehoni on minun

30.6.2016

Minun kehoni on minun.

Itsestäänselvää, eikö? Tottakai se on minun, sehän olen minä. Minä kehityin äitini kohdussa, synnyin, kasvoin ja kehityin omana itsenäni. Opin ryömimään, kääntymään, konttamaan ja kävelemään. Opin hallitsemaan kehoani, juoksemaan, hyppäämään, käymään itse potalla. Kasvoin pituutta, tulin murrosikään, lantioni leveni, rintani kasvoivat.

Kaikki normaaleja asioita, itsestäänselviä suurimmalle osalle meistä.

Kasvoin myöskin leveyttä. Ja olen kasvanut, pienentynyt, kasvanut taas, koko elämäni ajan. Se on asia, josta olen monesti puhunut blogissa avoimesti - hei, olen Sofia ja olen ylipainoinen. Hei, olen Sofia ja toiveenani on päästä normaalipainoon terveyssyistä. Hei, olen Sofia, olen vihannut itseäni ja kehoani käytännössä koko esiteini- ja teini-ikäni, mutta aikuisiällä olen löytänyt rakkauden itseeni. Ja se, että rakastaa itseään, on ihan mieletön tunne jonka toivoisin kaikkien voivan kokea.

Rakastan vartaloani, koska se antoi minulle lapseni. Tulin raskaaksi, kasvatin lastani sisälläni niinkuin äitini kasvatti minua, synnyttäessäni toin maailmaan toisen elävän ihmisen. Rakastin kehoani, vaikka imetys ei onnistunut haluamallani tavalla. Vaikka sain myöhemmin keskenmenon. Rakastan kehoani koska ymmärrän, ettei se ole täydellinen - siinä on virheitä ja se tekee virheitä. Se kuitenkin myös tekee uskomattomia asioita, lähtien jo ihan siitä, että se pitää minut hengissä.

Syyt laihdutuksen haluamiseen olivat teini-iän raivokkaan itseinhon aikana lähinnä ulkonäkökeskeisiä toiveita olla Juuri Oikealla Tavalla Kaunis. Uskoin täysin jokaisella solullani, että on olemassa tietynlainen universaali kauneuden muotti, johon kaikkien piti kuulua, jos halusi oikeasti olla hyvä ihminen. En lukenut siihen mitään tiettyä tyyliä, hiusmallia tai meikkaustapaa, vaan nimenomaan kehoon liittyvät asiat. Pidin itseäni huonompana ihmisenä kuin laihat ystäväni. Huonompana ihmisenä. On aivan helvetin hirveää, että nuori tyttö pitää itseään ala-arvoisena, huonona, paskana ihmisenä, koska on isompi kuin vierellä oleva toinen nuori tyttö. On aivan helvetin hirveää, että elämme maailmassa, jossa tämä on ihan normaalia.

fuckyeahflabbyarms

Nykyään asenteeni on muuttunut, vaikka edelleen on välillä vaikeaa - mutta vaikeaa minulla on vain muiden ihmisten vuoksi. Kun katson peiliin, en näe rumuutta. Jos peilistä katsoo takaisin aamuinen minä, meikittömänä, hiukset takussa, ilman rintsikoita, yllä vain toppi ja pikkarit jotka päästää kaikenlaiset makkarat ja löllöt valloilleen, näen homssuisen version minusta, joka on kuitenkin ihan yhtä ihana, tärkeä ja kaunis kuin laittautunut ja pukeutunut minä. Minä en missään nimessä ole ruma, enkä missään nimessä ole huono, ala-arvoinen, laiska tai saamaton kokoni vuoksi. Silti joskus on vaikeaa olla lyhythihaisessa paidassa ulkona. Silti kun tapaa puolitutun, jonka on nähnyt viimeksi hoikemassa kunnossa, ilkeä pieni häpeä tuntuu vatsanpohjassa - miettiiköhän toi nyt, että mä oon turvonnut viime näkemästä.

Mutta tiedättekö mitä? Haistakaa vittu.

Minun kehoni on minun, ja sillä tarkoitan sitä, että kenelläkään muulla kuin minulla ei ole oikeutta kommentoida sitä. Minun kokoni ei kuulu kenellekään muulle. Minun laihdutusprojektini eteneminen tai etenemättömyys ei kuulu kenellekään muulle. Millä oikeudella kukaan muu ihminen tuijottaa vatsamakkaraani kulmat kurtussa, millä oikeudella kukaan tuijottaa allejani, millä logiikalla kukaan muu ihminen kokee oikeudekseen aiheuttaa minussa negatiivisia tunteita omaa kehoani kohtaan?

Se, laihdunko ikinä normaalikokoiseksi, on yksin minun asiani. Tiedostan itse oikein mainosti, että olen puhunut blogissakin kroppaprojektista jo pari vuotta, mutta muutos on jäänyt noin kymmeneen tippuneeseen kiloon. Mutta hei, minä olen taistellut kehoni kanssa 12-vuotiaasta asti. Huonoina päivinä en usko koskaan lopettavani tätä sotaa - mutta se on minun sotani, ja minä sodin sitä niinkuin haluan. Ymmärrän, että joskus esimerkiksi läheiset voivat huolestua jonkun heille rakkaan ihmisen terveydentilasta, mutta se ei anna kenellekään oikeutta kommentoida ilkeästi tai aiheuttaa paskaa fiilistä yhtään millään tavalla. Kaiken keskellä jokaisen keho on heidän omansa, eikä sen koko, ulkonäkö, makkarat, selluliitit, roikkumiset, timmiydet, kiinteytykset, lihakset, iho tai mikään muukaan fyysinen aspekti kuulu millään muotoa kenellekään muulle.

Tämän postauksen kirvoitti keski-ikäinen mies, jonka suuri vatsa pilkotti t-paidan ja sepaluksen välistä roikkuen. Minulle tämä näky ei aiheuttanut mitään tunteita, koska olen kunnollinen ihminen. Minun lyhythihainen paitani taas vei miehen tuijotuksen käsivarsiini, kasvoille pikaisen ällöttyneen irvistyksen ja sitten hätäisen vilkaisun kasvoihini tajutessaan minun huomanneen. Kyllä, minä näin, että sinua ällötti ihminen, joka kehtaa kulkea lyhythihaisessa paidassa, vaikka hänen käsivartensa eivät ole timmit. Ja ensi kertaa ikinä minä en hävennyt ja äkkiä kaivanut ylleni mukana ollutta takkia. Minä nostin leukaani ylemmäs ja kävelin eteenpäin ylpeänä. Fuck yeah, this is my arm fat. Eat your heart out honey.

Olen väsynyt kokemaan huonoja fiiliksiä itseäni kohtaan muiden takia. Jos minä itse peiliin katsoessani näen toki keskeneräisen työn, mutta sellaisena kuitenkin arvokkaan, rakkaan, kauniin ja tärkeän, kuka kukaan muu on viemään siltä tunteelta pohjaa? Ei, ylipainoa ei pidä hehkuttaa, real women have curves-tyylinen skinny shaming on ihan yhtä kamalaa kuin läskien haukkuminen, terveellisiä elämäntapoja ja terveellisiä kehoja tulisi ylistää ja suosia ja siihen pitäisi pyrkiä. Mutta se, miten, millä tahdilla ja milloin minä siihen pyrin, on minun asiani. Minä en ole vain minun kehoni, eikä mitään osaa ihmisarvostani mitata vartaloni perusteella.

Minun kehoni on minun, jokaisella mahdollisella tavalla.

Vähän erilainen cityjuhannus

26.6.2016

Mä olen aina juhannuksen aikaan vapaaehtoisena töissä, koska en oo koskaan oikein juhlinut sitä sen erikoisemmin. En ole mökkeilyn ystävä eikä meillä lapsuudenkodissakaan ollut mitään varsinaisia ns. juhannusperinteitä, vaikka toki sitä ollaan vietetty, mutta nyt aikuisiällä en pidä juhannusta niin tärkeänä. Siksi ilmottaudun duunissa aina vapaaehtoiseksi, jotta juhannuksesta enemmän välittävät pääsevät sitä juhlistamaan - mutta tänä vuonna ei ollutkaan duunia juhannukselle, eli jotain piti keksiä!

P6250007
P6250036

Ja me keksittiin! Idea lähti duunikaverilta - mennään pelaamaan paintballia. En ollut koskaan ennen kokeillut sitä, joten olin tottakai innoissani heti messissä, ja päiväksi päätettiin juhannuslauantai, jotta osallistumaan haluavilla olisi pienemmällä todennäköisyydellä duuniesteitä. Loppujen lopuksi meitä oli minä, Nico, muutama mun työkaveri ja kourallinen yhden kyseisen työkaverin toisen työpaikan työkavereita. Paikkana toimi Armageddon Paintball ja heidän ulkoareenansa Vanhalla Hämeekyläntiellä Espoon puolella. Kaikkien ollessa paikalla jakauduttiin kahteen joukkueeseen ja puettiin vermeet päälle - toiselle joukkueelle maastokuviota ruskeana, meidän joukkueelle vihreänä.

P6250012
P6250018
P6250014
P6250020

Pelattiin vajaa kaksi tuntia ja oli kyllä ihan mielettömän hauskaa. Välillä tehtävänä oli vain tappaa toinen tiimi, välillä hakea keskeltä kenttää lippu ja viedä se omaan leiriin, välillä toinen joukkue piiloutui ja yritti yllättää toisen joukkueen, jonka tehtävänä oli päästä kentän toiselle puolelle. Itse pelialue oli ihan valtava, musta tuntui että pelkästään meidän kenttä oli jo tosi iso, mutta sekin oli vain yksi osa koko mahdollista pelialuetta. Pelaamisessa tuli tajuton hiki, meikit aika lailla suli pois naamasta ja metsässä juoksentelu, suojaan hyppiminen, värikuulien väistely, kyykkiminen ja ryömiminen hengästytti itse kutakin.

Sain ristiriitaista infoa ennen peliä siitä, sattuuko värikuulat - joidenkin mukaan vähän ehkä nipistää, joidenkin mukaan sattuu "aivan saatanasti" - ja itse allekirjoitan jälkimmäisen teorian. Kyllä se sattui, mutta ei kovin pitkään. Kunnes aamulla bongaili mustelmia ympäri kroppaa, jotka todellakin on kosketusarkoja! Alla kuvamateriaalia...

P6250020aaa
P6250020bbbbbbbb
P6260051

Paintball oli siis kuitenkin todella hauskaa ja haluan ehdottomasti mennä joskus uudestaankin, vaikka ensi kerralla pitääkin yrittää panostaa siihen, ettei ottaisi niin paljon osumaa... Sain pari kaatoa, jäin henkiin parilla rundilla, mutta sain kyllä kuulista sisäreiteen, käsivarteen, selkään ja kypärään ihan tarpeeksi niidenkin edestä. Pelin jälkeen grillattiin alueella olevalla grillillä ja hengailtiin vielä muutama tunti siinä, hyttysten armoilla, mutta kotiin tultiin jo kiltisti ajoissa.

Kesähellekin helli meitä vähän spessumman juhannusaktiviteetin kunniaksi!

PLAYLIST JUNE16

24.6.2016

Uuden listauksen aika, aiheena viime aikoina eniten soineet biisit! Siinä missä viimeisimmässä postauksessa viime kuussa popitin aika kevyttä hyvän fiiliksen musiikkia, nyt on tullut kuunneltua sekaisin hyvän fiiliksen, surun ja raivon musiikkia. Tästä lienee kiittäminen OITNB-maratoniani, koska pari biisiä on uusimman kauden soundtrackiltä...



Kuten heti ensimmäinen! DEQN SUE oli mulle ihan tuntematon nimi, mutta selattuani postausta jossa listattiin uusimman OITNB-kauden musiikkia, tämä osui silmiini ja samalla toki myös korviini. Ja tässä on jotenkin niin hyvän menon fuck you-fiilis, että pakkohan tästä on tykätä!


Myös sekä The Bug että Warrior Queen oli pimennossa yllämainittua postausta edeltävänä aikana. Sitten bongasin tämän biisin, ja tää iski täysillä. Tämä oli muistaakseni jakson lopetusbiisinä Blancan menneisyyttä käsittelevässä jaksossa - ja en keksi heti parempaa biisiä siihen tarkoitukseen. Tää on sitä hyvää vihaa.



Miley Cyrus-rakkauteni oon julistanut blogissa aiemminkin. Uudempi Miley Cyrus & Her Dead Petz-kama sekoittaa sen rakkauteeni yleisesti kaikkeen outoon ja friikkiin, eli levy on ollut jonkinmoisessa soitossa mullakin. Twinkle Song ei lauluna ole mitenkään outo tai erilainen, mutta se on jotenkin mielestäni vaan todella kaunis. Dat voice.


Jos se kellekään oli jäänyt epäselväksi, Game of Thrones on viimeistään tämän tuotantokauden myötä syönyt sieluni, vienyt elämäni ja lobotoinut vapaan tahtoni. Koska mä kuuntelen näitä vapaa-ajallani. Paljon. GoT-aiheisten videoiden välissä.

Avaruuskirja äidiltä tyttärelle

22.6.2016

Alunperin idea iski raskausaikana - miten ihanaa olisikaan tehdä itse lapselle opettavaisia kirjoja? Suunnitelma muhi päässä pitkään, kunnes päätin tehdä ensimmäisen yrityksen avaruuskirjan muodossa Shirin avaruusinnostuksen heräillessä. Tein kirjan muutama kuukausi sitten ja tarkoituksenani on ollut jatkaa sitä, minkä vuoksi en ole siitä vielä postaillut - mutta kuten multa niin tuttua on, jatkamissuunnitelmat on jääneet tässä vaiheessa vielä suunnittelutasolle, eli postataan nyt silti!

P6220240
P6220241
P6220242

Ostin Suomalaisesta Kirjakaupasta muistaakseni noin femman maksaneen pahvikantisen kirjasen, käytin Wikipediaa ja URSA:n sivuja apuna omien tietojen täydentämisessä ja aloin täyttämään sivuja tiedolla avaruudesta. Shiri on niin pieni että luen kirjaa tietty hänelle itse, eli kirjoitin samalla tavalla kuin puhuisin - mm. Venukseen lisäsin kuvauksen "siellä ei voisi asua edes kesästä tykkäävä äiti!" - ja Shiri on ollut tekeleestä aivan onnensa kukkuloilla. Useimmiten pyyntö selata ikiomaa avaruuskirjaa tulee muodossa "Äiti, sinun pitää kertoa minulle planeettojen nimet!"

Koska olen steinerlapsi ja koska kyseessä on lapselle tehty kirja, piti se tietty myös kuvittaa. En todellakaan hakenut mitään tieteellisesti päteviä läpileikkauskuvia mittakaavassa, vaan lapsenomaisia ympäripyöreitä kuvia, joiden avulla Shiri voi saada yleisen käsityksen esimerkiksi planeettojen ulkonäöstä. Kirja on tehty kokonaan ihan tavallisilla Cittarista ostetuilla puuvärikynillä ja kuulakärkikynällä.

P6220248
P6220264
P6220258
P6220245

Kirja on jo taaperon käsissä vähän tahriintunut ja nuhjuuntunut, mutta se ei lukemisintoa häiritse äidin eikä tyttären kohdalla. Tiedostan, että kansien välissä oleva informaatio on monissa kohtaa kolmevuotiaan kapasiteetille vähän överiä, mutta ajattelin myös tulevaisuutta. Pakahtuisin ylpeydestä, jos Shiri ajan kanssa oppiessaan lukemaan vielä lukisi tätä kirjaa itse! Siksi haluankin myös saada kirjaa täytettyä enemmän. Sieltähän puuttuu mm. osiot Linnunradasta, Maan omasta kuusta, avaruusmatkailusta, ensimmäisestä kuukävelystä, raketeista ja astronauteista, mustista aukoista.... Vaikka mistä!

P6220268
P6220272

Tärkeintä oli tottakai, että arvon taapero tykästyy kirjaan, ja pirpana rakastaa sitä - eli fiilis on laimeasti kuvattuna voittajafiiliksen multihuipentuma. Ja Shirin reaktiosta innostuneena olen suunnittelut tekeväni mimmille myös aapisen, numeroja opettavan kirjan, dinosauruskirjan, ehkä jonkinlaisen maantieto-/maapallokirjan... Ideoita riittää, mutta toteutus tökkii ihan ajanpuutteenkin vuoksi. Tykkään kuitenkin ajatella tämän ja mahdollisten tulevien tekeleideni säilyvän Shirillä tärkeinä ja rakkaina kirjoina, joilla on tunnearvoa aikuisenakin.

Kirjan tarkoitus on myös täyttynyt, koska Shiri osaa mm. kertoa maapallon olevan kotiplaneetta, nimetä muitakin planeettoja ja myös vaatia huoneeseensa koristeeksi oikeaa komeettaa. Ja turhautua, kun selitetään, ettei viimeinen ihan nyt vaan onnistu...

Deep in OITNB S4

19.6.2016

SPOILER ALERT! SARJAN NELOSKAUSI SYYNISSÄ - MUKANA MYÖS KOHTAUKSIA PALJASTAVIA KUVIA, ELI ÄLÄ EDES SELAA JOS ET HALUA SPOILAANTUA!


Mikä ihmeen steinerkoulu?

17.6.2016

Ennen kuin aloitan, haluan alleviivata miljoona kertaa, että tämä on vain minun näkökulmani asioihin - asiat koettuna minun silmilläni, minun mielipiteeni ja ajatukseni. Toivon, että kukaan ei loukkaannu tästä tekstistä, koska se ei missään nimessä ole tarkoitukseni. Kuitenkin steinerkoulun mainitessani ihmiset yleensä kiinnostuvat, joten ajattelin, että se olisi myös blogipostauksena mielenkiintoinen. Tästä tulee aika iso tietopaketti!

Minä kävin erästä helsinkiläistä steinerkoulua ala- ja yläasteen sekä pienen pätkän lukiota. Linkistä voi lukea Wikipedian selityksen siitä, mitä steinerkoulu on, mutta jokaisessa koulussa on myös eroja. Pari ystävääni on opiskellut toisessa helsinkiläisessä steinerkoulussa, ja eroja on näiden kahdenkin koulujen välillä jo paljon - eli tämä postaus on minun kokemukseni siinä nimenomaisessa koulussa, missä minä olin, ja se voi erota muita steinerkouluja käyneiden ihmisten kokemuksista paljonkin. Alla näppärä video, joka kertoo suurpiirteisesti joitain samoja pointteja kuin tämä postaus!


Koulumme oli melko pieni, ja ensimmäisestä ala-asteluokasta lukion viimeiseen vuoteen oltiin samassa rakennuksessa, samojen ihmisten kanssa samalla luokalla. Lukio on pakollisena nelivuotinen, eikä lukiossa tehdä itse omia lukujärjestyksiä, koska opettajia on yleensä yksi per aine. Kouluun mennessä osasin jo lukea ja kirjoittaa, laskea helppoa matikkaa ja puhua englantia - ainoa uusi asia oli venäjän kieli, joka alkoi ensimmäisellä luokalla. Koulussamme sai valita opiskeliko saksaa vai venäjää, ja kyseinen kieli alkoi ekalla - vanhempani päättivät, että minä ja kaikki siskoni opiskelemme venäjää. Myös englanti alkoi heti ensimmäisellä luokalla, ruotsi alkoi seiskalla. Tokalle päästyäni luokanopettaja kuitenkin ehdotti vanhemmilleni, että minut siirrettäisiin suoraan kolmannelle, kun olin niin paljon muita edellä ja jouduin joka tunnilla tekemään lisätehtäviä - jotka nekin usein tein ennen kuin muut tekivät alkuperäiset tehtävät - ja asiasta keskusteltuamme päätimme, että siirryn suoraan kolmosluokalle vuotta vanhempien joukkoon. Olin heidän kanssaan lukion ekalle asti (steinertermein kymmenes luokka), mutta lähdin parin kuukauden jälkeen menemään.

Steinerkoulussa eroja tavalliseen peruskouluun on valtavasti, mutta yksi suurimpia lienee steinerin suuri panostus käsillä tekemiseen. Meillä ei ollut ala-asteella oppikirjoja ollenkaan lukuunottamatta kielten oppikirjoja, vaan oppikirjat tehtiin itse. Saimme valkoiset vihot, joissa oli valkoiset pahvikannet, ja ne täytettiin itse. Ala-asteella täytettiin tekstit opettajan sanelusta, ylemmillä luokilla otettiin sanelusta muistiinpanoja pienempään muistiinpanovihkoon ja kirjoitettiin ne puhtaaksi varsinaiseen isoon vihkoon. Vihkot myös kuvitettiin, kannet mukaanlukien, itse - ja se vaikutti arvosanaasi. Tästä en itse pitänyt kovin paljon, koska en ole koskaan ollut erityisen taitava piirtämään. Koin, että jos ei ollut hyvä piirtäjä, sai huonoa palautetta vaikka olisi oikeasti tosissaan yrittänyt. Vihkoihin piirrettiin vahaliiduilla ja Lyra-puukynillä ja tekstit kirjoitettiin mustekynällä kaunokirjoituksella, sivuille tehtiin kehyksiä. Muistaakseni yläasteen lopuilla kinuttiin lupa saada kirjoittaa kirjoitustusseilla ja omalla käsialalla. Olen vähän kahden vaiheilla oliko tämä yleisesti hyvä juttu - toisaalta oppi todella hyvin kirjottaessaan ja kuvittaessaan itse opiskelemaansa asiaa, mutta muistan myös ahdistavan paineen tehdä hieno vihko ja opettajien suoran, luokan edessä kaikkien kuullen tapahtuvan vertailun. Katsokaa, kun oppilaalla X on niin upea vihko, katsokaa tätä kantta ja sen väritystä, miten upea! Ja vastaavasti - katsokaa, oppilas Y piirsi liidun tällä kulmalla sivun sijaan, ja se näyttää tältä, eihän tämä ole hieno, näettekö?

Ykkösluokalta kasiluokkaan asti oli luokanopettaja, joka opetti valtaosan kaikista aineista luokalle. Kieltenopettajat oli erikseen ja vuosien edetessä eri aineissa alkoi olla pikkuhiljaa eri opettajia, mutta yleisesti opiskelu meni jaksoittain - ei sillä lailla niinkuin peruslukiojaksot, vaan ensin oli vaikka hissanjakso, joka tarkoitti sitä, että tietty aika (olisiko ollut joitain kuukausia?) opiskeltiin jaksotunneilla historiaa ja muilla tunneilla muita aineita. Jaksotunteja oli aina eniten lukujärjestyksessä. Meidän koulussa sai siirtyä opiskelemaan elämänkatsomustietoa vasta kasilla (!!!!!) eli siihen asti kaikki osallistuivat uskonnonopetukseen, joka ala-asteella tarkoitti valojen sammuttamista, kynttilöiden sytyttämistä ja lasten raamatun lukemista koko luokalle.

Kun tunnille tultiin sisään, opettaja odotti ovella ja jokaisen oppilaan piti jonossa kätellä opettajaa ja tervehtiä tätä sanomalla hyvää päivää. Tunnilta myös poistuttiin kättelemällä opettajaa ovella ja sanomalla näkemiin. Tätä oli vielä ainakin yläasteella, mutten muista pitikö lukiossa vielä tehdä näin.

Ennen kahdeksatta luokkaa ei ole numerotodistuksia ollenkaan. Kokeista alkoi samaan numeroita muistaakseni yläasteella, siihen asti oli sanallinen arvosana tyylillä hylätty - huono - kohtalainen - hyvä - erinomainen - kiitettävä. Joulujuhlissa ei jaettu mitään, mutta kevätjuhlissa oli ala-asteen kahdella ekalla luokalla kevätruno, jokaiselle oma, joka kesän aikana piti opetella ulkoa ja sitten syksyllä koulun alkaessa lukea kaikille ääneen. Kolmannesta eteenpäin saatiin lausunnot. Lausunto oli paperinen söpö vihko, jonka sisällä oli jokaisen opettajan sinusta kirjoittama sivun tai parin sivun pituinen sanallinen arvostelu. Mun lausuntoni toisti melko samaa kaavaa vuodesta toiseen - "Sofia, et ihan osaa istua paikallasi tunneilla tai keskittyä opetukseen", "Sofia, musiikintunneilla soitit huilua väärissä kohdissa", "Sofia, lensit ulos tunneilta käytävään odottamaan useamman kerran tänä vuonna", "Sofia, olit mielettömän kiinnostunut englannin opiskelusta, mutta keskittymisessäsi on parantamisen varaa"... Kasiluokan joulujuhlassa saatiin numerotodistukset lausuntojen rinnalle, mutta käytösnumeroa ei koulussa ollut olemassa.

Pakollisena aineena kaikille oli eurytmia. Wikipedia kutsuu sitä "rytmisen liikunnan taidemuodoksi", mutta se kuulostaa vähän liian hienolta - vihasin sitä koko sydämestäni aina. Eurytmiatunneilla siis jokaiselle laitettiin jalkaan sisätossut, ja päälle puettiin silkkiset mekot, jotka näyttivät vähän sairaalakaavuilta. Tunneilla oli eukkamaikan lisäksi säestäjä, joka soitti pianoa, ja eurytmiassa siis pääasiassa käveltiin musiikin tahdissa erilaisissa muodostelmissa, heiteltiin kuparisia keppejä pareittain rytmissä, tehtiin käsillä eurytmian aakkosia (osaan edelleen oman nimeni eukaksi...) ja ikäänkuin esitettiin keholla soiva musiikki tai opettajan puhuma runo tai satu. Alla YouTube-video, jossa näkyy eukkaamista - ja siis kyllä, tämä on pakollista myös lukiossa. Meillä oli yksi vähän erikoisempi opettaja, joka kertoi, että hoitoeurytmian avulla voi mm. suoristaa hampaita, parantaa aknea ja kasvattaa hiuksia.


Tosiaan, olin aika villi lapsi ja meillä oli muutenkin vähän ongelmaluokka. Puuttumistapoja oli monia. Jälki-istuntoa steinerissä ei ollut, eli yleisin oli tunneilta ulos lentäminen. Se tarkoitti sitä, että opettaja käski luokan ulkopuolelle käytävään seisomaan, ja siinä piti seistä ja miettiä käytöstään jonkin aikaa, muistaakseni 5-10min, kunnes pääsi takaisin luokkaan. Minä kävin myös pikkueukassa ja pikkumaalauksessa. Minut siis haettiin oppitunneilta pois ja menin kahdestaan jonkun opettajan kanssa tyhjään luokkaan joko eukkaamaan tai maalaamaan. En koe tämän ikinä auttaneen minua mitenkään - päinvastoin, missasin oikeita oppitunteja!

Meillä tyttöjen ja poikien liikkatunnit oli erikseen, muistaakseni ekalla ja tokalla ehkä oli yhdessä, sitten tytöille tuli oma naispuolinen liikunnanopettaja ja pojille oma miespuolinen opensa. Valinnaisia aineita ei ollut - käsityö, puutyö, liikunta. köksä, musiikki, kuvis, kaikki oli koko ajan pakollista kaikille. Meillä ei ollut ATK:ta eikä myöskään mitään tietokoneita, koulun omaa intranettiä tai Wilmaa käytössä ollenkaan missään vaiheessa. Käsitöitä tehtiin PALJON ja niitä ujutettiin myös muihin aineisiin - esimerkiksi ekalla, kun kaikkien piti hankkia omat puuhuilut joita soiteltiin musatuntien lisäksi joskus jaksotuntien aluksi, virkattiin huiluille omat huilupussit.

Viidennellä, kahdeksannella ja 12. luokalla on luokkanäytelmät, jossa koko luokka harjoittelee jonkun näytelmän ja esittää sen koko koululle ja vanhemmille. Viidennellä luokalla meidän luokka esitti ensimmäisen Narnian (minä olin Herra Tumnus...) ja kahdeksannella luokalla tehtiin Shakespearen Loppiaisaatto, jossa esitin pientä keisarin tms. johtajanhahmon roolia. Lisäksi meillä tehtiin pikkunäytelmiä monilla tunneilla - elävin muistikuvani on lukion ekalta, psykologian tunnilta. Käsittelimme Pavlovin ehdollistamiskokeita koirilla, ja luokka jaettiin n. 5-6 hengen ryhmiin. Jokainen ryhmä teki lyhyen, muutaman minuutin mittaisen näytelmän aiheesta, ja ne esitettiin koko luokalle noin vartin suunnittelun jälkeen. Tätä tehtiin meidän koulussa aika paljon, ja tätä on pakko kehua - oppiminen on ihan eri tasolla, kun tiettyyn aiheeseen pureutuu intensiivisesti tehdessään siitä mininäytelmään.

Kahdeksannella ja 12. luokalla on myös lopputyöt, joista ensimmäisen pitää olla jokin kädentyö. Itse menin todellakin sieltä, mistä aita on matalin - googlasin Negativen jäsenten kuvia ja photoshopissa periaatteessa vaan väritin kuvien päälle saaden ne näyttämään siltä, kuin olisin piirtänyt ne itse tietokoneella. Sain paljon kehuja niistä ja arvostelussa luki mm. "sopisivat vaikka sisustustauluiksi". Kuvia oli muistaakseni kolme ja aikaa meni ehkä 5min per kuva päivää ennen esittelyjä - ja lopputyön oli siis tarkoitus olla suuri ja hieno asia, jonka tekemiseen menee ikuisuus (monet tekivät esimerkiksi wanhojentanssipukuja itse, toimivia sähkökitaroita, satasivuisia tutkielmia...) mutta mun kiinnostukseni kouluuni kasiluokalla oli ihan pohjamudissa.

Meillä oli aika paljon leirikouluja, mm. lukion ensimmäisen vuoden ensimmäiseen maantiedon kurssiin kuuluva viikon leirikoulu Lapissa, johon kuului tuntureilla vaeltamista. Osallistuttiin normaalisti kolmosluokalla pääkaupunkiseudun itsenäisyyspäivän tansseihin, steinerissä on myös penkkarit ja wanhojentanssit. Muistan hävenneeni hirveästi, kun yhtenä vuotena pieneksi jäänyt abiporukka otti penkkareihin rekan sijaan hevoskärryt. Hevoskärryt.  Koulu järjesti paljon myyjäisiä ja tapahtumia, joihin kaikkien perheiden oletettiin osallistuvan, ja lisäksi meillä oli esimerkiksi sadonkorjuujuhla. En muista liittyikö tämä siihen vai johonkin muuhun juhlaan, mutta joka vuosi yksi ala-asteen luokista teki näytelmän Arkkienkeli Mikaelista, joka laskeutui maan päälle neuvomaan erästä ritaria pelastamaan prinsessan lohikäärmeeltä. Jokainen steinerlapsi muistaa ihan varmasti siihen liittyvän laulun - "Oi Miikkael, taivainen! Suo sä meille vahvuus ja voima, suo sinä meille vahvuus ja voima, sydämemme sisimpään, sydämemme sisimpään!" En jännästi kuitenkaan koe koulun olleen mitenkään erityisen uskonnollinen, koska en tiedä, miten paljon uskontoa esiintyy peruskouluissa. Minulle tuo määrä oli normaalia, eikä se haitannut minua ennen yläastetta, kun aloin löytämään omaa identiteettiäni kaukana uskonnosta.

Koin kiusaamista ala-asteella ja yläasteella, johon puututtiin todella huonosti. Tunneilla haukkumiseen ei välttämättä opettaja sanonut mitään, kerran luokkakaveri heitti minua saksilla ohimoon (ei teräpäällä, onneksi) ja opettaja vain mulkaisi heittäjää muttei sanonut mitään. Kiusaaminen oli vaihtelevaa, välillä se oli niin kovaa että lähdin kesken päivän itkien kotiin (mistä muuten sain paskaa niskaan kun "lintsasin", vaikka opettaja tiesi miksi lähdin) ja joskus oli pitkiä kausia ilman mitään ongelmia. Koen itse, että meidän luokassa ei ollut kovin hyvä luokkahenki. Oli tottakai syviä ystävyyssuhteita ihmisten kanssa, meidän luokalta on yksi avioparikin (ihanaa!) mutta henkilökohtaisesti minulle jäi koulusta lähdön jälkeen käteeni fiilis, että ainakin osa luokasta helpottui lähtiessäni, koska en sopinut joukkoon. Kerran ysillä/lukion ekalla ET-tunnilla kuuntelin musiikkia enkä keskittynyt opetukseen, ja tunnin jälkeen opettaja kiukkuisesti pyysi minua jäämään juttelemaan. Hän kysyi, miksen puolustanut itseäni. Ilmeisesti muutama luokkalaiseni poika oli puhunut minusta todella ilkeästi, mutten kuullut heitä - ja opettaja oli vihainen minulle, kun en puolustautunut, mutta pojille ei koskaan sanottu mitään. Meidän luokalla oli myös ihan selkeää klikkiytymistä ja suositut vs epäsuositut-asetelmaa, vaikka käsittääkseni yleisesti steinereistä puhuttaessa korostetaan, ettei tätä siellä esiinny.

Musiikintunneilla inhosin kaikkia opettajia, vaikka rakastin musiikkia. Yksi opettaja ei edes yrittänyt hiljentää metelöivää luokkaa, koska omien sanojensa mukaan hänen kaunis lauluäänensä on niin kallisarvoinen, ettei hän voi tuhlata sitä meille huutamiseen. Toinen musanope inhosi minua, ja esimerkiksi bändisoittimien tullessa mukaan opetukseen suuttui, kun halusin mennä eteen soittamaan bassoa, vaikken osannut. En siis saanut opetella, vaan eteen piti mennä jonkun, joka osasi jo. Englannintunneilla loistin aina ja enkunopettajat tykkäsivät minusta melkein yhtä paljon kuin minä heistä. Moni opettaja on steineristä jäänyt mieleeni todella hyvällä tavalla ja muistelen heitä ja heidän opetustaan vain lämmöllä ja rakkaudella. Mutta vieläkin, aikuisena, vuosikausia heidän oppilaina olemisen jälkeen, muistot osasta opettajia tuovat vieläkin pahan mielen.

Olisikohan siinä kaikki? Ehkä!

En ole katkera vanhemmilleni siitä että he laittoivat minut ja siskoni steinerkouluun, ja kokemukseni eroavat eri tavoin myös siskojeni kokemuksista, jotka kävivät sentään samaa koulua. Jokaiselle lapselle sopii eri jutut, eikä steiner sopinut mulle ollenkaan. Toisaalta on siistiä ajatella, että olen kokenut jotain näin erikoista, mutta toisaalta mietin, miten eri lailla koko elämä olisi voinut mennä, jos olisin ollut peruskoulussa. Shirin kohdalla olen ollut kahden vaiheilla - toisaalta steinerkoulun idea on mielestäni hyvä, ja erilainen oppimistyyli todistetusti toimiva omallakin kohdalla, mutta omat kokemukseni koulustani jättivät kuitenkin pääasiassa pahaa makua suuhun. Laitan Shirin tavalliseen kouluun ja toivon, että hän sopeutuu sinne niillä tavoilla, millä minäkin ehkä olisin, ja saa tavallisesta peruskoulusta hyvät eväät elämäänsä.

Guilty pleasures

6.6.2016

Kaikilla on niitä - vähän noloja juttuja, joiden tykkäämisestä ei välttämättä kehtaa joka paikassa huudella. Joku joskus sanoi, että koko ajatus "guilty pleasure"-termin taustalla on tyhmä, koska ei ole mitään järkeä nolostua jostain mistä pitää, vaan pitäisi ylpeänä tykätä juuri siitä mistä tykkää. Allekirjoitan lauseen sinänsä täysin, mutta tiedostan, että pidän asioista, jotka ei oikeastaan ole kovin hyviä - ja siksi nämä ovatkin mun guilty pleasures.

guiltypleasures01

Kun olin teini, olin todella genreuskovainen. Ernuilin erinäisissä laajaan rock-kategoriaan liittyvissä tyyleissä ja silloin oli oikeasti ihan kamalaa, jos joku kuunteli listamusiikkia. Jos joku radiojumputus oli mielestäni hyvä, en myöntänyt sitä edes itselleni - jos kuuntelemani bändi oli suosittu, se ei haitannut, kunhan se ei vaan ollut poppia, r'n'b:tä tai mitään vastaavaa mainstream-genreä. Vasta joskus 17 ikävuoden tienoilla heitin nämä ajatukset helvettiin ja ymmärsin, että tärkeintä on tykätä juuri siitä mistä tykkää, ja jos sattuu tykkäämään NRJ:n listan ykkösbiisistä, niin sitten sattuu. Noloa on se, että kieltäytyy tykkäämästä, vaikka tykkää, koska olisi jotenkin vähemmän katu-uskottava.

Silti olen edelleen jollain tasolla sitä mieltä, että listamusiikki ei ole ns. oikeaa musiikkia - se voi olla todella hyvää musiikkia, se voi nostattaa fiilistä ja tunteita, saatan kuunnella pelkkää ns. mainstream-musiikkia viikkoja putkeen, mutta se on silti monella tasolla mielestäni ala-arvoisempaa musiikkia kuin erilaisemmat musarakkauteni. Muusikot, joiden musiikki on muiden kirjoittamaa, jota on autotunetettu raskaasti ja joka on tehty ihan selkeästi motivaattorina enemmän raha kuin taiteen luominen (lue: melkein kaikki listamusiikki) voi olla mielestäni toki mielettömän hyvää, mutta artistina sitä tekevät muusikot eivät vaan saa multa täyttä arvostusta. Siksi ne on guilty pleasure.

guiltypleasures02

Esiteini-ikäisille suunnattu televisio ja elokuvat on ihan rehellisesti munkin mielestä todella noloja, mutta ah, niin ihania. En nyt tarkoita ihan lastenohjelmia joita esimerkiksi Shiri katsoo, vaan nuorten ohjelmia. Muhun iskee, ja siis oikeasti iskee, mm. High School Musical-trilogia, Hannah Montana, That's So Raven, Wizards of Waverly Place, Bratz-elokuva (se ihmisillä tehty!) ja vastaavat tweenien straight-to-video-leffat... Ja en todellakaan tiedä miksi.

Tai ehkä se johtuu siitä, että joskus on vaan kivaa laittaa aivot narikkaan ja katsoa jotain höttöä, joka ei vaadi minkäänlaista aivotoimintaa katsojalta. Aikuisille suunnatut romanttiset komediat, jotka ajaa saman asian, ei taas iske muhun ollenkaan, eli mun korvikkeeni niille lienee sitten nää skidien jutut. Muistan kuinka silloin vuosia sitten ollessani sitä ikäryhmää, jolle nämä jutut on suunnattu, niistä tuli tietyllä lailla tosi hyvä ja voimaantunut fiilis. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta silloin teini-iän kynnyksellä tykkäsin hirveästi katsoa sarjoja ja leffoja, joissa nätit minun ikäiseni tytöt eli jotenkin taianomaista versiota tavallisesta teini-ikäisen elämästä.

guiltypleasures03

YouTube on ensisijaisesti mulle paikka tappaa aikaa, kun olen tylsistynyt - ja siihenhän se onkin täydellinen, koska videovalikoima on loputon. Mulla tavaksi on muodostunut joko eksyä videosta videoon (tiedättehän, "alotin katsomalla musavideota ja päädyin lopulta katsomaan infovideota etanoiden parittelusta) tai sitten tuijottaa taas aivot narikassa jompaakumpaa kahdesta kategoriasta - listauksia ja kilpailuohjelmia.

Listavideoita kuvassa esitellyllä tyylillä on YouTube täynnä ja saatan katsoa lukuisia videoita ihan ihmeellisistä jutuista. Top 10 pelottavimmat kauhuleffat, top 10 rikkaiden rikollisten lapset, top 10 Kardashian-selfietä, top 10 kidutusmenetelmää keskiajalta... Toinen kategoria on siis kilpailuohjelmat, tarkemmin yleensä Talent ja X-Factor, joita en siis katso muualta ollenkaan kun en katso televisiota muutenkaan. Silti saatan tapittaa YouTubesta kokoelmavideoita surkeista esiintymisistä, parhaista golden buzzer-hetkistä, aggressiivisista torjutuista kilpailijoista, Simonin tylyimmistä letkautuksista... Lista jatkuu.


Lyhyesti voisin lisätä listaani ristikot, sudokut, nostalgiahengessä popitetut ysäripopit, Kardashian/Jenner-klaanin someseuraamisen, meikkitutoriaalivideot, kotona hoilailun YouTuben lyriikkavideoiden tahtiin, hämmentävän turhat klikkailupelit kännykällä (AdCap!<3) ja Äitylit.

Mitä "noloja" juttuja teillä on?

Millenials - se paskin sukupolvi

2.6.2016

Ensin vähän termistöä: sukupolville on annettu lokeroita, joihin tiettyjen aikavälien sisällä syntyneet ihmiset kuuluvat, ja lokeroille nimityksensä. Tarkkoja päivämääriä raja-arvoille ei ole ja ne voivat puhujasta riippuen pomppia useammalla vuodella. Arviolta 1946-1964 syntyneet ovat "baby boomer"-sukupolvea sodanjälkeisen kiihtyneen syntyvyyden vuoksi, 1964-1980-luvun alussa syntyneet ovat Generation X, ja arviolta 1985-2000 syntyneet ovat Generation Y, tai Millenials. Ja yleisesti vallalla on ajatus, että millenials-sukupolvi on läpimätiä paskiaisia täynnä. Jopa joillakin meistä. (Seuraavaa sukupolvea kutsutaan muuten nimellä Generation Z ja sen katsotaan alkavan ihmisistä, jotka ovat syntyneet 90-luvun puolivälin ja 00-luvun alun aikoihin.)

Pureudutaanpas asiaan, mutta ennen kuin aloitan, vinkkaan yhden älyttömän hyvän jutun aiheesta - Wait But Why-sivuston artikkelin. Suosittelen sivustoa muutenkin, koska siellä on harvinaisen hyviä juttuja, mutta tässä linkkaan tämän nimenomaisen artikkelin, koska osa postauksen pointeista on sieltä opittua/ymmärrettyä.



Millenialseja kuvaillaan usein sanomalla meidän olevan itsekeskeistä selfie-sukupolvea, joka käyttää kaiken aikansa somessa, välittäen vain kuviensa tykkäysmäärästä ns. oikeiden asioiden sijaan. Olemme kuulemma itsekkäitä, emme välitä vanhemmista sukupolvista, oletamme saavamme kaiken hopealautasella, emme osaa tehdä töitä haluamiamme asioiden eteen ja olemme epäkiitollisia. Ennen vanhaan hiihdettiin kouluun kesät talvet ylämäkeä jne.

Ihan jo ensimmäisenä nostaisin esiin kysymyksen siitä, kenen uskotte kasvattaneen meidät? Jos koko sukupolvemme todella on mätä, eikö syy ole nimenomaan edellisissä sukupolvissa, jotka kasvattivat meidät huonosti? Jos millenial on hemmoteltu, haluaa tähdet taivaalta mutta vaatii muita hakemaan ne, välittää omasta naamastaan enemmän kuin perheenjäseniensä hengestä - syy on kasvatuksessa, tottakai. Mutta jos ei puhuta yksilöistä vaan sukupolvesta yleensä, kehtaan väittää, että tässä ei ole faktapohjaa tai totuutta ollenkaan. Jokainen sukupolvi on aina pelännyt seuraavaa sukupolvea - etenkin jos puhutaan suurin piirtein 1900-luvusta alkaen, jokainen sukupolvi on aina ollut vähän rohkeampi, roisimpi ja vapaampi kuin edellinen. Elvis tuli heiluttelemaan lanteitaan, Beatlesissä oli pitkätukkaisia miehiä, hipit valtasi puistot, punkkarit pelottivat kanssaeläjiä. Naiset polttivat rintaliivinsä, homous ei ollutkaan sairaus.

Maailmassa vallitsi toisen maailmansodan jälkeen, sen parantuessa pikkuhiljaa sodanjälkeisistä arvista, melko pitkä vakaan talouden kausi. Meidän vanhempiemme sukupolvi kasvatettiin uskoen, että heidän täytyy tehdä kovasti töitä saadakseen hyvä ura, ja he yllättyivät positiivisesti - kaikki meni vielä paremmin kuin uskottiin. Tässä onnellisuudessa ja odotusten ylityksessä heidän sukupolvensa kasvatti meidän sukupolvemme uskomaan siihen, että me voimme olla mitä ikinä haluamme olla. Vain taivas on rajana meidän unelmillemme, ja jokainen meistä on Maailman Tärkein Tyyppi jolla on Kaikista Eniten Annettavaa. Meidät kasvatettiin odottamaan valtavasti, etsimään ura josta maksetaan niin hyvin että sillä rikastuu, mutta joka on myös kutsumuksemme.

Ja kaikki ei mennytkään niin hyvin. Maailmamme menee taloudellisesti koko ajan paskempaan jamaan samalla kun työttömyysprosentti on ollut kasvussa. Koulupaikkoja on vaikea saada kovan tungun vuoksi ja kaikki ei ollutkaan koulussa niin hyviä kuin odotti olevansa. Siinä missä jokainen odottaa olevansa paras ja uniikein, suurin osa onkin keskivertaisia. Se aiheuttaa sukupolvessamme vahvoja pettymyksen tunteita, kateutta meidän mielestämme paremmin menestyviä ikätovereita kohtaan, epäreiluuden tunnetta kun asiat ei menekään suunnitellusti. Sitä fiilistä, että meitä on kusetettu. Lupasitte toista, mutta jätittekin meille tämmöisen maailman.

Harppaukset elektroniikassa ovat olleet uskomattomia nimenomaan meidän elinaikanamme. Meidän vanhempamme elivät syntymästä keski-ikään saakka lankapuhelimien ja putkitelkkareiden parissa ilman internettiä. Meidän elinaikanamme olemme harpanneet ensimmäisistä yksityiskäyttöön tarkoitetuista netittömistä tietokoneista älypuhelimiin, Google-laseihin, virtuaalitodellisuuteen, tabletteihin ja älykelloihin. Me olemme kasvaneet elektroniikan mukana ja ne ovat olleet pienestä pitäen iso osa elämäämme. Tottakai me olemme enemmän kiinni älypuhelimessamme kuin vanhempamme. Heille ne ovat uutta tekniikkaa, meille elämän mittainen normi. Puhumattakaan tieteellisistä harppauksista!

On myös ihan turhaa verrata oikeastaan yhtään mitään vedoten maagiseen "ennen vanhaan"-aikaan. Ennen vanhaan ei käytetty synnyttäessä epiduraalia - ei niin, mutta naiset synnyttivät saunassa vetäen tukevat viinakännit, koska kipua on yritetty kontrolloida jo ennen vanhaan. Ennen vanhaan sai hakata lapsiaan niin ne käyttäytyi paremmin - mutta tasan tarkkaan siksi, että pelkäsivät väkivaltaisia, pahoinpiteleviä hirviövanhempiaan. (Eräs tuttavani muuten sanoi hyvin - hänen isänsä kasvatti väkivaltaisesti ja hän tuhahti, että ei sillä opi käyttäytymään paremmin. Sillä oppii valehtelemaan paremmin ettei jää kiinni.)

Me emme ole sen huonompi sukupolvi kuin muutkaan, mutta joillain tavoilla me olemme saaneet huonommat kortit kuin vaikkapa vanhempiemme sukupolvi. Monella tavalla olemme saaneet paremmat kortit. Mutta ongelma ei ole siinä, että me sukupolvena olisimme kollektiivisesti itsekkäitä mulkkuja - vaan siitä, että "ai kamala kun tuo nuoriso on nykyään tämmöistä" on ikuisuusnillitystä, jota jokainen sukupolvi on tehnyt. Ja luultavasti mekin teemme tulevaisuudessa. Ja jos vanhempana sukupolvena haluatte puhua siitä, miten surkeita meistä on tullut teihin verrattuna, katsokaa peiliin - te kasvatitte meidät.

Tietenkään postauksen pointit eivät päde kaikkiin. Haluaisin alleviivata ennen vihaisia kommentteja, että oikeastaan postauksessa käsitellään pitkälti sukupolvia nimenomaan länsimaalaisen hyvinvointivaltion kasvatin näkökulmasta. Ja sellaisenakin vielä keskiluokkaisen näkökulmasta. Ja vielä kaiken lisäksi suurpiirteisesti, ei yksilötasolla.

Ennen vanhaan oli ennen vanhaan ja nyt on nyt - ja maailma on aivan erilainen kuin vanhempiemme syntymien aikaan. Muutos voi olla pelottavaa, mutta sitä on ja tulee aina olemaan.

Mikä tekee ihmisestä älykkään?

1.6.2016



Myönnän, että tämän postauksen kirvoitti tieto siitä, että eräs tutuntutuntuttu-tasoinen ihminen oli ystäväni kanssa puhuessaan kyseenalaistanut älykkyyteni vetoamalla siihen, että olen ravintolassa töissä. Se nimittäin herätti aika monia ajatuksia - miten ihmeessä työpaikkani voisi kertoa mitään älyykkyydestäni? Miten ihminen, jonka kanssa en ole koskaan keskustellut paria lausetta enempää, voi tehdä johtopäätöksiä minusta oikeastaan minkään perusteella? 

Ja sitten tajusin, että teen itsekin sitä. Jos joku kirjoittaessaan netissä ei osaa yhdyssanoja, mieleen tulee automaattisesti ajatus, ettei kyseinen tyyppi ole kovin fiksu. Tietynlaiset mielipiteet voi tehdä ihmisestä silmissäni yksinkertaisen. Yleissivistyksen puute on monelle sellainen asia, ettei kyseistä ihmistä vaan voi pitää älykkäänä. (Mieleen nousee esimerkki eräästä Big Brother-kilpailijasta, joka kertoi auliisti olevansa keskivertoa älykkäämpi, ja sitten käytti isoja sanoja väärin kuvaillessaan ryhmäänsä heterogeeniseksi yrittäessään kuvailla sen olevan yhtenäinen. Homogeeninen tarkoittaisi yhtenäistä.)

Kuitenkaan nämä asiat eivät välttämättä kerro koko totuutta. Eräs läheiseni on yliopiston käynyt maisteri, mutta hänen yleistietonsa ei ole hyvällä tasolla - hän tietää sen itsekin, mutta ei pidä monia asioita tärkeänä. Hän on älykäs, vaikka moni voisi olla eri mieltä kysellessään häneltä yleistietoon liittyviä kysymyksiä. Jos joku iskisi minun eteeni vaikeamman tason matematiikkaa, vaikuttaisin varmasti ihan idiootilta.

Älykkyyksiäkin on niin monia erilaisia. Joku voi olla matemaattisesti uskomattoman lahjakas, mutta ei omista sosiaalista älykkyyttä ollenkaan. Joku voi olla arvostettu lääkäri, muttei osaa kohdella ihmisiä hyvin eikä käyttäytyä sosiaalisissa tilanteissa edes melkein asiallisesti. Tiedättehän, olla sellainen töykeä töksäyttelijä vailla empatiakykyä - hän on älykäs yhdellä tavalla, muttei toisella. Joku taas voi olla sosiaalisesti älykäs, mutta täysi tampio minkään vähänkään tieteellisen asian hahmottamisessa. Kumpikaan ihminen ei kuitenkaan ole yksikantaisesti tyhmä. Tyhmyys ja älykkyyskin kun tuntuvat olevan mielipideasioita.

Minun mielestäni sellainen ihminen on tyhmä, joka ei osaa ajatella asioita muiden näkökulmasta. Sellainen, jolla on tietty mielipide, joka ei järky mihinkään suuntaan vaikka hän oppisi uusia puolia asiaan liittyen. Ihminen, joka sanoo "asia on näin", koska hän ei ole kokenut asiaa muilla tavoilla, eikä välttämättä edes halua yrittää ymmärtää asioita laajemmalla skaalalla. Tai älykäs ihminen, joka pitää itseään kaikkien muiden yläpuolella olevana parempana ihmisenä älynsä vuoksi ja joka kohtelee muita huonosti, alempiarvoisina, on loppujen lopuksi tällä tavalla aika tyhmä. Ihminen, joka toitottaa omaa älykkyyttään.

Ja olen minäkin omalla tavallani kusipää - tuomitsen tyhmäksi myös ne kielioppia osaamattomat ihmiset, jotka eivät osaa yhdyssanoja. Ihmiset, jotka eivät omasta tahdostaan matkustele koskaan, tai matkustaessaan valitsevat kohteet, joissa on mahdollisimman paljon suomibaareja ja mahdollisimman vähän paikallisia. Ihmiset, jotka muodostavat mielipiteitä kopioiden - "mun isi sano et asia x  on näin, ja mun isi on musta fiksu, niin tää on nyt munkin mielipide" - tai joiden mielipiteet eivät ole muodostuneet minkäänlaisen loogisen päättelyn tuloksena vaan vaikkapa tunneperäisenä reaktiona. Tuomitsemiseni ja reaktioni ovat tietenkin minun vastuullani, enkä sano kenenkään olevan paha ihminen tai mitenkään minua ala-arvoisempi näiden asioiden vuoksi.

Ja tietty tykkään ajatella olevani itse edes jollain tavalla älykäs. mutta uskon, että melkein kaikki ovat jollain omalla tavallaan älykkäitä. Se, mitä älykkyys on, on tietenkin väiteltävissä - mutta älykkyys ei tee kenestäkään meistä sen parempaa ihmistä kuin toisesta. Se, mikä jokaisen omasta mielestä tekee jostakusta paremman ihmisen, riippuu ihan muista asioista.