DIY joulukalenteri

27.11.2015

Noniin! Nyt oon vihdoin saanut Shirin tämän vuoden joulukalenterin aseteltua esille. Oonkin bloginkin puolella aiemmin mainostanut tätä - alkuperäinen idea oli siis tehdä pussikalenteri, samanlainen kuin minulla ja siskoillani oli lapsena, mutta päädyin valitsemaan niin erikokoisia yllätyksiä, että fiksuin keino oli paketoida ne erikseen.

2711diykal0
2711diykal01
2711diykal02
Ajatuksena oli ihan vaatimaton kalenteri, jonka yllärit eivät olisi kovin isoja. Tää lähti kuitenkin vähän käsistä, ja yhdessä materiaalien kanssa loppusummaksi tuli 80-100€ - en ole ihan satavarma, koska en säästänyt kuitteja tai pitänyt erityisemmin kirjaa kuluista. Lopulliseksi tavaksi paketoida päätin paketoida yllätykset yksitellen valkoisella lahjapaperilla, piirtää niihin mustalla tussilla numeron ja koristella osa hopeisella lahjanauhalla. Paketit menivät esille olohuoneen seinähyllylle, josta sitten joulukuussa napataan aina jokaisen päivän oma paketti.

2711diykal03
2711diykal04
2711diykal05
Yllätykset vaihtelevat aika paljon pienestä ja vaatimattomasta vähän hintavampaan: löytyy mm. Frozen-juttuja (kaulakoru, hahmoleluja, taikasauva...), keräilykortteja, rusinoita, joulupukkikortti, dinosauruslelu, pikkuauto, tusseja ja värityskirja. Vaikka kallein luukku maksoi muistaakseni 6€, luukuista kertyi äkkiä isompi summa, kun ei vahtinut yhtään. Shiriä hemmotellaan nyt ihan huolella, ensi vuonna teen kyllä jonkun vähän vaatimattomamman version! Ylläreitä ostin niin lähicittarista kuin BR Leluiltakin.

2711diykal06
2711diykal07
Shirikin intoilee jo hurjasti luukkujen availuja, eikä jaksaisi yhtään odottaa joulukuuhun. Heti ensimmäisessä paketissa onkin mimmille Frozen-kaulakoru! Itsellenihän en ole vielä joulukalenteria edes hankkinut, mutta uskon olevani tylsä ja hankkivani vain sen arpakalenterin itselleni.

Minkälaisia joulukalentereita teidän perheestä löytyy?

Rakas tyttäreni,

13.11.2015

1311rakas01
Kirjoitan tätä sinulle mielessäni suunnitelma, että näytän tämän sinulle, kun täytät kahdeksantoista vuotta. Olen ennenkin kirjoittanut sinulle pieniä muistoja ylös, vauvakirjaan ja lapuille, mutta silloin olit pieni vauva joka vain nukkui ja söi. Tätä kirjoittaessani on 11.11.2015, sinä täytät ensi vuoden toukokuussa kolme vuotta. Ja persoonasi, luonteesi, sinä näyt niin paljon paremmin.

Olet puhelias, sosiaalinen, energinen ja aina niin iloinen. Uhmaikä toki näkyy välillä kiukutteluna, mutta suurimman osan ajasta olet iloa ja onnea hehkuva pieni energiapakkaus, jonka nauru ja kiljahdukset täyttävät asuntomme aamusta iltaan joka päivä. Naurusi on lempiääneni koko maailmassa.

Äidin rakkaudella ja ylpeydellä toivon tottakai, että menestyt elämässäsi ja onnistut kaikessa, mitä teet. Elämä ei kuitenkaan aina mene putkeen, eli toivon olleeni paikalla aina, kun pettymyksiä osui vastaan - halaamassa, silittämässä, kuuntelemassa, pyyhkimässä kyyneleitä ja piristämässä, lohduttamassa kunnes itku vaihtuu taas hymyyn. Toivon sinun tietäneen koko elämäsi ajan jokainen päivä kuinka paljon minä (ja kaikki muut läheisesi) sinua rakastavat, miten tuemme sinua, kannustamme sinua ja haluamme sinun olevan onnellinen.

Nyt parivuotiaana rakastat itseäsi. Haluat usein katsoa äidin puhelimesta videoita ja kuvia itsestäsi ja keimailet peilin edessä ihastellen itseäsi. Kehut ääneen itseäsi kauniiksi, söpöksi, ihanaksi ja komeaksi. Osaat nauraa itsellesi ja olet mielettömän empaattinen, pyydät itse anteeksi ja huolestut kovasti, jos joku sinulle tärkeä itkee. Kiidät lohduttamaan pusuilla, haleilla ja pienellä äänelläsi, "ei hätää!"

Toivon sydämeni pohjasta, että tämä rakkaus itseesi säilyy. Että kun tulee se ikä, jolloin niin moni kamppailee itsetuntonsa ja minäkuvansa kanssa, sinulla säilyy horjumaton usko omiin kykyihisi, viisauteesi, kauneuteesi. Olet niin älykäs lapsi ja haluan tukea tiedonjanoasi mahdollisimman hyvin.

Toivon, että tätä kirjetta lukiessasi istun edessäsi ja meidän välimme ovat pysyneet yhtä lämpiminä, läheisinä ja rakkaudentäyteisinä, kuin ne ovat nyt. Toivon olevani paras ystäväsi sillä tavalla kuin vain äiti voi olla - majakkasi pimeässä ja se ihminen, jolle voi aina kertoa mitä tahansa, pyytää apua, kysyä jos ei tiedä, koska olen täällä aina sinua varten.

Rakastan sinua enemmän kuin voin koskaan ilmaista ja toivon, että olet aina tiennyt sen ja tiedät sen edelleen.

Rakkaudella,

Äitisi, 24-vuotiaana, 11.11.2015

Rähjäiset seksittömät kotiäidit

5.11.2015

Aina vähän väliä erinäiset ulkonäköön liittyvät aiheet nousee pinnalle ja jakaa jengiä kärkkäisiin leireihin toisiaan vastaan. Yksi ehkä näin oman vanhemmuuskuplan ympärillä eniten puhuttava on nimenomaan äitien, ja nimenomaan vielä kotiäitien, ulkonäkö.

Lähtökohtaisesti itse kuulun niihin äiteihin, jotka puunaa ja maalaa naamaansa joka päivä, yleensä ihan sinne leikkipuistoonkin mennessä. Lieneekö kompensoimista runsaalle ruholle, mutta pidän omista kasvoistani eniten meikillä korostettuina, ja siksi meikkaankin myös esim. lähikauppaan mennessäni. Mun arkinen meikkirutiinini vie kuitenkin vain noin 10-15min, eli mitään tuntikausia peilin edessä ei tule vietettyä. Vaatteissani oon yleisesti sellainen, että mukavuus voittaa ulkonäön - farkkuleggarit ja maiharit forever.

Argumentteja on laidasta laitaan, kuten tottakai myös mun mielipiteeni asiaan (kursivoidulla).

joskus näin...

Jos haluaa pitää parisuhteensa kunnossa, pitää panostaa ulkonäköönsä. Paitsi että jotkut ihmiset eivät pidäkään ulkonäköä parisuhteen tärkeimpänä asiana. Ja ihmisillä on myös eriäviä makuja ja näkemyksiä - siinä, missä joku ei kestä katsoa naista ilman meikkiä tukka sekaisin, toisen mielestä nainen on silloin kauneimmillaan, koska on luonnollinen.
Kaikki aika, joka käytetään meikkaamiseen, on pois ajasta lapsen kanssa, senkin paskamutsit. Paitsi että monelle meistä äitiys on elämän tärkein juttu, muttei kuitenkaan ainoa juttu. Lapseni ja aika lapseni kanssa on mulle maailman rakkaimmat ja tärkeimmät asiat, mutta tulisin hulluksi, jos jokainen elämäni sekunti olisi pelkästään lapsijuttuja. Vartti päivässä meikkaamiseen ei todellakaan traumatisoi lasta.

Lapselle opetetaan jo pienenä, että naisen pitää meikata ollakseen kaunis. Tämä on itse asiassa pyörinyt mullakin mielessä - mutta toisaalta, oma äitini meikkasi vain juhliin, ei ikinä arkena, ja silti aloin itse teininä meikkaamaan päivittäin. Tähän asti Shiri on seurannut kiinnostuneena mun meikkaamista ja olen ns. leikkimeikannut häntä (sutinut tyhjällä puuterihuiskulla poskia), mutta olen kertonut Shirille, että meikkaaminen on tapa sekä miehille että naisille, jotka sitä itse haluavat tehdä. Näin aion opettaa myös jatkossa, vaikkei meikkaavia miehiä esimerkkeinä lähipiiristä paljoa löydykään.

Likainen, haiseva, meikitön ja takkuinen kotiäiti on ällöttävä. Meikittömyys ja verkkarit ei kylläkään tarkoita huonoa hygieniaa, hien hajua tai muutenkaan spurgumaista ulkomuotoa. Se usein tuntuu siltä, jos on tottunut näkemään jonkun meikattuna ja hienosti puettuna - yhtäkkiä kollareissa ja naturellinna kyseisen ihmisen nähdessään tämä tuntuu hirveän homssuiselta, koska kontrasti totuttuun puunattuun ulkomuotoon on niin suuri.

Joillakin meistä on prioriteetit kunnossa, eikä todellakaan mietitä mitään ulkonäköä kun on lapset ja koti hoidettavana. Mutta eihän nämä asiat poissulje toisiaan millään lailla! Tottakai saa olla meikkaamatta ja näyttää ylipäätänsäkin juuri siltä kuin haluaa, mutta jos jotakuta harmittaa ja kokee näyttävänsä homssuiselta, ei siihen oikeasti vaadita paljoa aikaa, että näyttää huolitellummalta. Prioriteeteistä ei voi edes puhua, koska hereilläolotunneista vaatteiden vaihtoon ja meikkaukseen käytetty aika on hyvin pieni prosentti. Käyt luultavasti paskalla pidempään.

Lapsien jälkeen suhteesta loppuu seksi aina muutenkin, mut eipä siinä paljoa auta kotiäiti joka näyttää 10v vanhemmalta silmäpusseineen. Ihan jo ylipäätänsä - jos huomaat kumppanisi olevan jatkuvasti todella väsynyt, niin väsynyt ettei jaksa pitää itsestään huolta, ehdotan hienovaraista asiaan puuttumista ja lastenhoidon/kodinhoidon avun tarjoamista, pällit. Mutta mitä tulee suhteen seksin loppumiseen, se on ihan pariskunnasta itsestä kiinni, onko seksiä vai ei. Jos seksi loppuu lapsien tultua, olisi se loppunut muutenkin. Ja toivottavasti suurin osa ihmisistä ei ole sellaisia, että suostuu paukuttamaan kumppaniaan vain tämän ollessa meikattu, laitettu ja puunattu.
...joskus näin!

Tärkeää olisi, että itse kukin olisi tyytyväinen itseensä juuri sillä lailla, kuin haluaa olla. En pidä itseäni mitenkään ylirumana ilman meikkiä, mutta koen olevani nätimpi laitettuna - jolloin koen täysin oikeutetuksi käyttää hetken meikkaamiseen joka aamu. Tätä kirjoittaessani on päikkäriaika ja istun itse verkkarit jalassa, ilman rintsikoita, hiukset nutturalla yön jäljiltä ja ilman meikkiä naamassani. Päikkäreiden jälkeen lähdetään ulkoleimaan ja sosialisoitumaan, eli piakkoin vaihdan vaatteet, meikkaan ja harjaan hiukset. Kumpikaan olomuoto ei kerro mun äitiydestäni yhtään mitään.

En ole täysin kotiäiti ollut aikoihin, mutta osarina olen edelleen ison osan ajasta Shirin kanssa joka ei ole päivähoidossa, joten koen kotiäitikeskustelut jotenkin omakseni joka tapauksessa. Ja tämä aihe, niin kulutettu kuin se onkin, osaa aina paljastaa ihmisistä niin juntteja puolia.

Ei, et ole parempi kuin muut, koska et meikkaa. Et myöskään ole parempi kuin muut jos meikkaat. Meikkisi tai meikittömyytesi, vaatteesi, korusi, asusteesi, kenkäsi, hiuksesi ja olemuksesi yleensä ei kerro yhtään mitään siitä, minkälainen vanhempi olet tai mihin priorisoit aikasi.

Jospa siis keskityttäisiin kaikki siihen vanhemmuuteen eikä toisten äitien naaman pakkelimäärän ruotimiseen?

House of Horrors

3.11.2015

0311horrors01
0311horrors01
0311horrors02
0311horrors03
0311horrors04
0311horrors05
Kuten olen aikalailla kaikissa somekanavissani jonkun aikaa jo hypettänyt, pääsin blogini kautta testaamaan Halloweeninä After Dark House of Horrors-kauhutaloa. Suomessa kauhufriikkinä olo on siitä yksinäistä, että tarjonta on loppujen lopuksi aika pientä - eli kuullessani tästä tapahtumasta uusi elämäntehtäväni oli päästä kokeilemaan sitä. Pari sähköpostia myöhemmin kiljahtelin innosta kutsu inboxissani. Koska tapahtuma oli kertaluontoinen, voin spoilata sitä tässä mielin määrin!

Rastilan metroasemalta kävelin kännykän navigaattori päällä kohti merenrantaa metsäpolkujen läpi. Hotelli Vuoranta on hylätty hotelli, jossa vuoden 2009 jälkeen on ollut vain satunnaisia tapahtumia, kuten esimerkiksi nyt kauhutalo. Ovella soitettiin ovikelloa ja kuolleet respatyöntekijät ottivat sisälle, laittoivat kertaamaan säännöt ja turvasanan sekä allekirjoittamaan vastuuvapautuslomakkeen. Ovelta saatettiin hotellin baariin, joka henki Twin Peaksiä hämärässä välkkyvillä valoilla ja takaperin soivalla musiikilla. Baarimikko tuli kertomaan tarinan Annista, tytöstä joka joutui muuttamaan lamassa köyhtyneen perheensä kanssa hotelliin omaisuutenaan vain vaatteensa ja rakas soittorasiansa. Tarina toimi ponnahduslautana omalle kululleni hotellin sisällä, ja siihen liittyi huone 36, jossa kummitteli.

Tunnelmanluonti oli siitä mieletöntä, että kuumotin jo tässä vaiheessa niin paljon, että multa pääsi hermostuneita kikatuksia. Näyttelijät olivat niin täysin roolissaan, että pelotti jo se, että joku heistä olisikin oikeasti hullu ja alkaisi jahtaamaan mua. En ole satavarma muistanko järjestyksen kulkureitille ihan oikein, mutta yritän parhaani. Tarinaa lukiessa voi kelailla, että hoin melkein koko matkan "hyi saatana hyi hyi hyi hyi saatana hYI"

Baarista päästiin ensin keittiön näköiseen huoneeseen, jonka toisella laidalla seisoi vaaleahiuksinen mies verisissä haalareissa, isoja ketjuja kanniskellen. Aluksi jäädyin täysin, koska mies oli oikeasti helvetin pelottavan näköinen, mutta muutaman "tule tänne, tule tänne"-kutsun jälkeen hiivin kohti avointa ovea, jolla mies seisoi. Sen takaa paljastui pieni huone, kuin walk-in pakastin, jonka hyllyillä lepäsi raajoja ja päitä. Mies kikatteli itsekseen ja pyysi mua sitten koskettamaan yhtä päätä. Aluksi en suostunut, mutta kurotin sitten kohti päätä, johon mies vastasi huutamalla äkisti mulle melkein sydänkohtauksen ja kirkumalla sitten toistolla "MENE POIS, MENE", juosten jahtaamalla mut seuraavaan huoneeseen.

Pääsin vessaan, jossa kuolleen näköinen verinen teini-ikäinen tyttö alkoi raivoamaan kadonneesta poikaystävästään - joka hyökkäsi takaapäin päälle ja kaatui lattialle ilmeisesti kuolleena. Tyttö oli yhtä aggressiivinen kuin edellinen pakastinmies ja pisti mut kaivamaan roskiksesta nukenpään. Mut huudettiin taas pihalle "PAINU HELVETTIIN TÄÄLTÄ"-huudoilla ja ohjattiin eteenpäin ihmisten toimesta, jotka oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin, jopa litistyneitä kasvoja ja hiuksia peitti ikäänkuin mustat sukkahousut. Jouduin mädältä lihalta ja vereltä haisevaan isoon keittiöön, jossa sukkahousutyypit hyökkäili mun kimppuun kävellessäni, ja johdatti komeroon, jossa avattuani soittorasian ovi lämästiin kiinni. Jäin täydelliseen pimeyteen ahtaaseen koppiin soittorasiamusiikin soidessa ja he hakkasivat ovea huutaen, etten pääse koskaan pois. Tässä kohtaa suljin silmät ja hoin mielessäni, ettei he voi pitää mua siellä kauaa. Ahdisti.

Käytävillä huoneiden välissä oli paljon pikkukuumotuksia - sukkahousuihmisiä yhtäkkiä sivelemässä tai tarttumassa, mutta myös ihmisiä, jotka vain seisoivat. Ei mitenkään erityisen pelottavasti puettuja tai maskeerattuja, mutta he vain seisoivat käytävällä ja tuijottivat, ja heidän ohitseen oli pakko kävellä. Kuumotin niin paljon sitä, että he hyökkäävät kimppuun mennessäni ohi, että kun niin ei tapahtunut, pelko ei poistunutkaan. 10+.

Muistaakseni seuraavana oli sukkahousutyyppi, joka murahti "ryömi". Jouduin kontilleni ja ryömimään täydelliseen pimeään käytävään, johon korkeuden puolesta aika lailla juuri ja juuri mahtui konttaamaan. Mulla ei sinänsä ole ahtaan paikan kammoa, mutta tunneli oli helvetin ahdistava - en tiennyt yhtään, kauanko se kestää, joten päätin yrittää kontata niin nopeasti kuin mahdollista. Siispä kun samanaikaisesti käteni osui isoon karvatuppoon lattialla ja tunnelin katosta työntyi käsi joka siveli selkääni, meinasin tyhjentää rakkoni. Karvamytyn jälkeen lattialla oli märkää, lehtiä ja mutaa ulkoa ilmeisesti, ja ylhäältä työntyvät kädet olivat koko ajan vihaisempia repien hiuksiani ja työntäen minua voimalla kohti lattiaa yrittäen estää kulkuni. Konttasin paniikinomaista pikasähellystä niin, että housut meinasi tippua päältä.

Päästyäni poistumisluukusta ulos The Ringin Samara-henkinen tyttö (ei ihan lapsi kuitenkaan, parikymppinen?) juoksi mua kohti, tarrasi musta kiinni ja itki korvaani, ettei ole tappanut ketään tahallaan. Että mun on pakko uskoa häntä, mun pitää auttaa häntä. Tyttö piti kiinni ja lähti taluttamaan kohti ovea, kun yhtäkkiä jostain hyökkäsi kaksi helvetin isoa jätkää pellemaskeissa ja paksuissa ulkovaatteissa. Pellet repi meidät erilleen, puoliksi raahasi ja puoliksi kantoi mut viereiseen huoneeseen, jossa heitti tuoliin, sitoi kädet käsinojiin kiinni ja laittoi säkin päähän, jonka läpi näin vain ääriviivoja. Toinen pelle alkoi "hakkaamaan" tyttöä, kun toinen oli mun kimpussani kysyen, mitä tyttö oli sanonut. Kaulalle painettiin veistä ja korvaan huudettiin, että mut tapetaan, mun maksa syödään. Pellet oli mielestäni ehdottomasti kauhutalon pahin kohta. Menin aivan jäihin, vaikka takaraivossa koko ajan pieni ääni muistutti että ne oli näyttelijöitä, jäbät oli niin vakuuttavia että pelkäsin oikeasti saavani turpaan. Jotenkin tilanne, jossa kaksi miestä pitää panttivankina ja uhkaa väkivallalla, oli aika kammottava. Mutisin mitä tyttö oli puhunut mulle ja mut raahattiin käytävälle, jonka toisessa päässä oli hotellihuone 36.

Huone oli valtava ja muuten pimeä, mutta keskellä sitä oli lastensänky, jonka päällä oli nukke. Sukkahousutyypit ohjasi mut sängylle istumaan, ja äkkiä huoneen nurkasta pimeästä kuului soittorasian ääntä, ja soittorasian valo valaisi toisen Samara-henkisen tytön naamaa. Tyttö hiipi lähemmäs ja istui lopulta eteeni. "Miksi sä jätit mut yksin" - "mitä?" - "Tää on sun syytä!" Ja äkkiä tyttö hyökkäsi mun kimppuun, kuristi ja painoi päälle. Sukkahousutyypit repi meitä erilleen, juoksutti mut ylös käytävään ja piti paikallaan mimmiä, joka yritti kaikin voimin päästä päälle. Kirmasin kohti avointa ovea, ja olinkin yhtäkkiä ulkona, kauhutalon idean isä edessäni. Ensimmäinen asia, jonka sanoin, oli "Loppuko se jo?"

0311horrors06
0311horrors07
0311horrors08
0311horrors09
Kolme ensimmäistä kuvaa on ottanut Jonna Jusslin
Alimman kuvan on ottanut Lari-Pekka Karisalmi

En itse saanut kuvata sisällä, mutta sain näitä pressikuvia myöhemmin käytettäväksi ja halusin näyttää teille tunnelmaa. Kokemus kesti yhteensä reilu puoli tuntia, mutta tuntui ihan viideltä minuutilta. Olen aiemmin kauhistellu sitä, miten jotkut kauhutalot maailmalla kestää tuntikausia, mutta nyt ymmärrän sen - vaikka olin välillä kauhusta kankeana, juoksin kirkuen karkuun, laskin päässäni sekunteja että pääsisin pois, pulssi ylitti terveet rajat ja ahdistuin kerälle, nautin kokemuksesta ihan mielettömästi. Aika kului nopeasti, koska mulla oli hauskaa. Omalla tavallani.

Ei liene siis kovinkaan tarpeellista edes keksiä tarpeeksi ylisanoja kuvaillakseni miten mieletön kokemus oli. Kauhusta on helppo tehdä kornia, ja myönnän vähän pelänneeni etukäteen kokemuksen menevän överiksi, mutta se pysyi koko ajan nimenomaan kuumottavana, karmivana, pelottavana ja niin todentuntuisena. Olen niin onnellinen että pääsin sen kokemaan, ja haluaisin samantien uusiksi - näitä saisi nyt alkaa tulla Suomeen suurina määrinä!

HALLOWEEN '15

2.11.2015

0211halloween01
0211halloween02
0211halloween03
0211halloween04
0211halloween05
Mun oli tarkoitus jo eilen tulla postailemaan viikonlopusta, mutta oltuani about koko päivän töissä en jaksanut muuta kuin rojahtaa nukkumaan. Mutta mulla oli ihan mieletön lauantai! Tuntui ihan oudolta herätä kotoa, kun Shiri oli ollut edellisen yön yötä mummolassa mun ja Nicon iltavuorojen vuoksi - mutta melkein heti aamupäivästä piti olla jo menossa.

0211halloween06
0211halloween07
0211halloween08
0211halloween09
Ensimmäisenä suuntasin Julian ja Patrician kanssa Kamppiin Maxineen, jossa järkättiin Indiedaysin blogipäivä, eli inspiration day. Näistä on muodostunut parissa vuodessa ihana perinne, vaikka en jokaiseen ole ehtinyt ja tänäkin vuonna iltagaala jäi väliin Halloween-pippaloiden vuoksi. Ehdin olla Maxinessakin vain vajaa tunnin, jona aikana pääsin maistelemaan herkullisia ruokia ja juomia, räpsimään paljon kuvia ja juttelemaan tyttöjen kanssa.

0211halloween10
0211halloween11
0211halloween12
0211halloween13
Maxinesta kirmasin suoraan metroon ja sillä syvälle itään tyyppaamaan After Dark House of Horrors-kauhutaloa, josta postasinkin jo hypetystä aiemmin. Aion tehdä kokemuksesta ihan oman postauksensa lähipäivinä, eli jätän tässä tarinan siihen, että kokemus oli tuhat kertaa parempi kuin osasin edes odottaa. Mitä enemmän sitä prosession, sitä enemmän olen sitä mieltä, että se oli ihan mieletön ja niin onnistunut. Mutta tarkemmin omassa postauksessa!

Seuraavaksi suuntasin Idalle laittamaan illan naamoja päälle, suuntasimme siis yhdessä meidän yhteisen ystävän Halloween-pippaloihin. Mun koko osallistumiseni bibiksiin oli vähän hutera pitkään sunnuntaisen pitkän työvuoron takia, mutta päätin mennä käymään ja asuksi valitsin lopulta pelkän naamamaskeerauksen - Ida loihti musta eräänlaisen Rick Genest-with a Lady Gaga "Born This Way" music video"-kalmanaaman. Kaula/dekoltee sudittiin leukarajaan asti mustalla.

0211halloween14
0211halloween15
0211halloween16
0211halloween17
0211halloween18
0211halloween19
0211halloween20
Bileissä viihdyttiin pari tuntia ennen kuin mun oli menontäyteisen päivän jälkeen pakko päästä peiton alle. Aamulla heräsin hengailemaan Shirin kanssa pari tuntia ennen töihin lähtöä. Kaiken kaikkiaan oli oikein onnistunut Halloween, kolmen keskenään niin erilaisen ihanan tapahtuman voimin. Millainen teidän Halloween oli?