JUNAROSE - tuhat sydäntä!

30.9.2015

3009junarose01
Muistatteko, kun melkein tasan vuosi sitten kävin Bestsellerillä JUNAROSEn tiloissa pyörähtämässä - postasin silloin aiheesta? Jo jonkin aikaa on pitänyt tehdä uusi vierailu ja eilen viimein nappasin Idan mukaani ja suunnistettiin Bestsellerin uusiin tiloihin Espooseen käymään Junarosella. Merkin nimeen oon vannonut jo pitkään, mutta pieni kertaus ei koskaan ole pahitteeksi!

3009junarose02
3009junarose03
3009junarose04
3009junarose05
JUNAROSE on siis vaatemerkki plussakoon naisille kokohaarukassa 42-54. Sillä ei ole omaa liikettä vielä Suomessa, mutta sen vaatteita voi tilata heidän nettikaupastaan tai ostaa valikoiduista myymälöistä, esimerkiksi stadin Stockalta. Blogin puolella oon hajoillut usein vaateongelmista plussakokoisena - tuntuu, että valikoima on surkea eikä vaatteita saa oikein mistään muualta kuin netistä. Ja netissäkin niin usein törmää siihen, että plussakoon vaatteet on vaan rumia muodottomia säkkejä ja telttoja, joiden tehtävänä on peittää mahdollisimman paljon kehoa. Ihan niinkuin sitä pitäisi automaattisesti häpeillä, että on isokokoinen. Junarosessa rakastankin nimenomaan sitä, että vaikka merkki on täysin suunniteltu plussakokoisille, vaatteet on mielettömän nättejä ja hyvin istuvia.

3009junarose06
3009junarose07
Plussakokoisena mielestäni nimenomaan ei pidä pukeutua telttoihin. Siinä on nimittäin eroa, onko vaate löysä ja casual ja mukava, vai onko se suunniteltu peittäväksi teltaksi - eikä telttoja Junarosella ole yhtäkään kappaletta. Ihan joka koossa vaatetuksella voi helposti korostaa ja tuoda esille upeasti kehonsa hyviä puolia, ja myös saada kroppansa näyttämään paljon paremmalta, kun vaatteet istuvat oikein ja sopivat kehoon. Junarosen valikoimassa on tyköistyviä vaatteita, tiukkoja vaatteita, rohkeita värejä ja leikkauksia, printtejä, kuvioita, erilaisia materiaaleja ja sellainen valikoima, jonka toivoisin löytyväni vaatekaapistani ihan kokonaisuudessaan.

3009junarose08
3009junarose09
3009junarose10
3009junarose11
3009junarose12
Käytännön esimerkkinä omasta kehostani - isokokoisena mimminä en tykkää käyttää lyhythihaisia paitoja yksikseen, ja hameiden/shortsien kanssa on aina mustat sukkikset tai leggarit. En tykkää liian makkarankuorista enkä liian löllöistä kuteista - mun vyötäröni on selkeästi kapeampi kuin lantioni, ja tykkään tuoda sitä muotoa esille korostamalla vyötäröä esimerkiksi vaatteilla, joissa on vyötä tai nyöriä tai muuten vaan jotain korostusta vyötärön holleilla. Oikeastaan vatsan ja lantion alue on ainoa, jossa vaatteessa voi mun makuuni mielellään olla vähän löysää kangasta, ettei tunnu ihan siltä että makkarat tursuaa ja puristuu joka suunnasta - mutta muuten tykkään pitää tiukkoja vaatteita, jotka päällä tulee heti itsevarmempi olo.

3009junarose13
3009junarose14
3009junarose15
3009junarose16
3009junarose17
Junarosea liputan siis yhä edelleen vaan ihan mielettömänä plussakoon vaatemerkkinä. Hypistelin tälläkin kertaa kuteita huokaillen ja haikaillen, eikä ihme - kattokaa nyt vähän miten herkullisia kuteita löytyy mallistosta! Merkki on ollut olemassa pari vuotta ja kasvaa vaan koko ajan, enkä ihmettelekään. Tälläkin kertaa sain pari vaatekappalettani käynnistä muistoksi, ne esittelen ihan omassa postauksessa myöhemmin!

Onko teistä joku yhtä Junarose-fani kuin allekirjoittanut?

Älä pure kättä, joka ruokkii

21.9.2015

Musta tuntuu, että tämmöiseen asenteeseen törmää todella usein. Nyt leikkauskeskustelujen tiimellyksessä se tuntuu joissain korostuvankin - en itse onneksi tunne ketään joka vahvasti olisi tämän kannalla, mutta tätä kuulee välillä.

Tarkoitan nyt tietynlaista elitismiä, kun puhutaan ihmisten uravalinnoista.

Allekirjoitan täysin sen, että aloissa ja niiden tekijöissä on eroja. On vaativia aloja jotka pitkän koulutuksen lisäksi vaativat tietynlaisen asenteen ja ihmisen - ei todellakaan kaikista ole vaikkapa lääkäriksi. Joillain mittapuilla voi miettiä myös alojen tärkeysjärjestystä, onko esimerkiksi juuri lääkäri tärkeämpi ammatti kuin vaikka puhelinmyyjä.

Mutta se asenne, joka saa itseni näkemään punaista, on se tietty "en IKINÄ alentuisi tekemään työtä x", joka usein vielä kulminoituu siihen, että kyseisen työn tekijöitä pidetään jotenkin ala-arvoisempina ihmisinä ja vähemmän tärkeinä yhteiskunnalle. Kun se iso kuva unohtuu.

Jotta yhteiskunta toimisi, tarvitaan monenlaista alaa ja tekijää. Tuntuu todella kummalliselta, että korkeakoulutettu ihminen katsoo alaspäin kaupan kassaa, mäkkäriduunaria tai siivoojaa. Bussikuskia, lähihoitajaa. Ja kummallista se on siksi, että kyseinenkin korkeakoulutettu tarvitsee näitä ihmisiä. Miten lääkäri pärjää, jos ei ole kaupan kassatätiä myymässä ruokaa, huoltamoa jossa tankata autoa, siivoojaa, joka siivoaa sairaalaa?

Eihän ihminen voi samanaikaisesti olettaa saavansa tarvitsemaansa palvelua ja inhota palvelun antajaa. Pitää sitä palvelun antajaa alempana kastina. Ja se on perseestä, koska usein yleisesti huonossa pidetyssä duunissa oleva ihminen menee puolustuskannalle. Kyllähän se tuntuu välillä inhottavalta, jos jengi katsoo nenänvarttaan pitkin ja kyselee, milloin meinasit mennä opiskelemaan tai hakemaan oikeita töitä - minä kun luulin, että jos työstä saa palkkaa ja maksaa veroa, se on ihan oikeaa työtä.

Ei jokainen voi tähdätä korkeimmalle, eikä jokainen haluakaan. Mutta se, että joku "tyytyy" tekemään pienipalkkaista duunariduunia, ei tee ihmisestä sen huonompaa tai ala-arvoisempaa kuin akateemikosta. Yhteiskunnan toimimiseen tarvitaan niin korkeapalkkaisia "hienoja" aloja kuin matalapalkkaisia "paskaduunareita", ja se olisi monelle joskus hyvä muistuttaa mieleensä.

Funny af (standupin kermaa!)

16.9.2015

Nippelitietoa minusta - oon kova standup-komedian fani. Livenä en ole vielä kertaakaan käynyt katsomassa (osittain siksi, että odottelen vielä oikeasti todella hyvää suomalaista!) mutta sitäkin suuremmalla kulutuksella standup-koomikkojen esitykset ovat nimenomaan Netflixin kautta, kuten arvata saattaa tässä meidän Netflixin suurkuluttajien kämpässä.

Koska teidänkin palautteen mukaan nää mun esittely- ja kokoelmapostaukset on hyviä, päätin koota tällä kertaa palvelun standup-esityksistä omia lemppareita. Läheskään kaikkia en ole ehtinyt sieltä koluamaan läpi, mutta tähänastisten kerma löytyy alta!

1609funny01

Chelsea Peretti (show'n nimi One of the greats) teki musta fanin jo Brooklyn Nine Nine-sarjan roolillaan, joten kun bongasin mimmin omaa standupia valikoimasta, oli pakko pistää se katseluun saman tien. Standup-komedian koko henkihän on hypellä aiheesta toiseen sulavasti, joten koko esityksen mittaista "mistä se heittää läppää"-kuvailua on vähän hankala pähkinänkuoreen survoa, mutta pitkälti Chelsean jutut keskittyvät moderniin maailmaan ja sukupuolirooleihin, eritoten stereotyyppeihin naisista alalla. Yksi hyvä pointti on pakko mainita - Chelsea tuo esille stereotypian, jonka mukaan kaikki naiskoomikot aina heittää läppää kuukautisista ja heittää hyvän pointin siitä, että jos miehet vuotaisi genitaaleistaan verta kerran kuussa, 90% miesten standupista keskittyisi siihen.

1609funny02

Jen Kirkman (I'm gonna die alone and I feel fine) on nelikymppinen, eronnut ja lapseton nainen, jonka komedia keskittyy melko paljolti juuri siihen. Elämästä sinkkuna, nuorempien miesten deittailemisesta, ärsytyksestä muiden udellessa aikooko hän koskaan lisääntyä, ärsytyksestä kun kaverit hankkivat lapsia ja katoavat täysin vanhemmuuteen eikä yhteistä säveltä enää löydy. Vaikka Jen vetää esimerkkinsä aika ääripäähän, löydän näin äitinäkin paljon repeilemisen aihetta mimmin esityksestä.

1609funny03
Bo Burnham (what.) on mun rakas. Jos tunnetaan ja meillä on tapana jakaa hauskoja juttuja, olen aivan varmasti yrittänyt saada sinuakin rakastumaan Bohon. Alunperin bongasin miehen Vinesta, haltioiduin YouTube-tilistä ja oon katsonut tunnin mittaisen what.-esityksen useammin kuin kehtaan myöntää. Se, mikä Bon standupissa mielestäni on kuitenkin ihan mieletöntä, on Bon uniikki komedia - standup on monella tapaa "kulahtanut" ala siitä, että harvoin näkee oikeasti mitään uutta ja innovatiivista lavalla, mutta Bo on sitä kaikkea. Taustaraita yhdistää esitykseen niin sisäistä monologia, musiikkia kuin tanssiesityksiä. Bo on lahjakas muusikko ja tuo sen komediassaan esille - ja YouTubesta löytyykin nykyään showsta tuttuja lauluja musavideoineen kaikkineen.

1609funny04

Jim Gaffigan (Mr Universe) on awkward white guy. Ja repii siitä yllättävän hyvää komediaa. Oli kyseessä sitten itsensä dissaaminen, perhe-elämästä avautuminen tai pikaruoan vetovoiman ihmettely, jokin tässä tönkön miehen tönkössä komediassa vaan naurattaa.

1609funny05
Vaikka Iliza Shlesingerin (War Paint) komedia keskittyy melko paljon sukupuolistereotypioihin, siis nimenomaan niiden vahvistamiseen, Iliza osaa tehdä sen oikeasti hauskalla tavalla - eikä alentamalla kumpaakaan sukupuolta. Iliza on itse symppiksen oloinen ja tuntuu rakastavan lavalla oloa - mikä tietty tekee standupista tuhannesti katsottavampaa.

1609funny06

Louis CK (Live at the Beacon Theater) kuuluu myös ehdottomiin kestosuosikkeihini. Keski-ikäinen, kaljuuntuva, kaljamahainen, eronnut kahden lapsen isä antaa maailmasta kuvan, joka on samanaikaisesti överisti sekä kyyninen että koominen. Louis on rääväsuinen, törkeä, kyseenalaistaa kaiken, argumentoi mielipiteitään koomisilla esimerkeillä ja huutaa paljon. Eli ihan mun makuuni.

Äitiyden ikuinen syyllisyys

9.9.2015


Aamuisin jaksan harvoin lähteä ulkoilemaan ennen päikkäreitä. Ollaan koko perhe aamu-unisia ja Shiri nukkuu päikkärit yleensä 3-4h heräämisen jälkeen - se väli käytetään rennosti loikoillen, aamupalaa katsellen, leikkien ja esimerkiksi piirrellen, maalaillen tai muovailuvahalla muovaillen.

Aina ei jaksa siivota. Koti on harvoin ihan täysin tiptop, elämisen jäljet näkyy ja Shirin leikeistä voi olla merkkejä keittiössä asti barbimekon muodossa nurkassa.

Minä kipeänä. Ei jaksettu tehdä oikein mitään. Nicokin töissä. Katsottiin lastenohjelmia ja luettiin kirjoja lähinnä, omalta kuumeelta ei jaksanut.

Piti sitten tämäkin kokea. Korotin ääntäni ja ärähdin lujaa, kun Shiri kävi kaatamassa kissan vesikupin pitkin keittiön lattiaa. Nyt itkettää.

Päivälliseksi oli samaa kuin lounaaksi, kun sitä jäi yli enkä jaksanutkaan kokata kaapissa olevaa kanaa. Se siirtyy huomisen lounaaksi. Kasvatanko krantuksi, kun hyvin alas menevät ja hyväksi todetut toistuu?

Ei pirpana tänäänkään tarpeeksi syönyt. Ahdistaa ja pelottaa ja turhauttaa ja ärsyttää. Hirveä huoli siitä, että toinen saa tarpeeksi ravinteita, mutta kaksivuotiaalle ei sitä ruokaa voi oikein kurkkuun tunkeakaan jos ei suostu syömään. Eikä sille voi antaa rahkaa ja croissantteja joka päivä, vaikka ne varmasti menisikin alas. Meneekö lapsi rikki jos missaa yhden aterian?

Annoinko tänään tarpeeksi virikkeitä? Oliko Shirillä tänään tylsää? Onnistuinko selittämään tarpeeksi rauhallisesti ja selkeästi miksi äidin kahvikupin heittäminen lattialle oli tuhmasti tehty, eikä niin saa enää tehdä? Katsoinko liikaa kännykkää? Keskityinkö tarpeeksi lapseeni? Luinko iltasadun kiireellä vai annoinko lapselle aikaa nukahtaa ääneni rauhalliseen monotoniin? Onko minun syytäni, ettei se nukkunut päikkäreitä tänään? Ollaanko nähty ikätovereita tällä viikolla tarpeeksi? Osaako Shiri kaikkea mitä tässä iässä pitäisi osata? Harrastaako se tarpeeksi?

Pitäisikö syyllistyä? Tästäkin? Taas? Tuosta? Entäs tästä?

Ei. Lopeta. Ja lopettakaa!


Jos jotain on tullut huomattua vanhemmuudesta oman kokemuksen ja ystäväpiirin kautta, niin se, että vanhemmat syyllistyvät aivan liian helposti. Tuntuu, että on niin kovat paineet suoriutua täydellisesti kaikesta, että mikään ei enää riitäkään ja kaikki on aina omaa syytä. Sellaisetkin asiat, joissa ei syyttävää sormea pitäisi edes esiintyä. On normaalia, ettei uhmaikäinen aina syö kaikkea, mitä eteen isketään. On normaalia, että joskus vanhemman pinna katkeaa, ja tulee ärähdettyä rauhallisen selittämisen sijaan. On täysin normaalia, ettei joka ikinen päivä aamusta iltaan ole koko ajan menoa, meininkiä, ohjelmaa, virikettä, kaveria ja kaikkea mitä maan ja taivaan väliltä voi lapselle keksiä.

Lapsi tarvitsee ensisijaisesti ravintoa, kodin jossa asua, vaatteet ylleen ja rakkautta. Ne ovat lapsen perustarpeet - fyysisen terveyden ylläpito ravinnolla ja liikkumalla, perustarpeet kuten hygienia, koti ja vaatteet, sekä rakkaus ja lämpö vanhemmilta ja läheisiltä ihmisiltä. Kaikki muu on tietenkin myös tärkeää - kaverit, lelut, virikkeet, taitojen kehittäminen... Mutta niistä ei pidä ottaa niin mielettömiä suorituspaineita, että joka ilta pähkäilee, tehtiinkö tänään tarpeeksi, onko lapseni nyt rikki, kasvaako se kieroon. Lapsellekin tekee hyvää saada joskus rennompi päivä, kun ei juoksennella pää kolmantena jalkana siellä täällä tekemässä sitä ja tätä.

Ja kun tänä aamuna syyllistyin syyllistymistäni siitä, että väsytti ja päätin siirtää kaupassakäynnin päikkäreiden jälkeisiksi, Shiri istui viereen, tarttui kädestä kiinni ja sanoi, "äiti, minä rakastan sua."

Ja se riittää. Ja minä riitän. Välillä se on vaan vaikea muistaa.

Kamerattomana kierrätin kuvan - Pikku-Shiri viime vuoden lokakuulta <3

Fed Up - liikalihavuus ja lapset

8.9.2015

Jatkaakseni dokumenttien tärppipostaussarjaa (osa yks click!) katsoin eilen Netflixistä dokumentin nimeltä Fed Up. Se käsittelee USA:n liikalihavuusongelmaa (ja sivuaa ongelmaa myös globaalilta kannalta) monikerroksisesti ja etenkin lasten kohdalla. Dokumentti asettaa heti alussa oudon argumentin, joka herätti mielenkiintoni sen käsittämättömyydellä - ajatus siitä, että syömällä vähemmän ja liikkumalla enemmän laihtuu, on hölynpölyä. Dokumentitkaan ei tietenkään ole mitään absoluuttisia totuuden lähteitä, mutta dokkari herätti todella paljon ajatuksia. Ainakin postauksen verran.

0809fed01

Okei, aloitetaan vähän kauempaa historiasta ja puhutaan tupakasta. Ainahan ei ole tiedetty yleisellä tasolla, että tupakka on vahingollista. Ennen vanhaan tupakkaa mainostivat lääkärit ja julkkikset ja se oli eräänlainen statussymboli, tupakoiva ihminen oli cool ja tupakkateollisuus mieletön miljardibisnes, joka tottakai vastusti joka ikistä tutkimusta, jonka mukaan tupakointi ei ehkä olekaan terveellistä. Miljardibisneksien takana on aina miljardöörejä, jotka eivät todellakaan halua luopua omaisuudestaan eikä sitä kartuttavasta lähteestä. Ajan kanssa tupakkamiehet saatiin kuitenkin taltuettua sen verran, että tutkimuksia tehtiin, ihmisten käsitys tupakasta muuttui todenmukaisemmaksi ja tupakkateollisuus itsessään demonisoitiin. Jokainen nykyään tietää, että tupakointi on todella epäterveellistä ja aiheuttaa lukemattomia sairauksia ja vaivoja - ja ihan oikeasti tappaa.

Aloitustilanne on sama sokeriteollisuuden kanssa. Sokeri on ihan helvetin epäterveellistä - ei sitä voi kukaan kieltää. Ihmisen oikea saantisuositus sokerille on todella pieni, ja dokumentin mukaan maailman terveysjärjestö WHO on yrittänyt vuosikymmeniä saada sokerilinjausta tiukemmaksi - mutta kuvaan astuvat lobbaajat ja miljardöörit sokeri- ja prosessoidun ruoan teollisuudessa, jotka eivät todellakaan halua menettää omaisuuttaan tai sitä kartuttavaa lähdettä. USA:ssa on pitkään villinnyt terveystrendejä, jotka ovat keskittyneet vähärasvaisuuteen. Mutta mitä tuotteelle käy, kun siitä poistetaan rasva? Se maistuu pahalta. Ja mitä voidaan tehdä? Lisätä sokeria. Vähärasvainen, terveellisenä light-tuotteena mainostettu tuote on kyllästetty sokerilla. Tieto tästä ei ole uusi, mutta yllättävän usein jää miettimättä itseltänikin ruokaostoksia tehdessä.

Sokeria nimittäin tungetaan ihan joka paikkaan ja monella eri nimellä. Valmispastakastike? Lisättyä sokeria. Täysjyvämurot? Lisättyä sokeria. Prosessoidun ruoan - valmisruoan, einesten, puolivalmiiden ruokien, kaiken jota on käsitelty pitkästi ennen kuin se päätyy vatsaasi - ongelma pitkälti on juuri se, ettemme edes tiedä, mitä napaamme vedämme. Kun alkaa lukemaan tuoteselostetta, ei osaa edes lausua puolia niistä aineksista. Eikä se kaikki ole lähtökohtaisesti pahaa, mutta esimerkiksi sokeri voidaan naamioida monilla eri nimillä. USA:ssa yksi suurimpia on "high fructose corn syrup", joka on todella sokeripitoista maissista tehtyä siirappia - ja sitä on melkein kaikessa.

0809fed02
Dokumenttia katsoessa tuli kieltämättä sellainen olo, taas, että Suomessa eletään kyllä hyvin pumpulissa. Silmät levisi, kun selostettiin, miten USA:n julkisista kouluista moni on tehnyt sopimuksen roskaruokaravintoloiden kanssa - eli heille tarjotaan ruoaksi Pizza Hutin pizzoja, mäkkärin hamppariaterioita, ruokajuomana kokista... Kouluruokana. Tietäähän sen että USA:ssa kouluruoka ei ole kovin hyvää, mutta en todellakaan tiennyt, että kyseiset firmat sponsoroivat kouluja ja hallitsevat näin lounastuntia täysin. USA:n lapsille syötetään siis koulussa, ja hyvin usein myös kotona, prosessoitua paskaa päivästä toiseen. Eihän se tulisi kuuloonkaan täällä, että ekaluokkalaiset menee koulun ruokalaan ja saa valita haluaako Kotipizzan margeritaa vai Happy Mealin.

Kihisin kiukusta, kun isojen firmojen isot pomot aivan pokerinaamalla selittivät, että ei heidän yhtiönsä ruoka ole mitenkään epäterveellistä. Mäkkärin edustaja ihan tosissaan sanoi, että ei heillä markkinoida lapsille. Miten nämä ihmiset pystyvät katsomaan itseään peilistä? Miten he voivat nukkua öisin? En sano, etteikö teollisuutta roskaruoalle saisi olla, koska tottakai jokainen aikuinen saa itsekseen syödä niin paljon roskaruokaa kuin haluaa - mutta jumalauta, kasvattakaa selkärankaa ja myöntäkää se, mitä teette ja mitä teidän tuotteenne ovat. Ihan samalla lailla tupakkajätit aikanaan kielsivät tutkimustulokset ja väittivät, että tupakointi ei ole haitallista.

Lapsille markinnointia dokkari nostaa esille paljon. Lapset USA:ssa, ja paljolti myös täällä, kasvatetaan roskaruoan kyllästyttämässä maailmassa. Kun lapsen lempparipiirroshahmo mainostaa uusia logokeksejä, -sipsejä, -muroja ja ties mitä kaakkuja, tottakai lapsi haluaa niitä. Tottakai ne ovat hyvän makuisia, ja siksi aikuisetkin syövät niitä (mikä muuten näin välinoottina on esimerkiksi italialaisten tuttujeni mielestä todella outoa - yksi ihmetteli suureen ääneen sitä, että Suomessa aikuiset miehet käy ostamassa karkkipusseja) ja siksi niiden markkinat ovat niin isot. Kun lisätään markkinointiin vanhempien oma välinpitämättömyys lastensa ruokavaliosta ja USA:ssa koulujen sponsorisopimukset, ei ole mikään ihme, että liikalihavuus on ongelma. Kaikkialla.

0809fed03
Siitä dokumentti osui kotiin, että olen aina taistellut paino-ongelmien kanssa itsekin. Jännää oli, että lapsuudenkodissani oli todella tiukat säännöt - meillä oli karkkipäivä lauantaisin. Muutoin meillä ei ollut kotona koskaan mitään roskaruokaa. Meillä ei käytetty voita leivällä. Kummastelin aina ystävieni koteja, joissa oli kaapeissa sipsiä ja jääkaapissa limua ihan muuten vaan - meillä oli vain synttäreillä, ei olisi tullut kuuloonkaan ostaa satunnaisesti limpparia kotiin ruoan kanssa. Vanhempani myös boikotoivat McDonald'sia, enkä ole lapsuudessani syönyt pikaruokapaikoissa kuin hyvin satunnaisesti. Silti teininä ja aikuisena roskaruoka vei ja olin pullea jo lapsena, koska söin liian paljon ns. oikeaa ruokaa, etenkin tarhassa, kun tarhatädit ei vahtineet kuinka paljon ruokaa söi. En kiellä, etteikö minulla olisi ollut, on, ruokariippuvuus. Painosta voi yleensä tottakai aina syyttää itseään enkä vieritäkään tässä syytä kenenkään niskoille - kunhan toin pöydälle myös sen, että vaikka vanhemmat pitäisivät huolta lapsiensa ruokavaliosta, se ei aina pelasta ongelmilta tulevaisuudessa. Mutta eikö ole vanhempien vastuu tehdä kaikkensa minimoidakseen riskit?

Dokkarin alussa asettama argumentti on tietenkin itsessään hölynpölyä - tottakai ihminen laihtuu liikkumalla enemmän. Mutta se alleviivaa lausahduksen toista osaa - ihmisen ei välttämättä tarvitse syödä vähemmän, vaan paremmin. Määrällisesti jos lautasellasi on 300kcal kurkkua tai 300kcal sipsejä, kurkkua on hitonmoinen läjä ja sipsiä muutama hassu. Syömällä paremmin syöt automaattisesti vähemmän kaloreita, koska voit syödä samaan kalorimäärään huomattavasti enemmän ruokaa, etkä jaksa syödä yhtä paljon kuin kaloripitoisia ruokia. Tämäkään nyt tuskin oli kellekään uutinen, mutta dokkari tuo esiin ongelmaa nimenomaan sokeriteollisuuden kannalta. Ja jos lapset kasvatetaan prosessoidulla ruoalla, ei liikunta riitä turvaamaan terveyttä - tutkittu on, että normaalipainoinen tai hoikkakin ihminen, jolla on huono ruokavalio, voi olla sisältä ihan yhtä sairas kuin sairaalloisen ylipainoinen ihminen. Miten voimme kasvattaa terveitä lapsia, jos syötämme heille piilosokeria joka aterialla? Ja eikö ole nimenomaan meidän vanhempien vastuu pitää huolta siitä, että lapsemme saa parhaat mahdolliset eväät - kirjaimellisesti - elämäänsä?

Kaikki kuvat ovat Fed Up-dokumentista (2014), joka löytyy Netflixin Suomen valikoimasta.

Never have I ever

2.9.2015


Ah, paras juomapeli! Tätä on etenkin kakarampana tullut pelailtua monissa illanvietoissa. Tiedättehän, mä en oo koskaan-peli - jokainen sanoo vuorollaan jotain, mitä ei ole koskaan tehnyt, ja ringin muut ihmiset ottavat huikkaa, mikäli ovat kyseisen asian tehnyt. Jos kukaan muukaan ei ole tehnyt kyseistä asiaa eikä kukaan siis juo, joutuu lausahduksen sanoja rangaistukseksi ottamaan huikan. Jokin aika sitten ihana Iina teki pelin hengessä postauksen ja vannoutuneena EOK-fanina oli pakko nyysiä idea omaankin blogiin! Siispä, en ole koskaan...


...nauttinut talven kylmyydestä. Muistan pienenä toki rakastaneeni lumileikkejä, mutta inhosin jo silloin kylmää. Oon aina ollut tosi mukavuudenhaluinen ja eläisin enemmän kuin mielelläni jossain, jossa on aina kesä eikä koskaan kylmää tai lumista.


...tykännyt tomaateista. Syön siis toki tomaattimurskaa pastassa jne, mutta tuore tomaatti on oksettavaa. Sama pätee hernekeittoon - kaksi ruokaa, joita en vaan ole koskaan saanut alas. Olen yrittänyt nyt tutustuttaa itseäni tomaattiin syömällä sitä esim. leivän välissä, mutta se ällöttää edelleen.



0209never01


...ajanut autoa. Paitsi törmäilyautoja. Skootteria olen ajanut pari kertaa, ekalla kerralla vedin päin seinää ja tokalla menin vahingossa autotielle ja kauhusta kankeena sain ohjattua itseäni sen verran sivuun, että uskalsin nousta kyydistä ja ohjata skoban sivuummaksi sen omistavalle kaverille. En siis omista mitään ajokortteja.


...ollut sairaalassa ihan osastolla, jos synnytystä ei lasketa. En siis koskaan ole ollut niin sairas tai onnettomuudessa, että olisin joutunut sairaalaan.


...silittänyt mitään muutettuani omilleni. Olen siis toki silittänyt elämäni aikana ja osaan homman, mutta silitys on mielestäni melko turhaa ellei omista sellaisia työvaatteita, jotka on pakko silittää. Arkivaatteissa tykkään ruutupaidoistani ryppyisinä enkä omista sellaisia vaatteita, joita pitäisi erityisemmin silittää.


...käynyt Amerikoissa, navoilla tai Australiassa/Oseaniassa.


...kuulunut kirkkoon.


...omistanut merkkivaatteita tai -laukkua.



0209never02





...pessyt hiuksiani päivittäin. Mun hiukset ei kestä sitä ollenkaan, menee ihan kuiviksi koppuroiksi ja katkeilee, jos pesen liian usein! Yleensä pesuväliä on 2-4 päivää, hiukset voi kaikista parhaiten sellaisina viikkoina, kun pesen vain pari kertaa sen viikon sisällä, onneksi ei rasvoitu kovin nopeasti.

...hypännyt benji-hyppyä, vaikka suunnittelen sitä joka kesä.

...ollut yötöissä. Siis tehnyt varsinaista yön yli kestävää vuoroa - myöhäiseen on ollut vuoroja ja epäinhimillisen aikaisin on alkanut vuoroja, mutta varsinaista yövuoroa illasta aamuun en ole ikinä joutunut tekemään.

...ollut työhaastattelussa saamatta työpaikkaa.


Heh, illanvietoissa ei ihan näin viattomana kyllä pysy... onko joku muukin siellä pelaillut tätä? Mitä te ette ole koskaan tehnyt?


(Ps, mun läppärini kovo meni rikki! Täytyy roudata sitä huoltoon, bloggaaminen on nyt vähän haasteellista! :( )

ccccccc