Nimetön novelli

23.5.2015

Oon kerran aiemmin jakanut täällä blogin puolella novellin - nyt päätin uskaltautua jakamaan toisenkin. Rehellisesti inspiroiduin todella paljon eräästä toisesta netistä lukemastani tarinasta, miten se sanonta menikään... hyvät taiteilijat kopioivat? Inspiraationlähteenä toiminut tarina oli Redditin nosleep-osastolla, mutten muistaa enää sen nimeä. Teema on ehkä vähän kauhumainen, mutta vähän herkemmille tyypeille ei hätää, tässä ei ole siis mitään yliluonnollisia juttuja tai säikäytyksiä, oikeastaan ehkä vaan vähän ahdistavia tapahtumia.

Teksti on pitkähkö, eli laitan sen etusivulla "lue lisää"-linkin taakse. Pidemmittä puheitta, enjoy:



Novelli, vielä nimeämätön


   En vieläkään usko rakkauteen ensisilmäyksellä.
   Rakkaus vaatii aikaa. Se vaatii yhteisiä hetkiä, keskusteluja, katseita, sisäpiirin vitsejä, tarinoita, muistoja. Se vaatii toisen tuntemista, kunnolla. Jokaisen solun ja sielunsopukan tuttavallisuutta.
   Kun tapasin hänet ensi kertaa, se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Se oli kiinnostusta, ihastusta ja himoa, mutta ei vielä rakkautta. Rakkaus tuli myöhemmin. Ja miten se tulikaan.

   En aikonut sinä päivänä edes lähteä mihinkään. Minun piti istua kotona, juoda pari kaljaa, katsella vähän telkkaria. Runkata nettipornolle, selata Facebookia ja mennä nukkumaan yksinäni, rauhassa. Mutta minut ylipuhuttiin, kuten yleensä viikonloppuisin. Jollain taiteilijakaverilla oli jotkut geneeriset viininlipitysbileet Punavuoressa. Sinne siis.
   Matkalla oli kylmä, puristin käsivarsia kylkiin kiinni ja hytisin. Oli marraskuun alku, öisin jo pakkasta, päivisin viileää, maa vielä lumeton. Vasta lupaus talvesta ja tulevasta hyytävästä pimeydestä.
   Jos olisin tiennyt silloin, mitä tiedän nyt, en olisi lähtenyt. Olisin lyönyt ystävälleni luurin korvaan. Olisin pysynyt piilossa peiton alla päiväkausia. Mutta en tiennyt. Voi luoja, en voinut tietää.

   Puheensorina sekoittui lasien kilinään, kulautuksien ääniin ja heliseviin nauruihin. Musiikki soi hiljaisella taustalla, jotain ankeaa pianonpimputusta ja värisevä, ähkivä naisääni. Olin nähnyt samanlaisia juhlia joka sormen ja varpaan verran ja muutaman kerran ylikin. Aikuisten juhlat olivat niin tylsiä.
   Teininä ja aikuisuuden kynnyksellä asiat oli ihan toisin. Silloin nähtiin sen luona, jolla kämppä sattui olemaan tyhjänä tai kuka asui lähimpänä baaria, vedettiin armottomat perseet ja toivottiin, että päästään vielä baariin sisään. Yleensä tytöt pääsi, pojat ei jos papereita kysyttäessä ei humalainen koura meinannut päästä sisälle taskuun.
   Kaikki oli aina persaukisia, opiskelijoita ja pätkätyöläisiä, eli baarissa juotiin mahdollisimman vähän - tai jos oli juuri ollut palkkapäivä tai tukipäivä, rellestettiin koko rahan edestä ja itkettiin loppukuu perunoita mutustaessa. Baarista jatkettiin vielä yhdessä jonkun kotiin rellestämään, kunnes valonsäteet luikertelivat ikkunasta sisään.
   Aikuisena se oli erilaista. Baariin lähdettiin enää harvoin, ja jos lähdettiin, kohteena oli jokin kuolettavan tylsä pubi, jossa soi ikivihreät. Oltiin olevinaan niin sivistyneitä punaviinilasit käsissä, vaikka suurin osa veti edelleen ihan yhtä nolot jurrit kuin kakaranakin. Se kaikki tuntui niin teennäiseltä - pakoteltulta. Ollaan nyt näin, koska tätä meiltä odotetaan.

   Sitten tuli se kliseinen elokuvakohtaus amerikkalaisesta nyyhkyleffasta. Puhuin puolitutun kanssa kuivia työasioita, kun nostin katseeni ja satuin vilkaisemaan toiselle puolelle huonetta, kohti puheenaiheeni kuivuutta lähentelevien tarjoiltavien pöytää. Aivoni kiinnittivät huomion tuntemattomiin kasvoihin. Uskomattoman kauniisiin kasvoihin.
   Sieltä, toiselta puolelta huonetta, pöydän vieressä paino toisella jalalla seisoen, lantio kallistuneena hieman vinoon, hän seisoi. Seisoi ja käänsi katseensa minuun sulassa harmoniassa minun katseeni kääntymisen kanssa samaan aikaan. Katseemme kohtasivat ja molemmat pysähtyivät hetkeksi, ajatukset katkesivat, pupillit laajenivat ja hetkeksi unohdimme muun huoneen.
   Tai näin tykkään ajatella nykyään. Näin koin tilanteen itse. Ties vaikka hän koki sen ennemmin jonkun hämärän tyypin tunkeilevana tuijotuksena, kuola suupielestä valuen. Mutta sillä hetkellä tiesin. Minä tiesin, etten enää koskaan tule katsomaan ketään muuta edes melkein samalla tavalla.
    Astelin hänen luokseen, esittelin itseni, juttelimme, hän tuli meille yöksi eikä koskaan enää käynyt kotonaan paitsi hakemassa tavaransa. Olin silloin kaksikymmentäseitsemän, hän kaksikymmentäneljä. Hän asui ystävänsä kanssa toisella puolella Helsinkiä. Hän muutti kaksiooni ja vuotta myöhemmin otimme lainan ja muutimme omakotitaloon kauemmas Helsingistä. Kaipasin kaupunkiin, mutta hänen vuokseen asuisin vaikka luolassa.

   Mutta se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Se oli rakkauden odotusta. Tietoa siitä, että se rakkaus tulee kyllä. Kun näkee toisen ihmisen ja tietää heti, että tähän ihmiseen minä rakastun, kunhan ehdin häneen tutustua.

   Elimme omassa kuplassamme pitkään. Hän oli taiteilija, räiskyvä ja intohimoinen, helposti syttyvä, helposti laantuva. Uudessa kodissamme oli pihalla pieni vaja, josta tuli hänen ateljeensa. Tein kaiken hänelle valmiiksi. Vedin sinne lämmityksen, uusin lattiat ja seinät, ostin tarvikkeet. Halusin antaa hänelle joka ikisen hengenvetoni ja atomini. Aloitin antamalla hänelle unelmiensa paikan tehdä taidettaan.
   Hän vietti suurimman osan ajastaan ateljeessaan ja jouduin usein hakemaan hänet sieltä syömään. En epäile ollenkaan, etteikö hän olisi viettänyt kaikkia niitä tunteja, kun olin töissä, siinä vajassa luomassa teoksiaan.
   Kun hän ensi kertaa näytti minulle kättensä työtä, en osannut reagoida siihen mitenkään. Minulle hän oli suloisuuden huipentuma - herkkä, hento, kuin pieni keijukainen, yhdistin häneen mielessäni yksisarvisia ja sateenkaaria ja halinalleja. Hänen taiteensa oli kaiken hienon ja hyvän täydellinen vastakohta. Ne olivat synkkiä, pimeitä, verisiä, sairaita, täynnä kuolemaa ja tuskaa ja kidutusta. Hän maalasi uskomattoman realistisia tauluja lapsista, jotka olivat kuolleet sota-alueella räjähdyksessä - raajat ja sisäelimet elottomia kasvoja ympäröiden. Hän teki installaatioita, joissa humanoideja muistuttavat pitkäraajaiset olennot repivät ihmisiä auki paljain käsin.
   Ne olivat upeita. Uskomattoman upeita. Mutta ne olivat painajaismaisia.

   Hän oli kuitenkin suosittu, vaikkakin hänen suosionsa olikin melko lailla kulttimainetta. Jokainen hänen teoksensa myytiin muutaman viikon sisään siitä, kun hän oli kuvannut sen pihallamme makeassa auringonpaisteessa ja lisännyt nettisivujensa katalogiin. Hän tienasi enemmän kuin minä, joka raadoin niska limassa toimistossa joka arkipäivä aamusta iltaan.
   Olin myös uskomattoman ylpeä hänestä. Häntä tunnistettiin joskus kadulla. Kerroin ylpeydestä pakahtuen kaikille tutuilleni, että minun rakkaani oli todellinen taiteilija, elantonsa sillä tienaava, sielunsa niihin purkava. Äitini ei kestänyt katsella hänen töitään ollenkaan, mutta isäni osti yhden hänen tauluistaan lahjaksi vähän erikoiselle veljelleen. Taulussa oli opettaja, joka oli viiltänyt ranteensa luokassa ja ruiskutti verta kauhistuneiden oppilaidensa kasvoille.

   Moni sanoo, että paras taide syntyy tuskasta. Allekirjoitan tämän täysin. Vaikka yhdistin häneen pelkkää suloa ja onnea, hän ei välttämättä ollut suloa ja onnea koko ajan.
   Jotkut päivät olivat hyviä. Niinä päivinä hän heräsi minun kanssani samaan aikaan, venytteli makeasti ja hukutti minut suudelmiin ja hyväilyihin. Kävimme yhdessä suihkussa ja hänen heleä naurunsa kimpoili kaakeleita pitkin. Menimme yhdessä keittiöön, teimme yhdessä aamiaista, edelleen alasti. Söimme nauraen ja jutellen. Lähdin töihin pitkän suudelman jälkeen, töistä palattuani hän oli ehtinyt tehdä kotona kaikkea, paitsi taidetta. Niinä päivinä hän ei tehnyt taidetta.
   Toiset päivät eivät olleet hyviä. Niinä aamuina hän jäi nukkumaan, kiukkuisena jos herätin hänet vahingossa herätyskellollani. Niinä päivinä tulin töistä kotiin kaaoksen sekaan, likaisiin astioihin ympäri keittiötä, jos hän oli muistanut syödä. Niinä päivinä kotona oli kaikki valot päällä, mutta hän oli ateljeessaan, raivoisasti työskennellen. Menin hakemaan häntä syömään ja kertomaan, että olin ikävöinyt häntä, saaden vastustajakseni tulisesti vihaisen rakkaani. Keskeytin hänen inspiraationsa, hän sanoi aina, tulin keskelle taiteilijan työtä ja nyt hetki oli pilalla ja koko teos pelkkää paskaa.
   Huonoina päivinä riitelimme kovaa, hän huusi minulle, minä huusin takaisin, itkimme ja kurkkumme muuttuivat kuiviksi, äänemme käheiksi. Riitamme loppuivat aina liekeissä leiskuvaan seksiin, intohimoiseen rakasteluun, jonka jälkeen hän katosi koko yöksi ateljeehensa.
   Hän oli kuin yö ja päivä itsensä kanssa, välillä onnea räiskyvä, naurua hersyvä ja rakkauttaan vannova yksisarviseni, välillä naama vääntyneenä minua sättivä lohikäärmeeni. Mutta hän oli minun, eikä minulla ollut enää koskaan tylsää tai yksinäistä.

   Pidimme usein juhlia meidän luonamme. Tylsät aikuisten juhlat eivät olleet tylsiä, kun hän viihdytti vieraita, kertoi vitsejä ja sai kaikki nauramaan. Olin usein vitsien kohteena, mutta se ei haitannut. Punastelin mukamas nolostuneena ja annoin hänen leikillisesti alleviivata vikojani, koska tiesin juhlien tuovan enemmän hyviä päiviä.
   En ole koskaan ollut yhtä onnellinen kuin silloin.
   Mutta sitten hyvät päivät alkoivat vähenemään. Ennen huonoja päiviä tuli ehkä kerran kuussa - ne lisääntyivät salakavalasti, pikkuhiljaa, kunnes eräänä aamuna hänen kiroiluaan kuunnellessani yrittäessäni nousta sängystä hiirenhiljaa tajusin, että hänellä oli ollut ainakin kymmenen huonoa päivää putkeen. Niistä oli myös kadonnut se intohimoinen sovintoseksi.
   Yhä useammin hän vain huusi minulle, ja minä kumarruin paineen alle ja yritin olla parempi. Olin hiljaisempi, en väittänyt vastaan, vein hänelle ruokaa ateljeen ovelle, mutten astunut sisään. Luin kirjoja, katselin telkkaria, menin yksin nukkumaan. Emme pitäneet enää juhlia.

   Eräänä päivänä työni keskeytyivät puhelinsoittoon poliisilta. Naapurit olivat tehneet ilmoituksen. Pihalla paloi.
   Ajoin kotiin selkeää ylinopeutta, melkein kolaroin kolme kertaa ja hyppäsin ulos autosta ennen kuin se oli kunnolla pysähtynyt ajotielle. Juoksin takapihalle. Ateljee oli ilmiliekeissä. Huusin ääneen, en sanoja, pelkkiä ääntelyitä.
   Mutta hän oli kunnossa. Hän kosketti olkapäätäni, silmät suurina ja kyyneleiden kostuttamina.
   "Se oli pelkkää paskaa," hän itki, "se ei ollut mitä halusin. Se ei suostunut muovautumaan niin kuin halusin. Minun piti tuhota se. Olen sen luoja, olen sen tuhoaja."

   Hän aloitti terapian joutuessaan hetkeksi Aurooraan. Minä siivosin tuhkaiset rauniot takapihaltamme ja rakennutin niiden tilalle uuden. Tein siitä juuri sellaisen, kuin se viimeksi oli. Joku sekopää kävi ovellamme kysymässä, saisiko ostaa ateljeen tuhkat. Uhkasin soittaa poliisit, jos hän enää koskaan kävisi ovellamme.
   Hänen psykiatrinsa oli kuiva vanha mies, harmaahapsinen ja silmälasipäinen, kuin eltaantunut stereotypia. He kuulemma keskustelivat niitä näitä, hänen lapsuudestaan, hänen vanhemmista ja kotioloista, ammatista, meidän suhteestamme.
   Psykiatrin mukaan minä olin positiivinen pysyvä asia hänen elämässään, kun kaikki muu oli ollut irrallista, negatiivista, kertakäyttöistä ja katoavaista. Hänen tarinansa oli synkkä, muttei ainutkertainen - huonot kotiolot, alkoholin syvälle raahaamat vanhemmat, sosiaalitoimiston vakiasiakkaita. Paljon yksinäisyyttä, rikkinäisyyttä, itkua ja kipua.
   Lopullinen diagnoosi tuntui olevan sekamelska erilaisia sairauksia ja luonteen virheitä, sielun kieroutumista ja mielen rikkoutumista. Se kaikki oli kulminoitunut psykoottiseen episodiin, joka minun olisi pitänyt huomata aiemmin ja saattaa hänet ammattiavun piiriin. Olin osasyyllinen, mutta tietämättömyydessäni syytön.
   Kun hän pääsi takaisin kotiin, lääkepurkit helisten ja yläkerran kylpyhuoneen peilikaappia siitä eteenpäin koristaen, tein kaikkeni pitääkseni hänet terveenä. Reagoin liian vahvasti pieniinkin kiukunpuuskiin ja olin kuin aave, kalpea ja näkymätön, jokaista sanaa ja tekoa harkiten ja varoen.
   Meillä meni pitkään hyvin.

   Pitkä aika kului pääosin onnellisesti. Lääkkeet tasapainoittivat häntä ja viilasi kulmat pois hänen taiteestaan. Kuolema ja tuska muuttui hänen teoksissaan teehetkiksi, lapsiksi leikkimässä niityllä ja äideiksi kupit lakattujen sormien välissä takavasemmalla pyöreän terassipöydän ympärillä hymyillen. En saanut enää astua ateljeeseen sisään ollenkaan. Ikkunat hän peitti muovipusseilla.
   Ne eivät myyneet yhtä hyvin, joten hän alkoi tehdä osa-aikaisena töitä opiskelemallaan alalla, nuorisotyön parissa. Hän auttoi lapsia ja nuoria, joilla oli samanlaiset kotiolot kuin hänellä oli aikanaan ollut. Hän loi pieniin ihmisiin yhteyden ensimmäisestä tapaamiskerrasta, ohitti kaikki tylsät aikuiset jotka mussuttivat samaa soopaa ymmärtämättä enää mitä on olla nuori, oli teinien silmissä heidän vertaisensa ja kaltaisensa.
   Hän piti työstään. Hän piti niistä lapsista, oli heidän ystävänsä, kantoi heistä huolta ja paasasi usein iltaisin maailman epäreiluutta. Niin ihania lapsia, älykkäitä ja ystävällisiä, oikeasti hyviä ihmisenalkuja, jotka kärsivät kotonaan.
   Harkitsimme omia lapsia. Olimme puhuneet siitä pitkään. Lopulta, kestettyämme pettymyksiä melkein seitsemän vuotta, adoptoimme pienen tytön, jonka äiti oli hyvin nuoren ikänsä vuoksi antanut pois. Tyttö tuli meille muutaman kuukauden iässä ja kastoimme hänet Nelliksi.
   Nelli oli kuin oma tyttäremme, kuin omaa lihaamme ja vertamme ja elimme onnellista perhearkea. Oli kulunut neljätoista vuotta melkein tarkalleen polttoepisodista, kun löysin teokset. Molemmat kokoelmat.

   Suunnittelin rakentavani uima-altaan takapihallemme, nyt kun Nellikin oli kolmevuotias ja juoksenteli kesäisin innoissaan sadettimen ympärillä, kun hän kielsi minua rakentamasta allasta valitsemaani kohtaan. Se oli osa pihaamme, jossa ei ollut edes nurmikkoa, se oli kasa maata, ruma pläntti pihan reunalla.
   Seuraavan kerran kun hän oli viemässä Nelliä muskariin hain lapion ja aloin kaivamaan maata. Muutaman lapiollisen jälkeen hutaisin ilmaan tuhkapilven ja jäin köhimään sitä ulos keuhkoistani.
   Tunsin olevani kieroutunut arkeologi kaivaessani esille palaneita ja puoliksi palaneita tauluja. Kaikki olivat hänen uudenlaisia taulujaan - ne, jotka eivät olleet menneet kaupaksi. Niskaani kylmäsi astellessani kaivamani murhattujen taideteosten montusta kohti ateljeeta.
   Ovi ei ollut lukossa. Hän luotti minuun. Halusinko rikkoa luottamuksen?
   Kuolema oli palannut.
   Seinät olivat täynnä tauluja, jotka olivat niin sekavia ja tummasävyisiä, että jouduin tuijottamaan niitä hetken tajutakseni, mitä ne esittivät. Jokainen toisti samaa kaavaa. Niissä oli kuolleita ihmisiä, lähikuvina, ultrealistisina. Jokainen oli lähikuva kuolleen ihmisen kasvoista, noin neljäsosa. Osassa oli harmaantunut silmä, tyhjä katse, silmä kauhusta laajentunut. Osassa oli suupielestä valuva verinoro. Osassa oli verta ja mätää valuva tyhjä silmäkuoppa.
   Keskellä ateljeeta oli valtava installaatio, joka juuri ja juuri mahtui huoneeseen. Se näytti puulta, jonka runko ja oksat koostuivat täysin lasten osista. Ne olivat vauvanukkeja, palasiksi revittyinä, yhteen liimattuina ja sulatutteina ja muovattuina. Runko oli läpimitaltaan vähintään kaksi metriä ja se kohosi kohti kolmen metrin korkeudessa olevaa kattoa hipoen sen laitoja, leviten katonrajassa huoneen kulmasta kulmaan.
   Vauvojen päät olivat silmättömiä, jokaisesta pienestä muovipäästä oli kaivettu ulos pienet muovisilmät. Puu oli osin mustunut, osin sulanut, kauttaaltaan punaisten pisaroiden ja roiskeiden peitossa. Pienistä silmäkuopista pursusi harmaanvihreää mätää.
   Siirsin katseeni katonrajasta lattianrajaan. Vauvanukkejuuret levisivät ympäri lattiaa, luikerellen, nousten ja laskien. Ympäri lattiaa oli heitelty sikinsokin juurien päälle kaikki nukensilmät. Ne tuijottivat minua lattiasta, syyttäen, minun olisi pitänyt taas huomata se.

   Peitin montun, istuin television ääreen enkä sanonut sanaakaan haudatuista tauluista tai ateljeen ulkonäöstä moneen päivään. Etsin hänestä merkkejä uudesta episodista, mutten löytänyt niitä. Hän söi lääkkeensä minun edessäni joka aamu, näin hänen nielevän ne, juttelevan kanssani sen jälkeen, syövän ja juovan. Hän letitti Nellin hiukset, kikatteli tämän kanssa, suuteli minua lähtiessäni töihin.
   Kaikki oli ihan normaalisti.

   Neljäntenä iltana mainitsin taas uima-altaan. Hänen ilmeensä tiukkeni.
   "Miksi juuri siihen kohtaan?"
   "Eihän siinä ole mitään. Se on ruma kohta siellä reunalla. Se olisi hyvä paikka altaalle."
   Hän ei sanonut mitään.
   "Kaivoin maata jokin aika sitten."
   Hän nousi ylös, avasi oven makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen ja astui sisään, jätti oven auki. Avasi hanaa ja huuhteli käsiään.
   "Löysin ne sinun tuhoamasi taulut."
   "Olen niiden luoja. Olen myös niiden tuhoaja."
   Niskavillani nousivat pystyyn. Muistin edelleen nuo sanat. Ne olivat polttomerkityt muistiini, ne alleviivasivat epäonnistumistani suojella häntä kaikelta maailman pahalta.
   "Kävin ateljeessa."
   Hana sammutettiin. Kuulin sytyttimen ääntä ja hetken päästä tupakantuoksu ui sieraimiini kylpyhuoneen avoimesta ovesta. En uskaltanut liikkua sängyltä.
   Pitkän aikaa olimme hiljaa.
   "Mitä se teos oikein esittää?"
   Hän ei vastannut. Kului pari minuuttia.
   Hän ilmestyi kylpyhuoneen ovelle, aaveena itsestään. Hän oli kalpea ja tuttu valoisuus kasvoissa kadonnut. Hän tuijotti minua kylmästi silmiin.
   "Sinä et ole sen luoja."
   Hän paiskasi kylpyhuoneen oven kiinni. Makasin paikoillani, kunnes nukahdin.

   Katku tunki sieraimiini. Siinä vaiheessa kun avasin silmäni, huone oli mustanaan savua.
   Ensimmäinen reaktioni oli hypätä ylös sängyltä.
   Karjahdin kivusta. Riuhdoin rautalankaa vasten. Hän oli kietonut sängyn ympäri rautalankaa, lukinnut minut paikalleni, selälläni maaten.
   Yskin. Yritin hengittää mahdollisimman vähän. En tuntenut kuumuutta, pelkkää savua.
   Riuhdoin kipuani vastaan ja tunsin höllän kohdan oikean käsivarteni kohdalla. Se roikkui sängyn laidan yli, hän ei varmaan uskaltanut liikuttaa sitä etten heräisi. Kiemurtelin, väänsin ja käänsin, tunsin rautalangan repivän ihoani rikki.
   Sain oikean käteni vapaaksi. Työnsin lankaa, vedin itseäni sängynpäätyä tukenani käyttäen. Muutamassa minuutissa olin vapaa. Käsivarsi suuni ja nenäni edessä juoksin kylpyhuoneen ovelle.
   Kylpyhuone oli tyhjä. Kastelin pyyhkeen ja asetin sen kasvojeni alaosan eteen. Kumarassa juoksin ulos makuuhuoneesta huutaen hänen nimeään.
   Savu oli uskomattoman sankkaa. Se tuli alakerrasta. Pudottauduin polvilleni ja konttasin portaat alas.
   Kunpa olisin tukehtunut savuun yläkertaan. Kunpa en olisi herännyt ollenkaan. Kunpa en olisi päässyt irti, vaan menettänyt tajuntani ennen kuin pääsin luikertelemaan pois sängystä.

   Keskellä olohuonetta oli ateljeen vauvapuu. Ilmiliekeissä.
   Puun edessä hän makasi, puoliksi jo karrelle palaneena. Käsiase oli hänen vielä melko terveessä kädessään. Luodinreikä näkyi palamattomalla puolella päätä.
   Minun mieheni, ampunut itseään päähän meidän olohuoneessamme.
   Nostin katseeni.
   Puuhun rautalankaan kiedottuna, keskellä liekkejä, pahasti palaneena ja ilman ampumahaavaa oli Nelli.
   Nelli, jonka elottomat silmät tuijottivat suoraan minuun.
   Ulkoa kuului paloauton sireenit. Menetin tajuntani.

ccccccc

8 kommenttia :

  1. Mahtava!! Lisäääää!

    Ps. Olinko ainoa, kuka luuli koko ajan, että tarinaa kertoo mies? Ja taiteilija olisi ollut nainen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tahallinen pieni twisti loppuun! Mut en oo päättänyt itekään onko kyseessä niin että taiteilija on mies ja kertoja nainen vai onko molemmat miehiä :) se on lukijan päätettävissä!

      Poista
  2. Vau. Karmiva mutta ihan loistava! Mäkin luulin että taiteilija olisi nainen ja kertoja mies!:D

    VastaaPoista
  3. Haha voi ei minä luulin kans koko tarinan ajan että kertoja on mies, mutta lopussahan se sitte selvis että nainen oliki. Aivan upeamahtavahuippu teksti!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se olikin mies! :D En oo päättänyt! Kiitoksia! <3

      Poista