Steinerlapset vauhdissa (protips!1)

18.12.2014

No kuule terppa ihanaiset fanitytöt ja -pojat! ~ Koska mä onnistun aina täydellisesti kaikessa mitä teen, ajattelin jakaa teille tämmöisen tutoriaalin siitä, miten teette maailman parhaan piparkakkutalon. Varotetaan nyt, että kun sitten tutkitte valmista luomustanne, kannattaa istua alas - lennätte nimittäin herkkupepuilenne ihastuksesta ja yllätyksestä. Tee siis samankaltainen arkkitehtuurin ja taiteen riemuvoitto kuin minäkin seuraamalla näitä helppoja askelia, hih!

Ensimmäisen sovi joku kaveri, jonka kanssa näitä teet. Tästä voi olla hyötyä, jos esim. olet itse viimeksi tehnyt piparkakkutalon kuusivuotiaan tienoilla kuten minä, mutta voit samalla yrittää treenata kärsivällisyyttäsi kun odotat vuorosia erinäisiin tekovaiheisiin. (Tai tunget tekemään ne ensin. Miten vaan.) Laita kaveri ostamaan piparitaikinaa ensin, ja tavatessa naureskele sille, että hän otti vahingossa vain yhden paketin piparitaikinaa ja loput torttutaikinaa. Miten kukaan voi mokata noin? Käykää ostamassa piparitaikinaa ja alkakaa kotona tekemään kaavoja piparkakkutaloa varten. Koska on hc tehdä kaavatkin itse. Suunnittele ensin niin Taj Mahalia kuin mitä vain palatseja, kerrostaloja, viisikerroksisia lukaaleja ja huviloita, mutta nöyrry ja päädy kaksikerroksiseen mökkiin. Olethan ensikertalainen, teoriassa.

P1010004

Kun olette käyttäneet yhden paketin piparitaikinaa, jonka kaverisi osti eilen, huomatkaa, että olitte ostaneet vain lisää torttutaikinaa. Ajakaa paniikissa lähimpään kauppaan, joka on auki enää pari minuuttia, ja ostakaa niin monta pakettia piparitaikinaa, että sitä jää loppujen lopuksi ainakin kolme pakettia yli. Nyt teillä on jääkaapissa/pakkasessa hienosti kilokaupalla taikinoita! Kaavojen jälkeen alkaa leikkaamaan talon osia taikinasta. Koska olet kärsimätön, huitele veitsellä vähän miten sattuu - ei oo niinkään väliä, onko reunat ihan suorat vai ei. Paistakaa talon palaset.

P1010014
P1010051
P1010017

Koska haluat blogiisi edes melkein edustavia kuvia, kuvaa vain ystäväsi piparkakkutalon palasia ja karkkeja tässä vaiheessa. (Muuten oikeasti pro tip: Ida kokeili tehdä ikkunalasit murskaamalla muumitikkareita ja kaatamalla jauhetta ikkunoiden sisään ennen uunia, ja se muuten toimi, katsokaa! Toi kovettui sitten ihan tollaiseksi läpikuultavaksi punaiseksi ikkunaksi.) Ystäväsi muuten hifistelee ties mitä hienouksia koska tekee näitä joka vuosi, mutta ei huolta. Minun ohjeillani voitat vähintään maailmanmestaruuskisat piparkakkutalojen rakentamisessa. (Joiden oletan olevan olemassa, en jaksanut googlettaa.) Seuraavaksi onkin vuorossa talon kokoaminen, mutta ennen sitä riko talosi takaseinä äläkä jaksa tehdä uutta. Takaseinätön talo on ihan ok.

P1010056
P1010064
P1010093

Anna ystäväsi sulattaa/paistaa/polttaa pohjaan sokeria paistinpannulla. Koska luonnollisesti pelkäät kaikenlaista kuumaa ja roiskuvaa, oma osuutesi tässä kohtaa on seurata turvallisen välimatkan päästä, ja aina jos joudut olemana alle metrin päässä paistinpannusta muista hokea "ohmygodohmygodohmygod apua apua apua", eli sitä salaista loitsua, jolla estää palovammat. Kokoamisvaiheessa epäsuorat sivut voi muuten aiheuttaa vähän ongelmia, mutta mulla on niihinkin ratkaisu! Joko liimaat palaset yhteen jotenkuten, ja saat taloosi hienoja tuuletusaukkoja ja kattoikkunoita, tai runnot palasia olemaan yhdessä saumattomasti, jolloin saat katu-uskottavia murtumisjälkiä pitkin poikin talon rakenteita. Valinta on sinun.

Vaaroja vilisevän rakennusvaiheen jälkeen onkin vuorossa paras osuus, eli koristelu! Esivalmistelut ovat helppoja. Ostakaa hirveä läjä karkkia ja ainekset sokerimassan (....mikälie) tekoon, eli sitruunamehua ja tomusokeria. Ei hätää, heitä vain koko pullo sitruunamehua kulhoon, sitten kun olet käyttänyt kokonaisen paketin tomusokeria (ja jämät kaapista löytyneestä paketista) se on toki edelleen vetistä ja valuvaa, mutta siihen auttaa hirveä läjä jauhoja. Makua jauhot eivät sinänsä pilaa, koska koko sotku maistuu kuitenkin vain ja ainoastaan sitruunalta. Punajuurimehulla siitä saa muuten pinkkiä. Lado mössöä pursotuspussiin ja ala pursottamaan! Huolehdi kuitenkin, että puristat pussia niin, että väärästäkin päästä lentää vaaleanpunaista, tappivanukasta etäisesti muistuttavaa mössöä pitkin pöytää ja lattiaa.

P1010111
P1010123
P1010180

Etukäteissuunnitelmia tai muita on aika turha tehdä koristeluvaiheeseen. Koska massasta ei jauhollakaan tule ihan kiinteää, kannattaa sitä vain sotkea pitkin taloa ja sitten survoa karkkeja sinne, minne mahtuu. Varaudu, että joudut esim. katossa olevia karkkeja nostelemaan muutaman kerran takaisin ennen kuin ne pysyvät. Suunnitelmissasihan siis oli tehdä hieno kaksikerroksinen huvilatyylinen omakotitalo/mökki, jossa on korkea katto, ullakkokerros, pyöreät ikkunat, söpö savupiippu, piha valkean lumen (tomusokerin) peitossa ja täynnä lumiukkoja, ruskeita kiviä joiden päällä on lunta sekä sienimetsää. Sellainen talo, jota ihmiset netissä sitten katsoisivat kateellisina huokaillen, että voi kun minäkin osaisin tehdä noin hienoja. Ja no, itsekehu tietty vähän haisee, mutta eiköhän se välity kaikille sinne ruudun toiselle puolelle, että onnistuin tavoitteessani kirkkaasti!

Huomioi muuten, että automatkalla kotiin talo lyhistyy täysin. Kannattaa siis tehdä näitä omassa eikä kaverin kodissa! Plussapisteitä, jos asuu kaverin kanssa saman katon alla. Kunhan ei ole tämän talon katto.

Lapsuuden suuri valheiden verkko

14.12.2014

Kuten tiedätte, inhoan todella paljon vanhempien (uskallanko sanoa, että lähinnä äitien?) keskellä jylläävää jyrkkää tuomitsemista muita kasvatustyylejä kohtaan. Kuten varmasti jokainen tätä lukeva äiti tietää, teit niin tai näin, aina joku on nillittämässä. Joko olet laiska kun et imettänyt tarpeeksi kauan tai olet sairas pedofiili kun imetät taaperoasi, joko pilaat lapsesi terveyden pilteillä tai olet ylpeilevä ja rasittava supermutsi, kun teet soseet itse pakkaseen. Yritän siksi vältellä tuomitsemista ja säästänkin sen niihin vanhempiin, joiden kasvatustapa oikeasti vahingoittaa lapsia - ei esimerkiksi lienisi väärin, jos haukkuisin lyttyyn lastaan lujasti tukistavan vanhemman.

Mutta joskus kuitenkin törmää niin ihmeellisiin juttuihin, että niitä on pakko kummastella. Eikä välttämättä edes negatiivisessa mielessä, vaan oikeasti kummastella - miksi, miksi näin? Ja sitä vähän haenkin tällä postauksella. En tuomitsemista, vaan teidän omia kokemuksianne asiasta, ehkä vastamielipiteen selittämistä, jotta voisin ymmärtää tätä vähän paremmin. Ja tämähän sopii myös kymmenen päivän päästä olevaan jouluun. Kyseessä on siis joulupukki.


Viime aikoina olen muutamaan otteeseen lukenut netistä vanhemmista, jotka tuomitsevat joulupukkimyytin. Olen käsittänyt heidän kantansa seuraavasti: joulupukista kertominen on suoraa valehtelua lapselle. Jos lapselle väittää joulupukin olevan olemassa ja tuovan jouluna lahjoja, ja jopa hoitaa jonkun joulupukkia kotiinsa esittämään, on valehtelija, joka ei ansaitse lapsensa luottamusta. Ja kun lapsi saa tietää, että joulupukkia ei olekaan olemassa, hän saattaa traumatisoitua, mutta vähintään ainakin menettää luottamuksen vanhempaan, eikä sitä luottamusta enää helpolla korjata.

Really? Mä olin todella yllättynyt lukiessani näitä, koska mulla ei ole koskaan edes käynyt mielessä, että joulupukissa voisi olla jotain negatiivista. Lapsuuteen kuuluu eräänlainen taianomaisuus, johon kuuluu mm. pääsiäisnoita, joulupukki, hammaskeiju ja muut rakkaat satuhahmot, joita ainakin itse muistelen pelkästään lämmöllä lapsuudestani. Nehän on kaikki kivoja juttuja - tyyppejä, jotka muistaa lapsia lahjoilla, karkeilla, kolikoilla. Mitä pahaa voi olla siinä, että lapsi uskoo satuhahmoon, joka tuo kivoja juttuja?

Sen ymmärrän, jos puhutaan siitä, että joulupukkia käytetään kiristyksenä. Shiri nyt vielä on liian pieni ymmärtämään joulupukilla uhkailua, mutta pystyn ymmärtämään, että "jos et ole kiltisti nyt, joulupukki ei tuo kuin risuja ja hiilenpaloja jouluna kun kaikki muut saa kivoja lahjoja"-tyyppisiä lauseita pidetään negatiivisena. Toimivaa se kyllä on, muistan siskoni uhkailleen minua joulupukilla ollessani pieni ja olin muuten samantien nätisti, kun sisko otti puhelimen käteen ja kertoi soittavansa joulupukille, ettei tuo mulle lahjoja. Sinänsä en pidä kiristämistä absoluuttisen pahana kasvatusmetodina, koska jollain tasolla sen voi rinnastaa hyvän käytöksen palkitsemiseen - jos käyttäydyt tahallasi tuhmasti, et ole ansainnut jotain tiettyä etuutta, olkoot se sitten joulupukin lahjat, kännykän poistaminen viikoksi, aresti tai mikä tahansa muu rangaistus, jolla lapsia ja nuoria uhataan käyttäytymään siivommin. Saa nähdä, mitä mieltä olen sitten, kun Shirinkin kanssa päästään neuvottelutilanteisiin.



Kuitenkin mun mielestä on todella surullista, että joiltain lapsilta viedään koko joulupukin taika pois. Ei joulupukista kertomalla tarvitse käyttää häntä kiristykseen - sen kun jättää tarinoista pois sen osan, että ei saisi lahjoja jos on tuhma. Muistan edelleen elävästi, miten mieletöntä oli jouluaattona odottaa koko päivä, että joulupukki tulee. Katsottiin ikkunasta ja odotettiin, että nähtäisiin lentävät porot ja niiden perässä reki, jossa iloinen joulupukki lentelee meille lahjoja tuomaan. Meillä kävi pukki joka joulu siihen asti pieninkin sisko lopetti uskomisen, ja se oli joka vuosi ihanaa. Usein tehtiin pukille kortteja ja kirjeitä kiitokseksi käynnistä ja lahjoista. Se oli niin ihanaa, lapsuuden viatonta uskoa taikuuteen, lentäviin eläimiin, satuihin. Kun opin, ettei pukkia olekaan, en tuntenut tulleeni petetyksi. En kokenut, että minulle oltiin valehdeltu. Ennemminkin tunsin, että nyt en ole enää mikään pikkulapsi, kun tiedän aikuisten salaisuuden. Varjelin pikkusiskoni pukkiuskoa.

Kun perheeseen tulee lapsi, on mielestäni positiivista, ettei lapsi hallitse koko perheen elämää ikuisesti ja jokaisella mahdollisella tavalla. On hyvä, että myös lapsi sopeutuu aikuisten elämään eikä vain toisinpäin. Kuitenkin myös vanhempien tulisi joillain tavoilla muuttaa elämäänsä, antaa lapselle ja lasten asioille tilaa. Ehkä yksi niistä tavoista on se, että lapsen annetaan olla lapsen uskossa, vastaillaan myöntyväisesti lapsen kysymyksiin joulupukista, koska lapselle joulupukkiin uskominen on ihana kokemus, jota hän mitä luultavimmin muistelee aikuisena haikeana ja onnellisena, ei katkerana ja luottamuksensa vanhempiinsa menettäneenä.

Uskotaanko teillä joulupukkiin?

Elämäni semimamuna

10.12.2014

Olen sivuunnut ulkomaalaistaustaani blogissa aiemmin muutamia kertoja, mutten ole sinänsä käsitellyt sen enempää kokemuksiani aiheesta. Tämä johtuu lähinnä siitä, että ei niitä kokemuksia erityisesti ole. Tietenkin kahden kielen ja kahden melko erilaisen kulttuurin kanssa kasvaminen on ollut omanlaisensa kokemus ja tuonut eläämäni paljon kaikkea hienoa, mutta niitä huonoja kokemuksia ulkomaalaisuudesta minulla ei ole. Olen kuitenkin syntynyt ja kasvanut täällä, eli minulla ei esimerkiksi ole mitään aksenttia suomea puhuessani.

smam1

Kun työskentelin lähikaupassa, minulle sanottiin, että vartijoiden kutsumisnappia pitää painaa heti, kun romaneja  tai tummaihoisia astuu ovesta sisään. Ihan sama, olenko nähnyt heitä aiemmin, koska "ne pöllii kuitenkin." Lienee turhaa mainita, että olin tästä kommentista järkyttynyt, ja olen edelleen. Enkä muuten myöskään tätä käskyä totellut, vaan kutsuin vartijoita vain silloin, kun näin jonkun varastavan. Ehkä mielestäni kamalinta koko kommentissa oli, ettei se tullut yhtään pahoitellen tai selitellen - ei mitään sellaista "tää nyt kuulostaa vähän rasisistiselta, mutta kun oman kokemuksen mukaan..." tai muuta sontaa, vaan se tuli ihan suoraan itsestäänselvyytenä, anteeksipyytelemättä, olettaen että ymmärrän tottakai koska onhan se yleinen fakta, että kaikkihan ne varastaa.

Sanaa mamu on alettu muutenkin käyttää niin laajasti. Se on otettu omaksi ja sitä kautta käytetään voimaannuttavana - moi, mä oon mamu, se on osa mua. Sanon itsekin itseäni mamuksi, vaikka todellisuudessahan en sitä ole, koska olen syntynyt täällä. Isäni on mamu. Olenhan siis vähintäänkin semimamu. Sanaan itseensä sisältyy niin paljon muutakin kuin se, mikä tyypin synnyinmaa on, se eräällä tavalla leimaa heti ihmisen. Vaikka senhän ei missään nimessä tarvitse olla negatiivinen asia.

smam2

Kuitenkaan en ole koskaan kokenut rasismia ulkomaalaisuuteni vuoksi. Italialisuutta pidetään "eksoottisena" ja hienona, Italia kun on kiva maa ja kieli on kaunis ja pizza on hyvää ja jäätelö on hyvää, eli ulkomaalaisuuteni on siistiä. Kuitenkin jos kuvittelee, että isäni olisikin vaikkapa Keniasta, tilanteeni olisi varmasti toinen. Vaikka edelleen puhuisin selkeää suomea, olisin syntynyt ja kasvanut täällä, kuten nytkin - näyttäisin liian erilaiselta, olisin varmasti kokenut rasismia ainakin joskus. Vaikka olisin ihan yhtä lailla ulkomaalainen kuin nytkin. Meillä semimamuillakin se toinen kotimaa kun tuntuu ihmisille vaan olevan aivan uskomattoman tärkeä asia välillä. Sillä leimataan ihmisen koko persoona, mukaanlukien se, kannattaako ihmiseen edes yrittää tutustua.

Olen potenut jonkinasteista syyllisyyttäkin tästä. Olen potenut syyllisyyttä siitä, että en ole koskaan joutunut kohtaamaan rasismia sukujuurieni vuoksi - vaikka tilanteeni on sama kuin niin monilla muilla, jotka kohtaavat rasismia päivittäin. Koska olen vaalea iholtani ja puhun selkeää suomea ilman aksenttia, olen okei. Tietenkään se ei ole minun syytäni eli syyllisyyteni on sinänsä vähän hölmöä, mutta tuntuu helvetin väärältä ja epäreilulta, että olen itse etuoikeutetusti liidellyt elämäni läpi helposti vaaleana semimamuna muiden mamujen kohdatessa vaikka kuinka paljon sontaa. Eräänkin tummaihoisen bloggaajan kommenttiboksissa näkyy tasaisin väliajoin "painu takas kotimaahas!!1"-kommentteja, vaikka tyyppi on siis ihan syntynyt Suomessa. Mulle on koko elämäni ajan ollut täysin käsittämätöntä, että mä olen "hyväksyttävissä", koska olen Italiasta, mutta täysin samanlaisen historian omaava, jonka kotimaa onkin vaikkapa se Kenia, ei sitä olekaan. Tottakai yleistän. Ei kaikki ole rasisteja, eikä kaikkia kiinnosta pätkääkään mistä joku tulee, mutta jos nyt yleisessä mittaakavassa miettii, uskaltaisin väittää, että Suomessa suurin osa tummaihoisista tai muuten "ulkomaalaisen näköisistä" ihmisistä saa erilaista kohtelua ja asennoitumista kuin vaalean länkkärin näköinen kanssasisarensa tai -veljensä.

smam4

Elämäni semimamuna ei siis poikkea tässä asiassa siitä, mitä nk. tavallisella kantasuomalaisella. Ja monella tapaa koen sen olevan väärin. Symppaan liikaa niitä semimamuja ja mamuja, joiden elämä poikkeaa siitä näiden asioiden tiimoilta paljonkin. Mitä ajatuksia nämä asiat herättää teissä? Osaako joku ehkä pukea loogisesti sanoiksi, miksi tietyt kotimaat ovat hyväksyttävämpiä kuin toiset?


Kuvituksena ottamamiani kuvia Roomasta joulukuussa 2012.

Live Action Combat

8.12.2014

Isänpäivästä on jo aikaa, mutta nyt päästiin vihdoin testaamaan se juttu, josta olenkin pari kertaa jo blogissa maininnut! Elämyslahjojen elämysbloggaajana pääsen siis välillä testaamaan heidän elämyksiään, ja isänpäivän alla sain lahjakortin Live Action Combat-elämykseen. Mikäs se sellainen siis on?

Meidän combat oli siis eilen sunnuntaina ja meitä lähti neljä - minä ja Nico (jolle isänpäiväkampanjana tämä tietenkin oli suunnattu) sekä frendimme Ollie ja Minna. Ajettiin Vantaan Kuusijärven parkkipaikalle, jossa tavattiin combatin vetäjä, jolta saimme armeijakuosin asut ja infrapuna-aseet. Parkkipaikalta käveltiin hetken aikaa syvemmälle metsään, jonne laitettiin meidän tukiasemamme. Siellä meille näytettiin, miten aseet toimivat.

WP_20141207_006

Ne ovat infrapuna-aseita, kuulemma täydellisiä asesimulaattoreita, jotka toimivat samalla periaattella kuin kaukosäätimet - eli ovat siis täysin vaarattomia. Armeijahatun päälle laitettiin eräänlainen otsapanta, jossa oli sensorit edessä ja takana, ja siitä lähti johto kiinni aseeseen. Myös aseen päässä oli sensori. Aseet laitetaan päälle avaimella ja niiden kaiuttimista kuuluu realistisia ääniä - kun painat latausnappia, joudut odottamaan hetken ennen kuin voit ampua, ja kuulet lippaanvaihdon ääniä. Ampuessa kuului laukauksia. Kun sait osuman, kuului äänimerkki sitä varten. Aina, kun olit ottanut neljä osumaa, aseesta kuului lyhyt miehen huudahdus ja näyttöön tuli sana "dead" - olet kuollut, ja piti palata tukiasemalle lataamaan ase uudestaan avaimella. Aseen sivussa oli led-näyttö, joka näytti paljonko lippaassasi oli luoteja ja montako osumaa olet jo ottanut.

Jakauduttiin kahteen tiimiin, ideana miehet vastaan naiset. Miehet olivat alfa-joukkue, naiset bravo. Pojat naureskeli, olihan he käyneet intin, ei meistä vastusta ole. Naureskelin itsekin, että oon vain easy target. Ensimmäisenä tehtävänä oli valloittaa kukkula joukkueiden aloittaessa sen eri puolilta. Kuolin kahdesti ennen kuin ehdin ketään edes ampua, ja toisen kerran jälkeen peliaikaa oli enää pari minuuttia (peliaika oli 20min per tehtävä) eli odottelin muita tukikohdassa. Ehdin siinä tietenkin räpsiä itsestäni kuvia.

WP_20141207_008 WP_20141207_010

Sensoriin syttyi punainen valo aina kun otit osumaa, ja kun olit kuollut, se paloi siihen asti, että ase ladattiin. Ase ei myöskään toiminut kuolleena, eli huijata ei voinut. Kuitenkin ensimmäisen peliajan päättyessä selvisi, että me voitettiin - Minna oli lähempänä kukkulaa, kun aika loppui! Pelattiin vielä toinen rundi valloitusta ja voitettiin sekin. Kolmas kierros oli puolustusta ja hyökkäämistä - ensimmäisenä minä ja Minna puolustettiin kukkulaa, ja pojat hyökkäili sinne tarkoituksenaan valloittaa se. Hyökkääjillä oli rajaton määrä elämiä, mutta puolustajilla oli vain yhdet ainoat. Ehdin myös ottaa kuvia, kun kämpin puskissa alfajoukkuetta odotellen.

WP_20141207_020 WP_20141207_021

Saatiin ammuttua pojat monta kertaa alas, mutta peliajan loppupuolella he saivat meidät molemmat tapettua. Voitettiin kuitenkin rundi, koska saatiin tapoista enemmän pisteitä kuin he. Neljännellä rundilla vaihdettiin osia, ja me hyökättiin. Ja voitettiin myös sillä kertaa, hyökättiin reunoja pitkin ja saatiin molemmat ammuttua! Meidän taktiikka oli aika yksinkertainen: mee sä tonne, mä meen tonne, yritetään olla hiljaa ja yritetään osua, jos saadaan ne tähtäimeen, onnea vaan. Toimii! Viimeiseksi pelattiin vielä kaksi kierrosta väijytystä. Mentiin polulle, jonka varrella oli n. 100m päässä toisistaan kaksi isoa kiveä. Ensimmäisenä me bravojoukkue oltiin toisen kiven takana, kun toiseen kiveen kiinnitettiin huomioliivi ja alfatiimi etsi väijytyspaikkoja. Meidän tehtävänä oli siis päästä lipulle heidän väijytyksensä läpi, polkua pitkin piti kävellä siihen asti, että ensimmäinen laukaus ammutaan - sitten sai halutessaan hajaantua. Meidän taktiikka oli yksinkertainen: kävellään polkua, kunnes ne ampuu, ja sitten juostaan aivan täysiä. Ja toimi, Minna pääsi lipulle ennen kuin kuoli! Toisella rundilla me väijyttiin, ja epäonnistuttiin - jätkät tappoi meidät molemmat jo kauan ennen lipulle pääsyään.

P1010003 P1010005 P1010009

Kun pisteet laskettiin yhteen, bravotiimi eli arvon intin käymättömät naiset voitti 27-13! Ja kyllä muuten oltiin ylpeitä. Luulin etten edes jaksaisi miltei kahta tuntia metsässä juoksennella, mutta hyvin sen jaksoi, kun keskittyi koko ajan itse peliin ja voittamiseen - vaikka mua ei hyvällä omallatunnolla voi kuvata sanoilla nopea tai ketterä. Loikin niin innoissani kivien takana suojasta suojaan, että housuni repeytyi johonkin kivenkulmaan/oksaan/mikälie ja repsotti loppuajan, kuten taistelunjälkeisistä ryhmäkuvista näkee. Illalla oli reidet ja pohkeet todella kipeät, oli kyllä aika älytön treeni - metsämaastossa juoksentelua, kyykkäystä, maahan loikkimista ja piilosta piiloon säntäämistä! Myös vasen nilkka oli aika kipeä, sateenjälkeisessä metsässä oli aika liukasta ja lervailin vähän väliä naamalleni....

Kaiken kaikkiaan oli aivan mielettömän hauska kokemus! Oon muutenkin halunnut aina kokeilla tämäntyylisiä sotaleikkejä, esimerkiksi vaikka paintballia, mutta infrapuna-aseiden kanssa oli ainakin astetta siistimpää ja kivuttomampaa! Mitä nyt sitä tietty kastui luihin ja ytimiin asti kun makasi paikallaan vihollista odottaessa tai luisui kukkulanviertä päästäkseen nopeasti pois tulituksesta - mutta oli kyllä säryn ja kastumisen arvoista. Pidän itseäni aika väkivallattomana tyyppinä, mutta tää simulaatio oli tosi kivaa!

Onko kukaan teistä kokeillut tätä elämystä tai vastaavia "sotalarppauksia"?

Kirjatärpit #3

6.12.2014

Moni saattaakin muistaa pari edellistä kertaa, kun olen blogissani listannut kirjoja, jotka kannattaa lukea - tässä postaus #1 ja #2! Opin lukemaan viisivuotiaana ja olen aika lailla siitä asti ollut pesunkestävä lukutoukka. Nykyään tuntuu että aikaa kirjoille on ihan liian harvoin ja ihan liian vähän, vaikka enemmän se on ehkä siitä kiinni, ettei sitä aikaa osaa niille välttämättä tehdä. Siinä missä saatan ahmia Netflixistä jotain telkkarisarjaa supervauhdilla, ei mukamas ole aikaa lukea kirjaa välttämättä edes kerran viikkoon. Seliseli, pitää tsempata ja palata sivujen pariin pikimmiten!

Kuitenkin nyt ajattelin esitellä vähän lisää mahtiteoksia, joista olen ite tykännyt ne kahlatessani. Osuuko silmiin entuudesta tuttuja?

book1

Anthony Brunon Seven eli Seitsemän on kirja, joka perustuu elokuvaan. En itse asiassa ollut siitä tietoinen vaan luulin samannimisen trillerin pohjautuvan tähän kirjaan, ja lukiessani kummastelin, miten tarkasti elokuva seuraakaan kirjan juonta... kunnes googletin ja selvisi, että sehän meni toisin päin. Varmasti monelle tutussa tarinassa siis New York Cityssä vanha konkarikyttä ja juuri alueelle siirtynyt nuorempi kyttä tutkii sarjamurhaajatapausta, jossa jokainen kuolema on kuin yksi kuolemansynneistä. Leffan nähneet siis tietävät kirjan kannesta kanteen, mutta se on silti aika viihdyttävää luettavaa!

Jeff Longin The Descent eli Helvetin Piirit on kauhukirjallisuuden ykkönen. Se voi johtua jonkinasteisesta luolakammostani, mutta tämä on kenties pelottavin ja kiehtovin kirja, jota olen koskaan lukenut. Kirjassa seurataan muutamaakin tarinaa, mutta pääsääntöisesti tarina kertoo siitä, miten ihmiset löytävät maan alta valtavan, koko maapallon laajuisen luolaston, jossa asuu murhanhimoinen laji hadaalit, eräänlainen hybridilaji, homo sapiens toiseen suuntaan kehittyneenä. Kirjassa seurataan mm. tutkimusjoukon laskeutumista luolastoon tutkiakseen sitä, sen eläimistöä, sen maantiedettä... Hehkutan tätä aina kauhukirjallisuudesta puhuttaessa, tämä on loistava kirja.

Jeff Longin Deeper eli Helvetin Sydän on jatko-osa edelliselle, aivan yhtä loistava kuin edeltäjänsä, paikoin jopa hyytävämpi ja raaempi. Eräänä Halloween-yönä Yhdysvalloissa leviää kauhun aalto, kun hadaaleja putkahtelee maanpinnalle ja kymmeniä lapsia kaapataan maan alle. Maanalaisiin luolastoihin heidän peräänsä lähtee yksityinen pelastusjoukko, jota johtaa nainen, jonka tytär on kaapattu ja aviomies kuollut yrittäessään pelastaa tyttöä. Olen lukenut sekä tämän että edeltäjänsä useampaan otteeseen, eli vaikka tiedän mitä kohta tapahtuu, selkäpiitä karmii silti joka kerta.

H.G. Wellsin The War of the Worlds eli Maailmojen Sota on todellista vintage-scifiä! 1800-luvun lopulta peräisin oleva lyhyehkö romaani on yksi ensimmäisiä avaruusolioiden maapallonvalloituksesta kertovia kirjoja. Se on scifigenren kulmakiviä, klassikko, joka jokaisen scifirakastajan pitäisi lukea! Siitä tehty Tom Cruise-leffa on... ihan ok, mutta suosittelen ehdottomasti mieluummin tätä paperiversiota tarinasta. Pähkinänkuoressa minä-muotoinen kertoja kertoo päivästä joka alkoi tavallisesti, mutta jonka aikana marsilaiset hyökkäsivät maapallolle.

book2

Myönnän olevani tässä puolueellinen, mutta mitä elämänkertoihin tulee, on Marilyn Mansonin ja Neil Straussin kirjoittama Mansonin elämänkerta The Long Hard Road Out Of Hell on todellakin luettavan arvoinen teos. Herra itse ei varmaan ole kellekään tuntematon, mutta hänen taustatarinansa voi olla - ja se on just niin shokeeraava ja kieroutunut, kuin voi odottaakin.

Anne Ricen Interview With The Vampire eli Veren Vangit on osa Anne Ricen novellikokoelmaa, The Vampire Chronicles. Kauan ennen Twilightia oli Ricen vampyyritarinat, jotka painiikin ihan eri sarjassa - jos haet vampyyritarinoita, joita ei ole höystetty romanssilla ja laimennettu teini-ikäisille sopivaksi, kannattaa lukea näitä. Veren Vangeissa Louis-niminen vampyyri kertoo elämäntarinaansa nuorelle reportterille - sitä, miten hänestä tuli vampyyri ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Kirja on poikinut myös elokuvan, jossa näytteli mm. Brad Pitt.

Virginie Despentesin Baise-Moi eli Pane Mua kertoo kahdesta ranskalaisnaisesta pienessä ranskalaiskylässä. Toinen kyllästyy elämäänsä prostituoituina, toinen on pikkurikollinen joka joutuu raiskatuksi - ja tavatessaan juna-asemalla he ymmärtävät, että heidän molempiensa sisällä on samanlaista vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Kirja provosoi, shokeeraa ja asettaa kysymyksiä, joita ei edes haluaisi kysyä. Siitä on myös tehty samanniminen elokuva, jonka takana on myös Despentes itse!

Joe Hillin Heart-Shaped Box eli Sydämen muotoinen rasia on kauhukirja, jonka vasta luettuani opin, että Hill on kauhumestari Stephen Kingin poika - enkä enää ihmetellyt, miten kirja oli niin hyvä. Se kertoo parhaat vuotensa ohittaneesta rock-tähdestä, joka ostaa nettihuutokaupasta kuolleen miehen puvun, jonka luvataan kummittelevan. Ja siinähän muuten oikeasti kummittelee, eikä todellakaan sillä hyvällä tavalla. Isänsä jalanjälkiä seuraten Hill on luonut loistavan debyyttiromaanin, joka todellakin pelottaa!

book3

Christopher Mooren The Lust Lizard of Melancholy Cove eli Hiljaisen poukaman himolisko on kirja, josta en ole koskaan kuullut, mutta jonka bongasin joskus teini-ikäisenä kirjaston poistolaarista ja ostin itselleni - onneksi. Mielettömän hauska romaani kertoo Pine Covesta, jossa maailma menee päälaelleen, kun saman päivän aikana kaupungin psykiatri päättää vaihtaa kaikkien mielialalääkkeet (joita on jaellut ovista ja ikkunoista, koska ei jaksa tehdä työtään kunnolla) plaseboihin ja merestä nousee himokas merihirviö, jonka levittämät feromonit ajavat koko kaupungin halujensa valtaan.

Pedro Juan Gutiérrezin Trilogia sucia de La Habana eli Likainen Havanna Trilogia on jostain täysin kummallisesta syystä jäänyt aiemmista pois - se on nimittäin yksi ehdottomia lempikirjojani. Likaisen realismin parhaimmistoa edustava romaani kertoo Pedro Juanista, freelance-toimittajasta, joka yrittää selvitä hengissä Kuubassa tekemällä hanttihommia aina kun pystyy ja antautumalla hedonismiin. Kirja on roisi, rivo, ronski ja rönsyilevä - parasta laatua.

Eve Hietamiehen Yösyöttö lienee monelle tuttu! Se on yksi niitä harvoja kirjoja, jotka mun on vain pakko lukea loppuun niin pian kuin mahdollista, enkä malta laskea niitä käsistäni ollenkaan. Se kertoo Antista, miehestä jonka pitäisi elää elämänsä onnellisinta aikaa. Hänelle on juuri syntynyt esikoispoika. Mutta onnellisen perhearjen sijaan Antti jääkin yksin, kun tyttöystävä työntää synnärin ovilla nyytin syliin, sanoo ettei vaan pysty ja hyppää taksiin. Tarina välillä naurattaa ja välillä itkettää, kun seurataan uunituoretta vanhempaa, joka rämpii eteenpäin toivoen pärjäävänsä edes jotenkuten. Jatko-osa Tarhapäivä on muuten ihan yhtä loistava!

Qiu Xiaolongin Red Mandarin Dress eli Punapukuiset naiset on dekkari, jossa ylikomisario Chen tutkii Shangaissa sarjamurhaajatapausta. Nuoria naisia kuristetaan ja jätetään julkisesti näytille perinteisessä kiinalaisasussa. Chen käyttää psykoanaalyyttistä menetelmää, jota ei Kiinassa silloin käytetty vaan jonka Chen oppi itse kääntämällä länsimaisia kirjoja. Kirjassa käsitellään kulttuurivallankumousta, sen vaikutusta Kiinaan ja sen kansalaisiin, ja se on näin länkkärin näkökulmasta todella mielenkiintoinen otanta muuttuvasta Kiinasta. Xiaolong on tehnyt useampia Chen-romaaneja, joista myös Tapaus Mao on todella hyvä. En yleensä ole mikään maailman kovin dekkarifani, mutta Xiaolongin teokset kyllä pitää otteessaan!

Best songs ever vol 2

2.12.2014

Tämän vuoden helmikuussa tein ensimmäisen best songs ever-postauksen, jolle olisi jo aika korkea aika saada jatkoa! Selittääkseni vähän paremmin kuin viime kerralla mainittakoon, että tämäntyylinen listahan on usein aika vaihteleva. On joitakin biisejä, jotka pysyvät ikuisesti niinä biiseinä, jotka kahlitsee paikoilleen ja herättää tunteita heti ensimmäisestä sekunnista asti, jotka jotenkin vaan ryömii sinne ihon alle ja porautuu luihin ja ytimiin. Kuitenkin jo mielialat vaikuttavat paljon siihen, mitä tulee juuri silloin kuunneltua, eli vaikka pitäisin jotain yhtenä maailman parhaistakaan biiseistä, saattaa mennä pitkiäkin aikoja etten kuuntele sitä ollenkaan. Listan kakkososaan kokosin nyt siis lisää sellaisia lauluja, jotka jostain syystä vaan iskee muhun aivan överisti.


Die Antwoord nyt on tunnetusti yksi mun lempibändejäni, eli ei tule yllärinä, että useampikin heidän laulunsa kuuluu mun ultimaalisiin suosikkeihini. Se, mikä Strunkissa nimenomaan iskee, on se unenomainen utuinen tunnelma. Yolandi käyttää äänensä pikkutyttövibaa jotenkin tavallista hyytävämmin, ja Ninjan hento laulu kuulostaa yllättävän hyvältä. Kun kuuntelen tätä laulua, tekee mieli laittaa silmät kiinni ja heijata puolelta toiselle sen tahdissa. Niin ihana!

Examplen muutaman vuoden takainen listaviisu Won't Go Quietly iski muhun jo silloin jostain syystä todella lujaa. Toki olen erinäisten jyskytysmusiikkien ystävä, mutta yleensä tämmöinen nk. perustanssimeininki ei ole ihan mun juttu - mutta tässä on jotain, joka sytyttää. Brittifetissiäni ajatellen varmasti brittiaksentti, mutta muutenkin, alusta loppuun tää biisi jotenkin vaan saa mun ihoni kananlihalle, ja nimenomaan sillä hyvällä tavalla.


Imagine Dragons vei mun sydämeni täysin noin vuosi sitten, eikä sitä ole kuulunut takaisin - enkä sitä kaipaakaan. Äkkirakastumisia uusiin bändeihin mulla tulee nykyään harvemmin, ja ensimmäisiä kertoja Radioactiven kuullessani pidin sitä ihan hirveänä sontana. Pikkuhiljaa se kuitenkin alkoi kuulostamaan ihan hyvältä, ja jäin täysin koukkuun kolutessani heidän studioalbumiaan läpi ensi kertaa. En omista fyysisesti itse levyä, mutta ainakin Spotifyssa nämä kaksi laulua - Nothing Left To Say ja Rocks - ovat yksi tiedosto, kaksi laulua samassa nauhoituksessa lyhyellä hiljaisella tauolla välissä. En tiedä miksi, ja vaikka ne ovat biiseinä ihan erilaisina, ne on mielettömiä niin parina kuin erikseenkin. Ensimmäinen on väkevä ja tummasävytteinen, joka aiheuttaa tämäkin väristyksiä, toinen on iloinen ja pirteä ja tuo hyvän mielen todella pahaankin päivään.

Suuri rakkauteni Blue Octoberiin ei myöskään varmaankaan tule monelle mitenkään uutuutena. Jenkkirokkareiden paikka mun top-listoilla on pitkäaikainen ja pysyvä, kuten myös heidän jumalaisten laulujensa määrä. Jump rope on heidän kevyempää settiään, ja aiheuttaa samanlaisia fiiliksiä kuin edellisen kohdan Rocks. Vaikka olisin surullinen, pahalla päällä, maassa, laulu alkaa hymyilyttämään, saa uskomaan parempaan, nostaa fiilistä ja saa olon kuplimaan. Tämä biisi myös ihan tunnelman lisäksi sanoituksillaan - up, down, up, down, remember life's like a jump rope.


Phantogram on sellainen bändi, jonka tuotantoon en ole kovin syvällisesti edes tutustunut, mutta joiden ylläoleva You Are The Ocean tulee heti mieleen maailman parhaista biisistä puhuttaessa. Olen aika fiilistejätyyppiä, ja jos jokin biisi saa mulle sellaisen movie moment-fiiliksen - tiedättekö, mitä tarkoitan? Sellaisen eräänlaisen kropasta irtautumisen, että biisi ei todellakaan ole vain taustamusiikkia vaan se vaatii täyden keskittymisen, ja tuntuu että kuuntelet sitä joka solullasi? Tämä on yksi niistä lauluista, joka sen fiiliksen tuo. Se on yksi kauneimpia tietämiäni rakkauslauluja. 'Cause you are the ocean, and I'm good at drowning.

Kun pikkusiskoni asui vielä Suomessa, hän hyräili ja lauleskeli hiljaa jotain laulua. En ollut ennen kuullut sitä, mutta pidin siitä. Se oli Asaf Avidanin One Day/Reckoning Song, joka toki ansaitsisi myös paikkansa tässä listassa, mutta sen siltä tällä kertaa varastaa herran toinen kipale, Weak. Se on kaunis ja melko hyväntuulinen veisu, jonka sanat ainakin mulle avautuu kipeänä rakkauslauluna suhteesta, joka ei mene ihan putkeen. Rakastan biisin akustista fiilistä ja Avidanin persoonallista ääntä. (Pakko mainita turhana tietona: Nicolla ja mulla on usein aika erilaiset musiikkimaut, ja tätä biisiä Nico kuvaili sanomalla "taas tätä sun hipsteripaskaa.")


Bright Eyesin Lua on ollut mulle aina aika tunteellinen biisi. Kuuntelin tätä paljon teininä, kun elämä tuntui olevan ihan kamalaa ja koko maailma ihan hanurista, ja se jostain syystä lohdutti. Mulla on tietynlainen viharakkaussuhde Bright Eyesiin, koska osa heidän biiseistään on mun mielestä todella huonoja, mutta sitten esimerkiksi Lua on sellainen, että alkaa itkettämään aina sitä kuunnellessani, etenkin jos on vähänkään surumielinen olo. Teininä mulla oli yksi todella hyvä ja läheinen ystävä, jonka kanssa yhteydenpito on ikävä kyllä sittemmin loppunut kokonaan, mutta muistan, kuinka kymmisen vuotta sitten hän tuli Turusta Helsinkiin ja lauloimme tätä yhdessä Rautatieasemalla hänen akustisensa säestämänä.

Tässäkin yksi elämäni rakkaus vuosien takaa! Olin jo aika lailla unohtanut koko Beatsteaksin olemassaolon, en ymmärrä miksi, mutta en ole kuunnellut heitä vuosiin. Alunperin bongasin heidät, kun sinkku Hand In Hand tuli MTV:ltä, ja popitin heitä teininä paljon. Nyt en ole varmaankaan viiteen vuoteen edes muistellut heitä, mutta kun mietin viimeistä biisiä tähän postaukseen tasaparien saamiseksi, Disconnected vaan pulpahti mieleen ihan puskista. Se oli ensimmäisiä movie moment-biisejäni, jotka mainitsin aiemmin tässä postauksessa, ja monina iltoina makasin pimeässä makkarissa silmät kiinni ja fiilistelin tämän biisin vähintään kerran läpi ennen nukahtamistani.


Mitä biisejä teidän lisoiltanne löytyy?