#NoShaveNovember

29.11.2014

Movember on tuskin kellekkään tuntematon käsite - miehet antavat naamakarvojensa rehottaa hyväntekeväisyyden nimissä. Naiset voivat toki osallistua, mutta viiksienkasvatus lienee suurimmalle osalle meistä estrogeeniolioista aika hankala tehtävä. Menneenä kuuna minä päätin tehdä oman social experimentini - haastoin itseni kohtaamaan jotain, mikä minua on aina ällöttänyt aivan uskomattoman paljon. Kasvatin melkein koko kuukauden ajan kainalokarvojani.

Vähän historiikkia: olen aina pitänyt kainalokarvoja ällöttävinä. Vaikka toki allekirjoitan jollain tasolla sen, että inhoni kainalokarvoja kohtaan tulee siitä yleisesti ylläpidetystä kauneusihanteesta jonka mukaan naisella ei saisi silmiä alempana kasvaa karvoja ollenkaan, minä olen pitänyt niitä ällöttävinä myös miehillä. Ei haittaisi ollenkaan, jos Nico päättäisi alkaa niitä ajelemaan. Olenhan itse ajellut ne pois aina sängen ilmestyessä jo vuosikausien ajan. Samalla en pidä esimerkiksi säärikarvoja läheskään yhtä ällöttävänä kuin kainaloiden, vaikka niissäkin suosin sheivaamista.

Siispä tänä vuonna ajattelin tehdä pienen kokeen itselläni. Miltä tuntuu olla kuukausi ajelematta kainalokarvoja, jotka olen inhosta tihkuen ajellut pois säännöllisesti 13-vuotiaasta saakka? Ja samalla halusin vähän tutkailla sitä, mikä niissä on niin ällöttävää. Jos asiaa miettii vähänkään objektiivisesti, kyseessä on karvat, jotka kasvavat minulle täysin luonnollisesti. Googlettelin ja selvitin, että kainalokarvojen varsinaista tarkoitusta ei ole määritelty, itse olen aina ollut siinä käsityksessä, että kainalohiki haisee enemmän, jos kainaloissa on karvaa. En voi sanoa olevani tässä täysin puolueeton, mutta koen, että se on totta, koska olen kuumeisesti uskonut haiskahtavani hieltä koko kuukauden ajan.

Ensimmäisellä viikolla tuli ilkeän tuntuinen sänki ja aina kainalokarvani muistaessani kehon läpi meni kylmät väreet - eikä todellakaan sillä hyvällä tavalla. Pakonomaisesti tutkin dödön aina sitä levitettyäni, ettei siihen ole irronnut karvoja, se olisi jo liian oksettavaa. Paranoidisti pidin pitkähihaista ylläni kaikkien paitsi Nicon edessä.

Puolivälissä kuuta karva oli jo melko pitkää. En ole kymmeneen vuoteen nähnyt kainalokarvojani, eli en tiennyt niiden varsinaista kuviointia. Yllätyin siitä, että ne ovat loppujen lopuksi aika "sirot" - odotin jotain supertummaa välimerellistä kiharapuskaa, sen sijaan kainaloissa on pieni mätäs keskiruskeaa karvaa. Koen sen silti oksettavana ja aina tutkiessani sitä pidempään alan oikeasti kokemaan pientä pahoinvointia.

P1010010

Tämä kuva on mielestäni kuvottava, enkä oikeastaan pidä siitä, että se aiheuttaa minussa näitä tunteita. Pikavilkaisulla kuvasta ei erota, onko siinä nainen vai mies, ennen kuin kiinnittää huomiota vähän näkyvään rinnan muotoon ja kankaan painautumiseen rintaliivien kohdalla. Kuukauden kasvattamisella olen saanut pienen kasan melko vaaleanruskeaa karvaa. En tunne sitä kainalossani enkä huomaa sen olemassaoloa ellen kiinnitä siihen huomiota peilikuvassa, dödöä levittäessä tai sen kummitellessa mielessäni. Kuitenkin feministinä ja body loven puolestapuhujana minua harmittaa, että koen näin vahvoja negatiivisia tunteita kehoni luonnollista karvoitusta kohtaan. Vaati rohkeutta kertoa projektistani parhaalle ystävälleni, ja vielä enemmän kirjoittaa tätä, kuvan kera.

Aina, kun naisjulkimolla vilahtaa kainalokarvat, media kohahtaa. Kuvia lätkitään joka alustalle ja kansa kauhistelee. Niin vahva reaktio niinkin luonnolliseen asiaan kuin karvoitus tuntuu kummalliselta - etenkin kun ottaa huomioon, että miehen kainalokarvoihin ei reagoida mitenkään. Samaa närää aiheuttaa oikeastaan kaikki karvoitus, joka naiselle kasvaa silmien alapuolella. Täydellinen naisen karvoitustilanne onkin, että karvaa kasvaa päässä hiuksina, kulmakarvoina ja silmäripsinä - kaikki muu on ällöttävää, ja jos nainen ei niitä sheivaile tarpeeksi usein, on kyseessä jotain järkyttävää ja vähintäänkin tämä sänkisäärinen nainen on joku militanttifeminatsilesbo. Eikö niin? Miksi meidät on kasvatettu niin, että naisen keho luonnollisessa tilassaan on jotenkin väärä, ällöttävä ja kauhistuttava, eikä sitä saa luonnollisessa tilassa pitää? Miksi minä itse naisena olen näin vihamielinen karvojani kohtaan, vaikka omat vanhempani eivät ole tätä mielikuvaa koskaan ylläpitäneet?

Pieni itsetutkiskeleva kokeeni osoittautui kuitenkin aika flopiksi. Niin paljon kuin yritinkin asiaa tarkastella ja analysoida tunteitani, huokaisin helpotuksesta, kun sain vihdoin ajella kainaloni täysin karvattomiksi. Enkä edes kestänyt ihan loppuun asti, vaan ajelin ne perjantaina, kun viimeinen päivä on sunnuntaina. Pidän niitä edelleen kuvottavina, niin miehillä kuin naisilla, ja tulen tästä lähtien varmasti sheivaamaan niitä niin kuin ennenkin. Olen vähän pettynyt, koska unelmoijana odotin jotain tosi maata järisyttävää nirvanatietoisuutta ja karvapositiivisuutta.

Mitä tunteita teissä karvoitus yleensä herättää? Oletteko pohtineet asiaa?

Veitsen alla

23.11.2014

Muutamaan otteeseen olen törmännyt blogipostauksiin aiheesta niin puolesta kuin vastaan ja halusin nyt itsekin ottaa tähän vähän osaa. Ikuisuusaihe plastiikkakirurgia herättää vähän kaikenlaisia mielipiteitä laidasta laitaan, mutta äitien keskuudessa mielipiteet tuntuu pursuilevan vähän ronskimmin yli - varmaan täällä munkin näppiksellä.

Plastiikkakirurgia on hyvä juttu - esimerkiksi onnettomuuksien uhrit voivat korjata ulkonäköään. Jos minä joutuisin vaikkapa auto-onnettomuuteen, joka aiheuttaisi kasvoihini jonkun pysyvän muutoksen, olisin todella onnellinen mahdollisuudesta käydä veitsen alla korjaamassa kasvojani. Plastiikkakirurgialla korjataan monia asioita, jotka ihminen on saanut yllättäen, ja on todella hyvä, että se mahdollisuus ihmisille löytyy. Eräs brittilääkäri tarjoaa ilmaisia kasvonkorjauksia happohyökkäksien uhreille (lähde) ja myös lapsille, joilla on syntymävika, suoritetaan esteettisiä leikkauksia (lähde). Siispä yleinen ajatusmaailma "plastiikkakirurgia on perseestä" on vähän ajattelematon, koska siinä unohdetaan täysin tämä puoli plastiikkakirurgiasta.

Mutta vaikka nyt unohdettaisiinkin se puoli, plastiikkakirurgia on silti hyvä juttu. Meidän yhteiskuntamme on niin uskomattoman tekopyhä ja kaksinaamainen, että samalla kun ihmiset kasvavat arvottamaan itsensä ja muut ulkonäön perusteella, pilkkaamme niitä, jotka käyvät veitsen alla itseään korjaamassa. Ulkonäköpaineita molemmille sukupuolille on jo lapsena, mutta silti sama media, joka syytää naamallemme täydellisen kauneuden ihannekuvaa, osoittaa ja nauraa julkkiksille, jotka ovat käyneet plastiikkakirurgilla. Kaksinaismoralismi on vahvaa ja itsetunto-ongelmia suurimmalla osalla kansaa.


Kuitenkin toivoisin, että suurin osa aikuisista ihmisistä osaa vähän analysoida itseään, eli esimerkiksi plastiikkakirurgiaa miettiessään ei juokse sinne, koska joku ihastuksen kohde ei tykännytkään takaisin, vaan käy veitsen alla koska itse, aikuisena ihmisenä, vapaaehtoisesti haluaa korjata ulkonäössään jotain, joka häiritsee häntä itseään. Jos ihmisellä on kehossaan jotain, jota hän ei voi sietää ja josta hän potee itsetunto-ongelmia, on vaihtoehtoja kolme: ryve itsesäälissä koko elämäsi, opettele pitämään siitä "virheestä" tai käy korjaamassa asia kirurgisesti. Ainoa negatiivinen vaihtoehto on tuo ensimmäinen.

Yllättävän moni tuttuni on ottanut tai harkitsee ottavansa silikonit rintoihin, ja usein tästä jollekulle mainitessani kysymys on heti "Miksi?" - no miksi ei? Jos joku kokee, että pienet rinnat ovat aina aiheuttaneet itsetunto-ongelmia, ei koe itseään seksikkääksi/naiselliseksi pienillä rinnoilla tai ihan mistä tahansa muusta syystä aikuisena ihmisenä HALUAA silikonit, miksi sitä pitäisi kellekään muulle joutua selittelemään? Ihmiset myös usein vetoavat siihen, että plastiikkakirurgilla käydessä ihmiset korjaavat sen, joka heistä tekee persoonallisen näköisen ja kauniin - mutta mitä oikeutta muilla on sellaisia asioita edes alkaa latelemaan? Jos jollakulla on iso nenä, ja hän haluaa leikata sen pienemmäksi, on totta että nenän persoonallinen muoto ja koko katoavat. Mutta jos ihminen sitä haluaa, miksi sitä persoonallisuutta, jota itse pitää rumana ja josta kokee aiheutuvan negatiivisia asioita, pitäisi niin kovin vaalia? Miksi ihmiset eivät saa itse määrätä ulkonäköään, vaan ihan sama mitä teit tai jätit tekemättä, aina on joku jolla on henkilökohtainen oikeus sitä arvostella?

Ihmiset aina ymmärtäväisesti nyökyttelevät päätään, jos joku esimerkiksi pienentää rintojaan, koska potee selkävaivoja isojen ryntäidensä vuoksi. Ihan täysin esteettisiä leikkauksia taas ei mukamas voida ymmärtää, koska miksi kukaan olisi niin pinnallinen, miksi murentua paineen alla, miksi haluta olla feikki, miksi muovisilikonibarbie... Siksi, koska se ihminen sitä haluaa, eikä se asia silloin ole millään muotoa sinun tuomittavissasi, koska ketään ei sinun mielipiteesi asiaan kiinnosta. Näin niinkuin suorasti sanottuna. Muutenkin asennoituminen siihen, että leikelty ihminen on jotenkin epäaito on aika nolo - koska ihan yhtä epäaitoa on hiusten värjääminen, meikkaaminen, kynsien lakkaaminen, tekokynnet ja -ripset ja -hiukset ja ihokarvojen sheivaaminen. On aika paksua kuunnella, kun joku värjättyine hiuksineen, meikattuine kasvoineen ja karvattomine kainaloineen vikisee, että silarit on niin feikkii.

Tietenkin on ihmisiä, joilla se menee överiksi ja kauneusleikkaukset eivät enää olekaan kyseistä ihmistä kaunistaneet, vaan päinvastoin. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa plastiikkakirurgin potilaista ei ole näitä tapauksia - ne vaan ovat ainoita, joista media jaksaa puhua. Ei tavallisesta tallaajasta, joka kävi onnistuneesti laittamassa aidon oloiset C-kupit A-kuppiensa tilalle, kiinnosta ketään tarpeeksi ollakseen otsikoissa, mutta auta armias jos joku julkkisneitonen ottaa vähänkin liian tuhdit huulet. Unelmamaailmassani jokainen plastiikkakirurgilla käyvä ihminen käy siellä ensisijaisesti itsensä ja itsetuntonsa vuoksi, eli jos hän itse on tyytyväinen tulokseen, mitä kellään muulla siihen pitäisi olla sanottavaa?

En itse ole käynyt plastiikkakirurgilla, mutta todennäköisesti sellaisella tulen käymään - en lähiaikoina, mutta kuitenkin. Veitsen alla käyneet ystäväni ja tuttuni kokevat leikkauksen jälkeen sen olleen mielettömän hyvä asia, he kokevat itsentuntonsa nousseen, saaneensa jotain mitä ovat kaivanneet ja toivoneet, kokevat vain positiivisia asioita siitä. On harvinaisen kornia, että ihmiset yrittävät viedä heidän hyvää itsetuntoaan mussuttamalla jotain aitouden säilyttämisestä.

Mitä te olette asiasta mieltä? Onko joku lukija käynyt plastiikkakirurgilla, kerro siitä!

Super Mega Horror Pack III

15.11.2014

Vihdoinkin osa III on valmis! Moni varmaan muistaa ensimmäisen ja toisen osan Super Mega Horror Pack-postauksia, joissa siis kerään kasaan erinäisiä kauhuelokuvia ja arvostelen niitä vähän. Ensimmäisen tämmöisen tein sen jälkeen, kun olin saanut muutaman kyselyn mielestäni parhaista kauhuleffoista, avoimesti sairaiden leffojen superfani kun olen. Mutta näiden tekeminenhän on ihan mielettömän kivaa muutenkin - nimittäin tätä varten tuli katsottua iso läjä mulle entuudestaan ihan tuntemattomia leffoja!

Sanon taas jo etukäteen, että kaikki postauksen leffat eivät ole sinällään kauhuleffoja, vaan omassa pienessä päässäni luettelen "kauhugenreen" kaikenlaisia häiritseviä, sairaita, psykologisia, ahdistavia, kimurantteja leffoja. Täällä on nyt niin kauhua, scifiä, mättöä, trilleriä, kauhukomediaa kuin ihan vain ällöttäviäkin tapauksia - ja jotenkuten kategorisoituna. Esimerkiksi heti ensimmäisessä peruskauhukategoriassa on myös leffoja jotka ei sinänsä edes ole kauhua, mutta ne ovat kuitenkin aika perusleffoja. Pidemmittä puheitta, enjoy!

HOR1


The Conjuring oli yksi niitä leffoja, josta en olettanut tykkääväni alkaessani katsomaan sitä. Se kertoo perheestä, joka muuttaa uuteen taloon, jossa kummittelee, sekä demonologipariskunnasta jotka tulevat auttamaan perhettä puhdistamaan talon pahoista hengistä. Perhe + talo + kummitus on kauhuleffoissa jo niin kulutettu juttu ettei se ole enää edes hauskaa, eikä Conjuring sinällään tuonut genreen mitään uutta, mutta jotenkin se onnistuu olemaan oikeasti todella hyytävä pätkä. Vera Farmiga, joka näyttelee demonologipariskunnan naista, on varastanut mun sydämeni tämän ja Bates Motel-sarjan myötä ihan täysin!

6 Souls löytyi jostain syystä Netflixistä nimellä Shelter. Se kertoo psykiatrista, jonka potilaalla on useampi persoona - ja niistä jokainen murhan uhri. Upean Julianne Mooren näyttelemä psykiatri alkaa selvittää ihanan Jonathan Rhys Meyersin näyttelemän potilaansa persoonia ja sitä mahdollisuutta, että ne olisivatkin persoonanrippeiden sijasta oikeita sieluja yhden ihmisen sisällä. Viihdyttävää peruskauhua!

Rob Zombien Halloweenejä aloin katsomaan intopiukeana. Ne ovat olleet katselulistallani ikuisuuden, Zombien leffoja kun tuppaan yleensä rakastamaan ja hihkumaan onnesta, kun samat näyttelijät kiertävät niissä. Sheri Moon Zombie näyttelee Michael Meyersin äitiä, olen jo myyty. Vanhoihin Halloweeneihin mulla ei sinänsä ole mitään vahvaa tunnesidettä, eli voi johtua siitäkin, että pidin näistä mätöistä todella paljon.

Tall Man oli todellinen yllättäjä. Luin Netflixin lyhyen kuvauksen siitä, huomasin päänäyttelijän olevan kauhugenrelle aika tuntematon Jessica Biel ja luulin, että tiedän nyt tasan tarkkaan minkälainen leffa on kyseessä ja mitä siinä tapahtuu. Ylimielisyyteni osoittautui turhaksi, koska olin ihan väärässä. Odotin siis perustylsää pätkää jostain kummitushirviöstä, jota kaunis päähenkilö juoksentelee kirkuen karkuun ympäri metsää, mutta sainkin niin paljon muuta. Elokuvassa lapsia alkaa katoilemaan pikkukylästä, ja siitä syytetään vanhaa legendaa Tall Man-nimisestä hirviöstä.

Insensibles oli ihan sattumalöytö. Lähinnä espanjankielisessä elokuvassa toisiinsa kietoutuu kaksi tarinaa. Toisessa seurataan Espanjan sisällissodan aikaan outoja ominaisuuksia omaavia lapsia, joita yritetään mielisairaalan tiloissa saada "korjattua". Toisessa seurataan nykypäivän neurokirurgia, joka saatuaan tietää tarvitsevansa luuydinsiirron alkaa selvittämään menneisyyttään ja todellisia sukujuuriaan. Mä olen aina ollut vähän heikkona leffoihin joissa on historiallista fiilistä!

Carrien uusi versio on saanut aika paljon kritiikkiä, mutta mielestäni ihan turhaan. Chloë Moretz on aivan ihana näyttelijä, joka näyttelee nyky-Carrietä juuri niin kuin pitäisi. Elokuva uusii vanhan klassikon tarinan: Carrie on teini-ikäinen hylkiö, jota kiusataan koulussa ja jonka äiti on aivan sekaisin päästään oleva kiihkouskovainen - mutta Cariellä onkin telekineettisiä voimia. Stephen Kingin romaaniin perustuvan klassikon uusinta saa multa pisteet kotiin, ehkä osittain myös Julianne Mooren loistavan näyttelijäntyön Carrien äitinä vuoksi!

World War Z oli myös yllättäjä - koska yleensä en perusta paljoa zombieleffoista. Ne, jos mitkä, on oikeasti ollut niin nähty jo kauan aikaa sitten. WWZ kuitenkin toi jonkinlaisen freesin tuulahduksen, ei ehkä tarinan osalta, mutta fiiliksellä. Jokin tässä leffassa vaan oli astetta karmivampaa kuin zombiepätkissä yleensä. Tarina lienee monille tuttu: zombievirus tulee, ihmiset alkaa muuttumaan zombieksi, päähenkilömme on komea mies joka aikoo pelastaa maailman. Vaikkei aluksi haluaisi.

Evil Deadin uusintaversiosta puhuttaessa mun on pakko myöntää, etten ole vieläkään nähnyt alkuperäistä versiota. I know. En siis osaa tässä kohtaa verrata paremmuutta alkuperäisen ja uuden välillä, mutta jos puhutaan vain uudesta, ei mulla ole oikeastaan valitettavaa. Kauhukomediagenressä mennään kärkijoukossa - ja puhun nyt siis oikeasta kauhukomediasta, eli Evil Deadin tyylisestä mustan huumorin kauhupätkästä, en Scary Movie-tyylisestä sonnasta, joka siis ei ole kauhukomediaa. Tarinakin on juuri sopivan klisee: joukko nuoria menee mökkiin, mökissä on jotain pahaa.

The Craft olisi kuulunut oikeastaan klassikkokategoriaan, mutta tasasin lukuja lisäämällä sen sittenkin tänne. Ensi kertaa näin leffan joskus pienenä, muistaakseni 10- tai 11-vuotiaana, yökylässä kaverin luona salaa. Se kertoo teini-ikäisestä tytöstä, jonka äiti on hiljattain kuollut, ja joka muuttaa isänsä kanssa uuteen kotiin ja aloittaa uudessa koulussa. Siellä tyttö tutustuu kolmeen tyttöön, joiden kanssa hän alkaa hengailemaan - ja he ovat kaikki noitia. Jos näkisin tämän aikuisiällä en välttämättä olisi mikään leffan suurin fani, mutta jo pelkän nostalgian vuoksi tätä on pakko rakastaa!

The Iceman ei oikeastaan ole kauhua ollenkaan, ennemminkin ehkä trilleri. Se kertoo tositarinaa Richard Kuklinski-nimisestä palkkamurhaajasta, jota leffassa näyttelee loistava Michael Shannon. 60-lukuun sijoittuvassa leffassa seurataan Kuklinskin kieroutunutta mieltä - nykyään onnellisesti naimisissa, väkivaltainen lapsuus ja vinksahtanut mieli on tehnyt Kuklinskistä salailevan, väkivaltaisen, aggressiivisen ja brutaalin. 

Iressistible on sekin ennemmin trilleri, joka kertoo ihanan Susan Sarandonin näyttelemästä Sophiesta, joka alkaa kokemaan outoja fiiliksiä, ikään kuin häntä vainottaisiin, ja alkaa epäilemään aviomiehensä uuden naiskollegan liittyvän jotenkin asiaan. Leffa ei ole mitenkään henkeäsalpaava ja twist endingkin on vähän laimea, mutta se on silti ihan katsottava.

The Seasoning House on kamala elokuva. Se siis on ihan hyvä, mutta se jättää katsojalle ahdistuneen ja epämukavan olon. Brittikauhuleffassa Britanniassa eletään sotatilassa ja nuoria, jopa teini-ikäisiä naisia ja tyttöjä kidnapataan kodeistaan ihmiskauppaan. Elokuva yrittää muistuttaa meitä siitä, että tätä tapahtuu tälläkin hetkellä lukemattomissa osissa maailmaa. Elokuvassa seurataan tarinaa kuurosta ja mykästä tytöstä, joka kidnapataan kodistaan ja viedään rakennukseen, jonka lukuisissa huoneissa pidetään vankeina tyttöjä, joita erinäiset asiakkaat (mm. sotilaat) käyvät... käyttämässä. Tytön kasvoissa on kuitenkin syntymämerkki, jonka vuoksi rakennuksen pomo ei usko hänen olevan haluttua tavaraa, joten hän antaa tytölle nimeksi Angel ja asettaa tämän työtehtäväksi putsata tyttöjä asiakkaiden välissä, huumata heitä ja meikata heitä. Elokuva on raskas ja kuvottava kuvaus, enkä suosittele sitä heikkohermoisemmille ollenkaan.

HOR2

Repo! The Genetic Opera on jotain niin mahtavaa, että pakahdun! Rocky Horror Picture Show'n megafanina lähestyin kauhumusikaaliksi kutsuttua leffaa aika varauksella. Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei leffa yksinkertaisesti vaan voi olla hyvä, jos siinä esiintyy Paris Hilton... kuinka väärässä olinkaan! Kieli poskessa tehty kauhumusikaali on paraati alusta loppuun. Dystooppisessa tulevaisuudessa ihmiset tahtovat elää pidempään, ja elinkaupasta on tehty mainstreamiä. Mutta jos erehdyt jättämään maksusi maksamatta, valtion repomenit tulevat ja ottavat elimet takaisin... suosittelen tätä ehdottomasti ihan kaikille!

One Hour Photo on myös ollut ikuisuuden katselulistalla, ja Robin Williamsin menehdyttyä ilmestyi Netflixiin usean muun herran elokuvan mukana. Oudossa trillerissä seurataan outoa Williamsin näyttelemää miestä, joka työskentelee valokuvakehittämössä, mutta jolla ei elämä ja pää ole ihan kunnossa. Sairaalloinen pakkomielle valokuviaan hänellä kehittävään perheeseen alkaa menemään liian pitkälle. Selkäpiitä karmiva tunnelma säilyy koko elokuvan ajan, tämä on kultakimpale elokuvaksi.

Maniac on harvinaisen mielenkiintoinen ja omituinen elokuva. Täysin Elijah Woodin silmin kuvattu elokuva kertoo Woodin näyttelemästä Frankistä, joka omistaa mallinukkekaupan ja tykkää vapaa-ajallaan murhata naisia ja viedä näiden päänahan. Elokuvalla on selkeästi haettu uutta lähestymistapaa ja se kyllä onnistuikin - se on kuin auto-onnettomuus. Ahdistava ja pelottava, mutta sitä on pakko tuijottaa uteliaasti.

Sleeping Beauty on... aavemainen. Se kertoo nuoresta tytöstä, Lucystä, joka tekee erinäisiä pätkätöitä lääketieteellisestä lääkehenkilöstä prostituutioon. Eräänä päivänä häntä lähestyy nainen, joka tarjoaa hänelle helpolta tuntuvan työn: illallisen tarjoilua alusvaatteisillaan. Pian sama nainen lähestyy uudella tarjouksella: Lucy juo unilääkettä, nukahtaa sänkyyn ja herää aamulla ilman mitään muistikuvaa, mitä asiakas on yöllä tälle tehnyt - mutta lafkalla on kuitenkin "no penetration rule". Objektiivisesti kun miettii, elokuvalla ei sinänsä ole päätä eikä häntää eikä varsinkaan punaista lankaa, mutta jollain sekavalla tavalla se on silti hyvä.

Unbreakable on mainstreamklassikko, jonka varmasti suurin osa teistä jo tuntee. Bruce Willis näyttelee miestä, joka alkaa epäilemään olevansa jotenkin erikoislaatuinen jäätyään ainoaksi täysin vahingoittumattomaksi uhriksi junaturmassa, jossa kaikki muut kuolivat. Samuel L Jackson taas näyttelee miestä, jolla on harvinainen tauti, jonka vuoksi jopa toisen ihmisen kättely voi murtaa hänen luunsa. Yhdessä he yrittävät tehdä Bruce Willisin hahmosta supersankarin.

Parents, ihanaa klassikkokauhua kasarilta! 10-vuotias Michael perheineen muuttaa uuteen naapurustoon, ja pikkuhiljaa poika alkaa epäilemään, että hänen vanhempansa eivät ole ihan normaaleja. Heidän kokkaamassaan lihassa on jotain omituista - ja naapureita katoilee...

HOR3

Moth Diariesiä aloin myös katsomaan sillä fiiliksellä, että se ei tulisi olemaan hyvä - vampyyrileffatkin on aika nähty. Kuitenkin itse vampyyripointtia leffassa lähinnä sivutaan. 16-vuotias Rebecca käy sisäoppilaitosta ja yrittää päästä yli isänsä parin vuoden takaisesta itsemurhasta. Kun kouluun saapuu uusi tyttö Ernessa, kaikki muuttuu - Rebeccan paras ystävä Lucy alkaa viettämään liikaa aikaa Ernessan kanssa ja Rebecca epäilee, ettei Ernessa ole ihan tavallinen tyttö. Elokuva on visuaalisesti todella kaunis.

Lords of Salem on myös Zombie-pätkä, jonka pääosassa on Sheri Moon Zombie. Trippinen, tumma ja ahdistava pätkä sekoittaa keskenään Moon Zombien näyttelevän radiotoimittajan elämää ja kummallisia kokemuksia sekä ikivanhaa Salemin noutajoukkoa. Zombie sekoittaa aivan loistavasti musiikillisia ja visuaalisia keinoja tehdäkseen kohtauksista harvinaisen ahdistavia, pelottavia ja outoja.

Mr Nobodyä tähdittää Jared Leto, jonka hahmon Nemo Nobodyn elämää seuraamme useassa eri ulottuvuudessa. Vuonna 2092 vanhus-Nemo on maailman viimeinen kuolevainen ihminen meidän löydettyä keino uusia soluja loputtomasti. Toimittaja haastattelee tätä tämän elämästä - ja saa useamman version - tämä selitetään sillä, että ennen syntymäänsä lapsi tietäisi kaikki mahdolliset tulevaisuutensa, mutta syntymän hetkellä unohduksen enkelit tyhjentävät vauvojen mielet. He kuitenkin skippasivat Nemon, ja tämä tietää jokaisen mahdollisen elämänsä kulun - isojen valintojen kohdalla tulevaisuudet erkanevat toisistaan. Niinkuin tarinan outois ei riittäisi, elokuva on tehty myös hyvin omalaatuisella touchilla.

Gattica on scifipätkä tulevaisuudesta, jossa vanhempien on mahdollista geneettisesti suunnitella lapsensa ennen hedelmöitystä. Siittiö- ja munasolusta otetaan vain parhaat geenit, ja esimerkiksi likinäköisyys, lihavuus, mahdolliset sairaudet, väkivaltaisuus ja muut epätäydellisyydet poistetaan, ja ihmisistä yritetään luoda mahdollisimman täydellisiä - ja DNA määrää arvosi ja yhteiskuntaluokkasi. Ethan Hawken näyttelemä, normaalisti hedelmöitetty eli geneettisesti alhaisempi Vincent haluaa astronautiksi, mutta ei pääse DNA:nsa vuoksi. Halvaantunut Jude Law'n näyttelemä Jerome astuu kuvaan, ja he alkavat yhdessä huijaamaan systeemiä.

The Host herätti sekavia odotuksia. Twilightista tunnetun kirjailijan Stephenie Meyerin kirjaan perustuvana romanttiseksi scifiksi kuvailtuna leffana en odottanut paljoa, mutta sainkin positiivisen yllätyksen viihdyttävän, ehkä vähän teinimäisen, mutta kaikenkaikkiaan varteenotettavan scifin muodossa. Tulevaisuuden maailmassa avaruudesta Maahan laskeutuneet Sielut asettautuvat asumaan ihmisten sisään ja hallitsevat heitä täysin. Yksi Sielu kohtaa kuitenkin asuttamassaan Melaniessa kovan vastarinnan ja joutuu jakamaan tytön pään tämän kanssa - ja tämä johtaa tietenkin itsetutkiskeluun ja yhteiseen maailmanpelastussuunnitelmaan.

Europa Report kertoo kuudesta astronautista, jotka lähtevät Jupiterin Europa-kuuhun tutkimaan, onko siellä mahdollista elää, tai onko siellä elämää. Kuten arvata saattaa, vastassa ei ole mitään kovin ystävällisiä elämänmuotoja. Näitäkin leffoja löytyy tuhat tusinassa, mutta jokin tässä leffassa tuntui freesiltä - ehkä osittain se, että tykkään Christian Camargosta kovin. Europa Report kuitenkin luo tietynlaisen tunnelman jo heti ensiminuuteilla, ihon kananlihalla pitävän kuumotuksen, joka säilyy koko ajan ja yltyy välillä ahdistukseksi.

HOR4


Contracted kertoo Samanthasta, joka joutuu raiskatuksi sellaisen miehen toimesta, joka tykkää käydä myös ruumishuoneella... käymässä. Traumansa jälkeen Samantha alkaa oireilemaan oudoilla tavoilla - ensin hän uskoo sitä krapulaksi, mutta kun liha alkaa mätänemään, hän uskoo kyseessä olevan jotain vähän vakavampaa. Sinänsä elokuva on aika surkea - näyttelijäntyö ei ole mitään mieletöntä ja koko idea on vähän hölmö, mutta ällöpisteillä pärjää aika pitkälle.

Kill List on melkein kaikin tavoin todella hyvä elokuva. Brittikauhussa seurataan kahta entistä sotilasta, jotka alkavat palkkamurhaajiksi tietämättä, mihin he todella ovat sotkeutuneet. Kulttijutut ja salaliittoteoriafiilikset on kauhupätkissä aina plussaa, ja muuten leffa olisi aika täydellinen paketti, mutta "jätetään katsojan pääteltäväksi"-mentaliteetti ei tunnu tällä kertaa nerokkaalta, vaan laiskalta.

Oldboy on jenkkiversio Etelä-Korealaisesta samannimisestä elokuvasta (sain tietää tämän vasta nyt googlaillessani kuvia!) jonka trailerin nähdessäni tiesin heti, että tää pitää nähdä. Se kertoo miehestä, jota meitä heti aluksi pistetään vihaamaan. Vuonna 1993 ksettava alkoholiongelmainen machoäijä Joe jättää menemättä tyttärensä syntymäpäiville, koska ei usko kolmevuotiaan olevan edes kiinnostunut siitä, onko isä paikalla. Kännireissun päätteeksi Joe herää hotellihuoneeksi naamioidussa sellintapaisessa, jossa häntä pidetään kaksikymmentä vuotta ilman minkäänlaista selitystä tai kontaktia muihin ihmisiin - ainoastaan televisio, josta uutisia lukemalla hän saa selville olevansa pääepäilty ex-vaimonsa murhassa. Kahdenkymmenen vuoden vankeuden jälkeen hänet vapautetaan ilman selityksiä, ja vangitsijan jahti voi alkaa. Muuten tämäkin leffa olisi ihan täydellinen, mutta twist ending oli liian ennalta-arvattava.

Mama on kunnon peruskauhupätkä haamuineen kaikkineen. Perheenisä surmaa vaimonsa ja ajaa kahden pienen tyttärensä kanssa metsään syrjäiseen mökkiin, mutta joutuu yliluonnollisen olennon murhaamaksi. Vuosia myöhemmin tyttöjen eno löytää heidät, villilapsina olennon kasvattamina, ja ottaa heidät kotiinsa - mutta tästä ei olento, jota tytöt kutsuvat mamaksi, tietenkään tykkää. Vaikka leffa oli ajoittain aika hyytävä, se jää kuitenkin liian tasapaksuksi ja tavalliseksi.

The Forgotten kertoo Julianne Mooren (...taas) tähdittämästä Tellystä, joka suree poikansa Samin kuolemaa lento-onnettomuudessa vähän yli vuosi sitten. Tellyn aviomies ja psykiatri kuitenkin kertovat hänelle, ettei poikaa ole koskaan ollutkaan olemassa, että Telly on kuvitellut hänet kokonaan - mutta hän ei usko heitä ja alkaa selvittämään asiaa naapurinsa kanssa, joka oli unohtanut kadoneen tyttärensä olemassaolon. Elokuva on toki mielenkiintoinen ja hyvin tehtykin, mutta ehkä se on tämä mun sisäinen kauhufanini, joka olisi kaivannut vähän intensiivisempää settiä.

K11 kertoo musiikkituottaja Raymon Saxxistä (ER-Goran Višnjić), joka huumeidentäyteisen illan päätteeksi päätyy vankilaan ja sen K11-osastolle, jossa ilmeisesti pidetään jotenkin "outoja" vankeja - mm. kaikki vankilan transseksuaalit, homoseksuaalit ja pedofiilit ovat siellä. Pidin ärsyyntymiseni tähän luokitteluun sisälläni ja onnistuin pitämään leffaa oikeasti aika viihdyttävänä. En ole varma oliko se tahallista, mutta komiikkaa leffasta löytyy paljonkin - K11 on jotenkin niin hullunkurinen osasto, sitä johtaa ihan over-the-top chola transnainen ja sen vangit ovat toinen toistaan karikatyyrisempiä. Kuitenkin elokuva onnistuu olemaan myös omalla tavallaan rankka ja ahdistava.

HOR5


Viimeisestä kategoriasta en halua puhua kovin pitkälti, jos joku oma lemppari on listalla ja vaadit selityksiä niin kommenttiboksiin vaan! Sen verta sanon, että itkin verta kun viimeinen The Possession (eiköhän tääkin jo kerro jotain, että on useampi samanniminen elokuva...) ei ollutkaan hyvä - siinä nimittäin näyttelee Lee Pace, tuleva *köh* aviomiehieni. ...... Anyhow, vieläköhän irtoaisi nelososa? Jäikö jotain puuttumaan?


Läskit

6.11.2014


Täydellinen taustamusiikki postaukselle.

Läski ei voi syödä julkisella paikalla, koska mitä tahansa läski syökin, tuomitsemista on tulossa. Jos läski syö salaattia tai muuta terveellistä, muut pyörittelevät silmiään - läskihän syö sitä vain nyt ja vain siksi, koska syö julkisella paikalla. Eihän kukaan läski voi tykätä terveellisestä ruoasta tai syödä sitä kotonaan, eihän se muuten olisi läski. Jos läski taas syö epäterveellistä ruokaa kuten vaikkapa hampurilaista, muut tietävät, että tonhan takia se läski onkin läski, ja se ei varmaan mitään muuta ikinä syökään kuin tota hampurilaista.

Läski ei voi urheilla. Jos läski urheilee, syy on jokin seuraavista: Läski urheilee ekaa kertaa, eikä enää jatka terveellistä harrastustaan. Läski urheilee, mutta liian harvoin ja epäsäännöllisesti. Läski urheilee jotenkin väärin. Eihän kukaan läski voi koskaan nimittäin liikkua muualle kuin jääkaapille? Eihän se muuten olisi läski? Ja kaikki urheiluhan on aina kroppapainotteista - siis eihän kukaan urheilisi hyvän olon tai terveen kehon takia, vaan rasvaprosentin minimoimiseksi?

Läski ei myöskään voi tanssia baarissa. Jos läski tanssii rohkeasti ja muista välittämättä, se on ällöä, koska sillähän hyllyy vaikka mitä. Jos läski taas tanssii ujosti eikä kehtaa heilutella kehoaan paljoa, se on tosi noloa ettei se kehtaa koska on läski. Läskin kannattaa vaan istua nurkassa. Eihän kukaan sitä edes haluaisi tanssittaa.

Jos läskillä on yllään jotain muuta kuin valtavia, jokaisen makkarantapaisenkin peittäviä telttoja, pitää läski heti dissata maanrakoon, ettei se vaan uudestaan kehtaa pukeutua nätisti. Siitä voi esimerkiksi ottaa kuvia ja jakaa niitä netissä yökkäilevien hymiöiden kera, koska hei, miten kukaan jonka BMI on yli 19 kehtaa pitää ihonmyötäistä toppia? Oksettavaa, kertakaikkiaan. Eihän läski sitä paitsi saa tuntea oloaan kauniiksi tai komeaksi. Sehän on läski.

Läskin lähettyvillä on ihan hyväksyttävää haukkua itseään läskiksi, vaikka omistaisi pyykkilautavatsan ja pullottavan haban. Sillähän ei ole mitään väliä että puhuu oman kehonsa koon muutoksista - laihakin voi kokea pahaa oloa pienestäkin lihomisesta, ja se on ihan okei, mutta ei sitä kannata mitenkään hienosti selittää, kannattaa vaan katsoa peiliin ja narisevalla äänellä ilmoittaa, "eiii, mä oon niin läski!" samalla kun vierellä seisoo parikymmentä kiloa lihavampi kaveri. Bonuspistietä saa, kun hätääntyneenä katsoo sitten kaveriaan ja sanoo, "mut siis et sä oo vaa mä oon!"

Jos sanoo sanan läski jonkun läskin lähettyvillä, sen sijaan että asian antaisi vaan mennä, pitää punastua, selvittää kurkkuaan, vilkuilla läskiä paniikinomaisesti ja tehdä tilanteesta mahdollisimman kiusallinen, jotta läskikin varmasti tajuaisi hävetä olemassaoloaan.

Jos on huolissaan läskistä ja haluaisi tämän laihduttavan, paras keino olisi tietenkin tsempata, aloittaa yhdessä harrastus tai ruokavalio, antaa lahjaksi lahjakortti pt:lle tai ravitsemusterapeutille tai mitä vaan vastaavaa. Mutta eihän sitä usein jaksa, eli kannattaa ehdottomasti siis vaan tehdä läskille mahdollisimman paha fiilis itsestään. Pitää kertoa että oot muuten hervoton läski, ehkä verrata nykytilannetta aiempaan hoikempaan kroppaan. Mikä tahansa keino jolla saa läskin itsetunnon mahdollisimman matalaksi. Sieltähän se terve laihdutus lähtee.

Jos läski epäonnistuu laihdutuksessaan, tai siinä kestää tosi kauan, ei kannata antaa enempää mahdollisuuksia. Läskihän siis on tottakai velkaa kaikille muille laihdutuksensa, eli jos läski ei heti laihduta puolta elopainostaan heti laihdutuspäätöksen tehtyään, kannattaa nälviä siitä ja ihmetellä suureen ääneen, että etkö sä olekaan dietillä. Ja muuten, jos läski on dietillä, niin eihän läski saa ikinä syödä mitään joka olisi edes melkein hyvää, eli jos näet läskin syövän yhden mokkapalan herkkupäivänään, muista taivastella kovaan ääneen, että joko nyt se dietti jo loppu?!?!?

Muista kutsua kaikenlaista elämäntapamuutosta ja ruokavalion muokkausta aina dietiksi. Etenkin, jos läski sanoo, ettei tykkää sanasta dietti, koska haluaisi ajatella yrittävänsä koko loppuelämän muutosta. Diettihän se on, koska eihän läski luultavasti onnistu kuitenkaan.

Jos kehut läskiä, muista aina alleviivata hänen kokoaan, joko näkyvästi tai piilottelevasti. Jos läski kehuu sinua hyvännäköiseksi, vastaa "sullakin on tosi... kauniit kasvot!" ja jos läski kehuu ylläsi olevan vaatteen pukevan sinua, vastaa "joo sunkin vaate on tosi kaunis, se saa sut näyttämään laihemmalta!" - äläkä unohda sitä näkyvää tapaa. On ihan ok sanoa läskille, että olisit tosi kaunis, jos oisit vähän laihempi.

Ärsyynny tästä postauksesta, koska läskeys on aina läskin omaa syytä, eikä läskille tarvitse olla mitenkään inhimillinen tai mukava. Mitäs on läski, kyllähän sitä sille saa sitten sanoa tai kohdella sitä jotenkin eri tavalla. Ihmisen painohan on suoraan kytköksissä tämän ihmisarvoon ja kyllähän läskejä saa kohdella huonosti.

Rakkaat uniikit lumihiutaleet

4.11.2014

Olen tätä aihetta aiemmin sivunnut jossain yleisessä ketutuspostauksessa, mutta tätä tungetaan joka tuutista niin usein, että mun on pakko saada purettua tuntojani vähän lisää. Haluaisin ymmärtää tätä ilmiötä, mutta se tuottaa vaikeuksia, eli ehkä joku uskaltaisi vähän avata tätä mulle kommenttiboksissa. Kyseessä nyt siis ilmiö, jossa omaa erilaisuutta korostetaan pilkkaamalla massamaisuutta.

Ihan ensimmäiseksi, millä lailla se, että mieltymykset poikkeavat massasta, tekee yhtään paremmaksi ihmiseksi? Siis ihan oikeasti jotenkin arvokkaammaksi yksilöksi, viisaammaksi, paremmaksi. Miksi se, että joku haluaa valkoisen sisustuksen, tähtityynyjä, MK:n kellon ja LV:n laukun, kertoisi ulkopuoliselle yhtään mitään kyseisen ihmisen sielunelämästä?

Epätoivoinen itsensä ja "erilaisuutensa" korostaminen on identiteettiään ja itsetuntoaan etsivän esiteinin hommaa, josta tulee noloa ihan viimeistään aikuisuuden kynnyksellä. Lainausmerkit erilaisuuden kohdalla on nyt siksi, että naurettavinta tässä koko ilmiössä on, että harvemmin sitä erilaisuuttaan niin kovasti korostavat edes ovat mitenkään erityisen erilaisia. Suuressa mittakaavassa maailmassa on niin paljon populaa, että en äkkiseltään keksi hirveästi ihmisiä jotka oikeasti olisivat hyvin yksilöllisiä, mutta pienemmässäkin mittakaavassa tätä huomaa. Hevarit ovat kovasti massaa vastaan, vaikka ovat keskenään yksi erottamattomien pitkätukkien meri. Hipstereitä on planeetta täynnä, mutta silti jokainen heistä kuvittelee olevansa ihan oma uniikki yksilönsä, täysin erilainen kuin kukaan muu koskaan. What?



Jokaisen pitää tottakai olla juuri sellainen kuin haluaa olla, juuri omanlaisensa - mutta jos se jollakulla on massamaista, miksi se tarkoittaisi mitään pahaa? Kun olin teini-iässä oli tärkeää kuulua juuri siihen omaan kategoriaansa. Lähikategorioita oli ihan okei testailla - esimerkiksi rock-kulttuurin erilaisia tyylejä on tullut kokeiltua useampia - mutta liian kauas ei saanut mennä. Kun oli glämmäri, oli glämmäri, ja oli muuten ihan tuhottoman noloa, jos tykkäsi jostain biisistä joka soi NRJ:llä, eli niistä sitten ei vaan suostunut tykkäämään vaikka oikeasti olisikin tykännyt. Silloin se oli tärkeää, koska piti kuulua porukkaan ja piti olla erilainen, poiketa "peruspisareista", olla kaukana massasta - eli kaikki, minkä pystyi liittämään massaan, oli ehdottoman kiellettyä. Kasvoin tästä vaiheesta kuitenkin yli. Kaikki ei tunnu sitä tekevän. Samat ihmiset, jotka huutelevat että massaan kuuluminen on noloa ja pitäisi olla oma itsensä, eivät tajua, että joku ihan oikeasti voi vaan tykätä juuri niistä jutuista, jotka nyt on pinnalla. Eli hän on täysin oma itsensä - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että olisi samanlainen monen muun kanssa. Niinkuin jokainen meistä on.

Ja ennen kuin kukaan tulee kysymään menikö mulla tunteisiin, en itsekään "mene massan mukana" vaan olen juuri sellainen kuin olen ja tykkään juuri niistä asioista kuin tykkään. Osa minussa ja mieltymyksissäni on varmasti massakamaa, ehkä suurempi osa ei ole, mutta en ole enää 14-vuotias - eli en enää koe olevani jotenkin parempi ihmisyksilö kuin "peruspisari" koska kuuntelen joitain neverheard-bändejä. Ärsyttävää muuten on myös se, kun ihmiset kuvittelevat olevansa parempia, jos eivät tiedä jotain senhetkistä mediailmiötä. En nyt ihan ymmärrä miten se tekee kenetkään paremmaksi ihmiseksi, jos ei tiedä, mikä on Tinder.


Naisten välillä tämä vastakkainasettelu on välillä todella vahvaa ja se on ihan hirveän negatiivinen asia! Sen sijaan että naiset pitäisivät yhtä, osa kokee muiden naisten olevan jonkinlainen uhka - eli heistä pitää olla mahdollisimman erilainen. He mustamaalaamalla muita naisia nostavat itseään olemattomalle jalustalle ja hinkkaavat uniikin lumihiutaleen kruunuaan lihakset maitohapoilla ja kämmenet verillä huudellen "Mä en oo yhtään niinku muut naiset, mä pelaan videopelejä! Mä en tykkää draamasta! Mä en oo mustis! Mä en oo lutka!" ja kuvittelevat, että ovat parempia kuin kaikki muut vaginankantajat. Ei.

Vahvat stereotypiat ja kategoriat on muutenkin vähän negatiivinen asia - mutten kiellä, ettenkö itse olisi tässäkin postauksessa käyttänyt esimerkkeinä kategorioita. Mutta mielestäni yksi ero kypsymättömän teinin maailmankuvan ja aikuisen loogisen ajattelutavan välillä on se, että ymmärtää, että jokainen ihminen on yksilö, joka koostuu erilaisista asioista - mutta kukaan ei ole mitenkään mielettömän omanlaisensa uniikki superyksilö, jossa ei ole mitään samaa kuin muissa pallontallaajissa. Ja se, haluaako joku kotiinsa maalaisromanttisia tuoksukynttilöitä ja valkoisia vilttejä vai kenties kirkkaita värejä ja intialaishenkistä teemaa ei ole mikään valmis leima kyseisen ihmisen otsaan.



Ärsyttää kuunnella livenä tämmöistä - "mä en tiedä mistä tyypistä sä puhut, koska mä en seuraa mainstream mediaa, luen vaan tätä yhtä nettilehteä jota lukee kolme ihmistä koko planeetalla", "mä en ymmärrä naisia kun aina on tota draamaa, siis mä en todellakaan draamaile ollenkaan, oon vähän niinku yks pojista" ...... Ärsyttää lukea näitä netistä, juuri eilen törmästin Twitterissä jonkun älypään tweettiin, kuinka on surullista huomata, että "niin moni tyttö menee massan mukana", juuri eilen luin jonkun miekkosen kirjoittaman jutun siitä, miten Instagramiin itsestään bikinikuvia lisäilevillä tytöillä on varmasti kaikilla huono itsetunto, koska näin nyt vaan on kun minä niin sanon.

Ärsyttää, että ihmiset on niin itsekeskeisiä että kuvittelevat olemattomista syistä olevansa parempi ihmisiä ja sen nojalla kohtelevat muita ihmisiä huonosti. Entäs jos yritettäisiin sellaista lähestymistapaa muihin ihmisiin, että jokainen saa olla juuri sellainen kuin haluaa ja tykätä juuri niistä asioista kuin haluaa? Jos tehtäisiinkin käsityksemme muista ihmisistä sen pohjalta miten he käyttäytyvät ja kohtelevat meitä, ei sen pohjalta minkälaista kuosia heidän olohuoneen mattonsa on tai mitä heidän Spotify-listansa sisältävät?

Kiitti moi!

Teetkö mulle bannerin?

1.11.2014

Toim. huom. yksi monista blogeistani ennen tätä blogia oli Fuckscars.org, ja löysin netin syövereistä kolme banneria, jotka väsäsin aikanani sinne. Käytän niitä nyt postauksen kuvituksena! Ne ovat siis suurin piirtein 3-4v vanhoja ja kuvateksteissä selitän niitä vähän!

Ajattelin nyt tehdä ihan oman postauksensa tästä aiheesta, koska mulla on tästä oikeasti paha mieli, vaikka ei missään nimessä pitäisi olla. En halua missään nimessä kuulostaa ylimieliseltä tai tylyltä, joten lukemattomien vastailujen jälkeen ajattelin kirjoittaa vähän pidemmin tähän - aiheena nyt siis minä ja mm. bannerien teko.

En tiedä muistaako moni, kun perustin lyhytkestoisen sivun, jossa myin nimenomaan graafisia ja koodailuun liittyviä taitojani - eli siis nettisivujeesiä, bannereita, kokonaisia ulkoasuja jne. Sinne tuli heti ensimmäisen aukiolotunnin aikana noin 30 kommenttia, suurin osa anonyymejä, jossa raivottiin että olen törkeä veronkiertäjä ja musta ilmoitetaan kyllä verottajalle samalla sekunnilla, kun yhdenkin bannerin väsään. Rehellisesti olen sitä mieltä että jos puhutaan viidestä eurosta tai kympistä niin verottajaa on aika turha vaivata, samalla pointillahan kaikkien jotka myy huutonetissä, nettikirppareilla tai oikeilla kirppareilla tavaraa tulisi maksaa veroja tienestistään. Mutta kuinkahan moni maksaa veroja kirppispöytänsä tuotoista? Suljin kuitenkin sivun ja luovuin ideastani tienata rakkaalla harrastuksella.

esim2
Tämä on yksi mun lemppareistani ikinä! Piti vähän pienentää että mahtui tähän, mallin suusta tulevassa pinkissä laatikossa lukee siis FUCKscars. Kuvat bongasin muistaakseni yhdestä Livejournal-ryhmästä, jonne ihmiset ympäri maailmaa lisäävät HD-kuvia muotikuvauksista. Tykkäsin tässä kuvauksessa väreistä ja outoudesta - siispä otin lempparikuvani ja blendailin niitä yhteen. Muokkasin värejä, valoa, kotnrastia ja tein "filtterin" eli laitoin bannerin päälle useamman värikerroksen ja vaihtelin niiden läpinäkyvyyttä jne.
Mua arvosteltiin myös siitä, että otin rahaa bannereista, joita moni tekee ilmaiseksi. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että kymmenen vuoden kokemuksella ja kalliilla kuvanmuokkausohjelmalla (kuvanmuokkausohjelmissa on valtavia eroja) laatu on erilaista kuin sellaisessa tapauksessa, jossa banneria ilmaisohjelmalla väsää ihminen, joka nimenomaan haluaa harjoitella niiden tekemistä, koska ei ole tehnyt niitä montaa eikä kauaa. Ja jos miettii mitä maksaa oikeasti ammattilaisten tekemät nettisivut, asettamani 10€ hinta bannerille on naurettavan alhainen - ammattilaisen kokonaan suunnittelema nettisivu maksaa ihan helposti jopa tuhansia. Koska en ole ammattilainen vaan itseoppinut ja tarkoituksena oli saada taskurahaa, en hintoja myöskään kovin korkealle asettanut - kokonaisen nettisivun suunnitteluhinnaksi olin asettanut 100€. Otetaan myös huomioon, että en todellakaan tee banneria kymmenessä minuutissa, ellei kyseessä ole todella simppeli kuva+teksti-tyylinen banneri. Mutta esimerkiksi blogin tämänhetkinen banneri vei multa yli kaksi tuntia, koska siinä on yksityiskohtia, sitä piti suunnitella, värejä vaihdella, kuvia leikata, pienentää, käyttää brusheja, etsiä brusheja ja fontteja, viimeistellä. Ja banneri on paljon tyhjempi kuin alunperin halusin, mutta päätin etten tahdo siitä liian sekavaa.

Nykyään siis teen bannereita vain ystäville, enkä ota siitä maksua. Viime aikoina olen tehnyt yhden bannerin ihmiselle jonka kanssa en ole kovin läheinen, mutta jonka blogia olen kuitenkin lukenut pitkään ja jonka tunnen blogimaailmasta.

esim3
Halusin minmalistisen bannerin, joka ei kuitenkaan ole tylsä. Megan Fox on yksi universumin upeimpia naisia, joten päätin käyttää hänen kuvaansa. Leikkelin siitä taustaa vähän kulmikkaasti, kopioin kuvan muutamaan otteeseen ja pistin ne pienenevästi riviin. Lisäsin keltaisen reunuksen tuomaan vähän väriä. Lisäsin blogin nimen ja kaiken alle laitoin vähän tahroja brusheilla.
Tämän pointtina nyt siis on se, että saan todella paljon yhteydenottoja, jossa pyydetään, voinko tehdä ihmisille bannereita. Olen tietenkin ihan mielettömän otettu siitä että ihmiset miettivät juuri minua, kun haluavat itselleen kivan bannerin, ja olen otettu myös kysymyksistä, mutta mulla tulee todella tyly ja ylimielinen olo, kun vastaan, että teen niitä enää vain ystäville. En jaksa selittää tätä samaa litaniaa kuin tässä postauksissa jokaiselle, eli yleensä olen vastannut variaatiolla lauseesta "Kiitos tosi paljon että pidät työn jäljestäni, mutta ikävä kyllä teen bannereita vain ystävilleni :(" . Moni pyytää banneria nimenomaan ilmaiseksi, joka jo itsestään on mun mielestä vähän kyseenalaista jos kyseessä on ihan tuntematon, mutta maksuakin tarjoaville vastaan samalla tavalla. Musta tuntuu vaan jotenkin niin tökeröltä sanoa ihmisille ei, vaikka eihän musta pitäisi tuntua siltä! Tottakai mulla on oikeus sanoa ei, koska kunnollisen bannerin tekoon vierähtää aika paljon aikaa ja mulla ei ikävä kyllä ole mitenkään hirveästi ylimääräistä aikaa väsäillä niitä, kun pyyntöjäkin tulee niin paljon - tai jos niitä väsäisin, niin silloin alkaisin ottamaan taas maksua. Mistä palataan taas siihen ongelmaan, että esim. joihinkin yhteistöihin jne. käyttämäni Ukko.fi-laskutuspalvelu maksaa puolestani verot ja ottaa lisäksi 5% välityspalkkiota - eli kympistä ei niin paljoa käteen jäisi, että siitä mitään hyötyä olisi.

esim1
Tosiaan, pyöriessäni enkunkielisessä blogiskenessä bannerit, joissa oli bloggaajan omia kuvia olivat aika harvinaisia - yleensä oli joko minimalistista väriä ja kuviota tai sitten ihan muita kuvia, joista bloggaaja tykkäsi. En muista yhtään mikä tämän mallin nimi on tai mistä nämä kuvat bongasin, mutta ne ovat mielestäni aivan jumalattoman upeita ja halusin niistä ehdottomasti itselleni bannerin. Blendailin kvuia vierekkäin, muokkasin taas värejä/valoja/kontrastia, tein taas oman filtterin ja muistaakseni tein jotain myös taustalle. Viimeiseksi lisäsin vielä tekstin.
Bannereiden teko, nettisivujen koodailu ja kaikki tämä, mikä on viimeiset 10v ollut mun harrastukseni, on ihan itseopittua - eli kuka tahansa muukin voi niitä oppia, ja tehdä paljon paremminkin, en väitä olevani mikään supertaidokas tai lähelläkään ammattilaisen tasoa. Netistä löytyy ihan hurja määrä tutoriaaleja, ja olen blogiin tehnyt muutamia postauksia, jossa kerron miten tiettyjä koodailuja tai kuvanmuokkausjuttuja tehdään. Teen niitä postauksia varmasti jatkossakin, mielessä kävi jo perustaa ihan oma bloginsa niille ja laittaa sinne paljon kaikkia jeesejä - mitä olisitte mieltä siitä?

Halusin siis sanoa vielä näin ns. julkisesti, että olen todella otettu siitä että te tykkäätte mun töistäni, mutta ikävä kyllä mä en tee bannereita muille, kuin ystävilleni. Mä rakastan bannereiden tekoa ja teen niitä todella mielelläni ystävilleni. Tässä postauksessa toivon saaneeni myös syyt selitettyä jotenkin ymmärrettävästi! Vinkkejä annan aina mielelläni :)