Put your game face on

24.9.2014

Oon muutamaan otteeseen pyöritellyt mielessäni aiheesta postausta, ja eräässä FB-ryhmässä tänään käyty keskustelu inspas mut nyt kirjoittamaan tästä vihdoin. Aiheena siis tällä kertaa pelaaminen - ja nimenomaan se vanhempien pelaaminen.

Pelaamiseen liittyy ihan hirveästi stigmoja. Usein kuulee esimerkiksi lauseita "siis aikuinen ihminen ja pelaa jotain pleikkaa..." tai "kyllä meillä ainakin pidetään huoli perheestä ja kodista eikä pelata mitään pelejä!" - ja nää on mulle vähän käsittämättömiä lauseita.

Lähdetään vaikka siitä, että jos pelaaminen olisi vain lasten juttu, pelimarkkinat ei olisi läheskään niin isot kuin ne ovat. Pelimarkkinoiden kooksi vuonna 2014 on arvioitu noin 81,5 miljardia dollaria. Aika isoista summista on siis kyse, ja se ei todellakaan täyty lasten pelaamisella. Pelaajien keski-ikä on 30 vuotta. Vaikka usein uskotaan, että pelaaminen on ihan miesten juttuja, 45% pelaajista on naisia. (Lähde: ESA) Pelaaminen on nykyään muutenkin normalisoitunut paljon, koska esimerkiksi kännykkäpelien pelaaminen on pelaamista ihan samalla lailla kuin konsolilla. Kännykkäpeliä pelaava ei ehkä samalla lailla ole gamer eikä koe yhteenkuuluvuutta pelaajakulttuuriin, mutta pelihän se Candy Crushkin on. Lisäksi on se aika itsestäänselvä pointti siitä, että on paljon pelejä, jotka on kielletty alle 18-vuotiailta. Vaikka niitä pelaakin usein myös alaikäiset, tuntuisi aika järjettömältä pelimarkkinoinnilta tehdä pelejä aikuisille, jos aikuiset ei pelaisi.

g2

Naisena pelaaminen voi välillä olla vähän kettumaista. Tilastoista huolimatta naisten ei yleensä oleteta pelaavan, ja olen murtunut sen verran paineen alla, etten yleensä pelaa netissä. Ihan siksi, koska en tykkää siitä kohtelusta - liian usein naisen äänen kuullessaan muut pelaajat aloittavat joko "hei älkää ampuko tota päin, se on nainen"-tyylisen alentavan kohtelun, tai suoranaisen "ooksä nainen??! OTA MULTA POSKEEN HUORA"-tyylistä huutelua. Osalla näistä tuskin on edes häpykarvat alkaneet kasvaa. Mutta myös inhimillisiltä ihmisiltä reaktiot on usein ärsyttäviä. Jos kaksi miestä juttelee keskenään ja molemmat tykkää pelata, ne juttelee ummet ja lammet lempipeleistään ja on ystäviä. Jos mies ja nainen juttelee ja nainen ilmaisee tykkäävänsä pelaamisesta, hyvin usein naisen pitää yhtäkkiä todistella miehelle olevansa "oikea pelaaja" - luetella lempipelejään, joiden tietenkin pitää olla mahdollisimman katu-uskottavia ja jos listassa edes vilahtaa Sims, on ikuisesti leimattu "naiseksi, joka väittää pelaavansa jotta sais huomiota." Onneksi mun ystäväpiiriini ei tämmösiä persnaamoja kuulu, mutta ikävä kyllä oon näitä elämäni aikana usein kohdanut.

Meillä on molemmat pelannut jo nuorena. Pelasin joitakin sotapelejä isäni kanssa pienenä (ja musta näin niinkun by the way kasvoi silti väkivaltaa vastustava tasapainoinen nuori aikuinen....) ja meillä on kotona ollut aina konsoli. Pienempänä oli tietenkin tietyt ajat per päivä milloin sai pelata ettei siihen hurahtanut koko päivää, mutta pelasin pikkusiskoni kanssa Tekkeniä, erinäisiä tasohyppelypelejä ja Crash Bandicootia. Rakkaus peleihin on säilynyt aina ja olen pelien suhteen nykyään aika kranttu - ja Nicon harmiksi en tykkää änäristä tai fifasta. Lempipeleihini nykyään lukeutuu mm. Sims 3, GTA V, Saints Row 2-4 (jälkimmäisin tosin kesken!), Oblivion, Skyrim, L.A Noire, Fable II-III ja erinäiset tanssipelit Kinectillä. (Taas tää meni todisteluksi...) Ollaan siis boksikansaa meidän perheessä. Nico pelaa vähän laajempaa skaalaa, on siis kaikkiruokaisempi pelien suhteen, ja paljon netissä mikin ja kuulokkeiden kanssa.

Ja kyllä meillä silti pidetään huoli lapsesta ja kodista ihan samalla lailla kuin jos ei pelattaisi. Pelaaminen ei aina automaattisesti tarkoita peliriippuvuutta, ei vaikka pelaisi paljonkin. Jos mulla on vapaapäivä, jonka aikana kämppä on mielestäni ok siisti, illalla kun Shiri menee nukkumaan on mun mielestä ihan ok pelata vaikka viisi tuntia putkeen. Joskus pelataan Nicon kanssa yhdessä, useimmiten erikseen, mutta kun sekä tietokone että telkkari konsoleineen on olkkarissa, ollaan silti samassa huoneessa ja jutellaan samalla kun pelataan omia pelejämme. Usein jos iltaisin bloggaan, Nico pelaa samalla jotain konsolilla.

g1

Shiri on vielä niin pieni ettei itse pelaa, mutta tykkää katsella meidän pelaamista, jos joskus pelataan päivällä. Etenkin Nicon kanssa Shiri tykkää mennä syliin ja tökkiä ohjainta - ja saa usein käsiinsä oman ohjaimen joka on pois päältä, että voi leikkiä pelaavansa. Shiri oppi jo monta kuukautta sitten laittamaan ohjaimen itse päälle... Shiri on kuitenkin niin menevä ettei jaksa kauaa keskittyä ruutuun. Kun Shiri kasvaa ja alkaa pikkuhiljaa oppia, miten itse pelataan, annan tämän tietenkin pelata jos hän siitä kiinnostuu. Tietenkään en anna nelivuotiaan pelata mitään graafisia väkivaltapelejä, nykyään kun pelin todellisuudentuntu on ihan erilainen kuin silloin reilu 10v sitten kun sain itse kokeilla sotapelejä. Silloin ammuttiin pikselimössöä kohti, nykyään erotetaan suolenpätkät ja katkotaan niskat kimppuun hyökkäävältä koiralta.

Pelaaminen ei myöskään tarkoita sitä, että lapsi ei muuta tee ja hänestä kasvaa epäsosiaalinen, sulkeutunut ja pahimmillaan kouluampuja. Pelaamiselle saa ja pitääkin pienemmän lapsen kohdalla asettaa rajoja, eikä pelausharrastus tarkoita sitä, että muita harrastuksia ei ole. Esimerkiksi Nicolla oli kavereita ja hän harrasti jalkapalloa vaikka pelasi aika paljonkin, ja kiittelee nykyään peli-innostustaan siitä, että joi alkoholia ekoja kertoja vasta miltei täysi-ikäisenä. Tuntuu surulliselta, että lapsi jota innostaa pelaaminen, ei saisi pelata, koska vanhempien mielestä se on jotenkin hirmu vahingollista tai jopa noloa.

Videopeleihin liittyy tietenkin myös negatiivisia asioita - peliriippuvuus on karseaa ja siihen pitää puuttua jotta sen voi hoitaa, mutta vaikka pelaisi todella paljonkin, se ei välttämättä ole riippuvuutta. Erinäisten videopelien on kuitenkin huomattu vaikuttavan myös positiivisesti kasvavaan lapseen - esimerkiksi ongelmanratkaisukykyyn, multitasking-kykyyn, refleksien nopeutumiseen ja hienomotoriikkaan. Netissä pelatessa voi luoda ystävyyksiä ja jopa parisuhteita, kuten omassa lähipiirissä on muutamaan otteeseen käynyt. Pelaaminen on yksinkertaisesti kivaa niiden mielestä jotka pelaa, ja yleinen asennoituminen siihen nolona nörtteilynä, sairaana epäsosiaalisuutena tai muuten vaan jotenkin hirveen negatiivisena asiana on typerää. Kaikki ei halua olla lätkänpelaajia, jotkut haluaa ampua zombeja hylätyissä tehtaissa!

Pelataanko teidän huushollissa?

16 kommenttia :

  1. Pelataan! Veljien kautta opin pelaamaan konsolipelejä ja meillä on kotona ollut aina xboxi. Left4Deadin tultua innostuin siitä heti ja se on edelleen mun lempparipeli! Kotoa muutin miehen kanssa ja mies päätti västikään ostaa pleikkari nelosen, jonka kautta oon tykänny ostaa maagisia tasoloikkapelejä. Siihen tulee niitä pelejä kyllä kohtuullisen hitaasti, joten odottelen vielä uusia zombiemätön kaltaisia kokemuksia ja Skyrim olis kiva myös saada ja aloittaa vaikka uusiksi. :) Mulla ei oo ollu negatiivisia kokemuksia siitä kun oon keskustellu miesten kanssa peleistä, koska ne on aina vaan silleen kivasti kuunnellut mitä pelaan ja ollaan vaihdeltu mielipiteitä eri peleistä. Tietysti asia voi olla aivan eri jos pelaa onlinessa ja kuulee sieltä tuntemattomien äijien huutelua naispelaajista. :D
    xoxo Mella

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin suurin osa kokemuksista onneks kivoja ollut livenä, mutta esimerkiks Nicon ensireaktio mun peliharrastukseen oli vähän sellanen "joo just joo, mitä muka pelaat..." mut se kuulemma johtu siitä, että oon eka nainen ikinä jonka se tapaa joka pelaa :D

      Poista
  2. Täällä pelataan myös! Me pelataan kyllä molemmat vangemmat,mutta vain silloin kun neiti on nukkumassa.
    world of warcraft ja league of legends on sellaisia joita tulee pelattua päivittäin.:)

    VastaaPoista
  3. Meillä pelataan!
    Mun ensimmäinen poikaystävä opetti mut pelaamaan ja tutustutti pelimaailmaan! Kiitoksia hänelle :D Mun tyttö ei vielä ihan ymmärrä pelien päälle, mutta hänellä on myös oma ohjain jota sitten räplää.
    Aion kyllä hänelle antaa mahdollisuuden pelaamiseen jos hän vaan pelaamisesta kiinnostuu
    Olipas kiva teksti, ajankohtainen itselle, koska olen nyt monen kanssa joutunut tähän tilanteeseen jossa ihmetellään, että pelaatko sä? nainen? ja vielä äiti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tosi ärsyttävää :D naisten pelaaminen ei ees oo mikään uus tai outo juttu mut jotenkin silti oletetaan, että pelaaminen on ihan miesten hommia ja ei naiset siitä ees kiinnostu. Mut toisinhan se menee :)

      Poista
  4. Pelataan todellaki, oon 25 ja Nintendo on mun lempiharrastus! Pelataan paljon mun miehen kaa yhessä, mut mä oon kyl se hullumpi peli-intoilija meidän perheessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä! Mä muistan ku meillä oli se ikivanha Nintendo ja pelasin sillä Simpsonit-peliä ♥__♥

      Poista
  5. Mulla menee sillai et pelaan Red Dead Redemptionia mun ps3lla (GTA:n "sisarpeli", siis vastaava kuin se, mutta sijoittuu villiin lännen murroskaudelle, öbaut vuoteen 1910 oisko ollu), ja teen välil niin että siitä hetkestä ku saan pelin päälle laitan herätyksen johonki 40min päähän ja sit ku se soi niin teen tehtävän loppuu jos on kesken ja sit jatkan taas esim kotitöiden tekoa :) Niin tulee kiva paussi välillä. Jos ei oo mitään velvollisuuksia ja ei tehdä mitään tähdellistä miehen kans niin saatan pelailla parikin tuntia - niin, ku oon jokatoinen viikko pitkät illat yksin kotona, tai sit jos mies on kotona niin se pelaa tota Saints Rowia koneella! :D Ja tosi paljon riittää et sanoo toisel vaa et hei tehää jotai yhessä/tuutko pelaa mun kanssa tätä sohvalle, et ei se oo mikää ongelma et hakataa näppistä ja ohjainta välillä sormenpäät verillä x)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuten aika hyvä idis toi herätyskellojuttu! Ja joo, noin sen pitäiskin mennä, että vaikka pelais niin muistaa kuitenkin viettää aikaa yhessä, etenkin jos toinen pyytää :) RDR:än pelaamista oon kattellu mutten oo ite testannu!

      Poista
  6. Täällä kans yksi naispuolinen pelaaja! Oon jo ihan lapsena menettänyt sieluni peleille ja kyllähän siitä on saanut kuulla.. Enemmänkin kylläkin muilta naisilta. En tiedä, onko se sitten vain se ymmärtämättömyys kyseistä harrastusta kohtaan vai mikä sen tekee. Ilmeisesti pelaamista ei naisten keskuudessa koeta kovinkaan "cooliksi" harrastukseksi. Miehiltä en ole koskaan kuullut mitään negatiivista kommenttia, enemmänkin ollaan oltu iloisia kun on löydetty yhteisiä puheenaiheita. :D

    Suosikkipelejä on loputon lista, mutta voisin tähän mainita ainakin Mass Effect-trilogian, Dragon Age Origins & 2 (kolmosta odotellessa) sekä se tyttömäinen Sims-sarja. Kauhupelejäkin on tullut kahlattua läpi ja sieltä puolelta erityisesti Silent Hill-sarja sekä Fatal Framet on vienyt sydämeni. :)

    Se pitää vielä mainita, että menin ottamaan itselleni miehen, joka ei pelaa! Onneksi mies kuitenkin tukee minun peliharrastustani. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkun verran sitä kyllä joo kuulee muilta naisilta :D kummastellaan, että miten sä nyt jaksat pelata. Vähän aikaa sitten pari kaveria kummasteli kun hehkutin Sims 4:sen tuloa, että eiks Sims nyt oo semmonen et sitä pelattiin sillon 11-vuotiaana, ei enää nyt aikuisena... Pöh, sanon mä :D

      Mass Effectiä oon pelannut, en muista mitä niistä kun siitä on jo niin kauan! Dragon Age on myös kova, mut en saanut sitä ikinä loppuun kun en päässyt sitä yhtä hemmetin lonkerobuddhabossia läpi ja turhauduin :D

      Poista
  7. Pienenä aloitin pleikkarilla, erityinen suosikkipeli oli Hercules. Siitä sitten perus Spyrot ja Crashit. Ammattikouluvuosina aloitin WOWin ja se kyllä koukutti niin, että koulu kärsi. Nykyään pelaankin sitten vaan juurikin sitä änäriä ja fifaa poikaystävän kanssa niin pysyy kohtuullisena :) Ja Sacred2 on nyt boxilla semmoinen peli mitä ollaan yhessä pelattu, kun poikaystävä tykkää sitten netissä pelailla kaikkia ammuskelupelejä ja niitä vihaan kun en osaa tähdätä ollenkaan... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hercules-peli on NIIN SIISTI! Samoin Spyrot ja Crashit ♥

      Poista
  8. Joo pelataan, tälläkin hetkellä mies seurustelee pleikkarinsa kanssa. Meillä tehtiin ton ps4:sen myötä syrjähyppy xboxista pois. Imo, se on vaan ajan kysymys kun mies painelee kauppaan takasin hakemaan boksin ja vie pleikkarin pois. Mä rakastin palavasti GTA V:sta, ja noi muuten (omg oon vissiin ihan super nolo) pelailen vaan raymania. :D Mulla on niin hirvee krooninen migreeni, et hädin tuskin pystyn ees telkkaria kattomaan, niin meikän pelaaminen on ihan minimissä - mut aina välillä nostan laatikosta oman nintendo 64:sen ja pelaan sillä Mariota, koska nostalgia.

    Meillä noi peliajat on yleensä vaan sillon kun lapsi nukkuu - ihan sen takia, että poika on vähän turhan taitava tuhoamaan kaiken. Eikä pleikkari esim. oo päivisin yleensä päällä edes. Paitsi nyt viime aikoina, koska "tuli joku juttu, johon liitty joku juttu, ja pitää tehdä joku juttu, ja ois hirveen tärkeetä." Tai siltä se mun päässä kuulosti.

    Vaikka mä välillä nalkutan tosta pelaamisesta, ja pleikkarista - koska se on meillä tosi pahalla paikalla, ja aina mun tiellä ja saa olla koko ajan varomassa ja ja ja. Niin ei se niin kauan mun vakavasti ottaen haittaa kun siitä ei pidä huolestua. Mitähän me tästä just puhuttiin kotona vissiin ton saman pelaamiskeskustelun pohjalta, et jos miehel menee jotain 6 tai 7 € kuussa koko pelaamiseen ja sit pelit erikseen, joita ei tuu osteltua joka kk - ja jos se ei laiminlyö lasta niin kaikki on hyvin. Kotitöiden tekoa se nyt pitkittäis ilman konsoliakin, ihan vain koska ei inspaa. Meillä molemmilla oli jo ihan junnuna konsolit, oli se sit just kuusneba tai pleikkari1, mutta sitä on vaan niin kasvanut siihen että konsoli kuuluu kotiin. Mutta surullista ois sellanen, noh - peliriippuvuus joka määrittäis elämää tosi voimakkaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, pelaaminen on ihan ok silloin kun sille on oma tilansa joka ei syö muusta tilasta :) siis just että kunhan siihen ei pala huomattavasti rahaa joka on selkeästi pois perheen menoista tai vastaavasti perheen aikaa, niin se on ihan ok. Peliriippuvuus on kamala juttu johon pitäisi läheisten puuttua ja siihen tarvii ihan hoitoa, kaikki riippuvuudet on vähän semmosia jos ne oikeasti dominoi elämää. Ja peliriippuvuus jos on paha niin silloinhan esim. sosiaalinen elämä, parisuhteet, perhe-elämä, koulu, työ jne kärsii siitä :/

      Poista