Novelli: Luola

6.9.2014

Mä luen tällä hetkellä uudestaan Jeff Longin Helvetin sydän-kirjaa, joka on aivan mielettömän loistava teos ja jatko-osa yhtä loistaalle Helvetin piirit-kirjalle. Ne ovat kauhukirjallisuutta, joihin liittyy vahvasti luolat - joita mä pelkään. Inspiroidun kirjoittamaan ensimmäistä kertaa sitten lukion vapaamuotoisten esseiden ihka oikean novellin - ja ajattelin jakaa sen kanssanne!




Luola

Luolan seinämä tuntui selkää vasten kovalta, muhkuraiselta ja kylmältä.
Kuitenkin hän oli kiintynyt siihen, nojasi siihen kuin vauva kohdussa, takertui siihen epätoivoisesti.
Aluksi, sokeana ja eksyksissä, peloissaan, seinämä oli ollut ainoa turva. Konkreettinen asia, jota kosketella - joka oli varmasti totta. Kaiken sen ajan jälkeen hän etsi edelleen lohtua seinästä, häntä kaikkialla ympäröivästä kivestä, syvältä maasta kuninkaallisina kohoavista stalagmiiteistä ja kuoppaisesta maasta.

Näkö oli tullut pikkuhiljaa. Ajantaju oli kadonnut nopeasti eikä hän aluksi nukkunut ollenkaan. Ensimmäisenä hän alkoi erottamaan muotoja, seinän kaarteita, sokkeloisen luolaston kulkua syvällä maan uumenissa. Omat kätensä. Ääriviivansa. Vähäiset näköaistimukset olivat kuin vesipisaroita janoon nääntyvälle.
Seuraavaksi hän alkoi erottamaan värejä, sävyjä. Tumman ja vaalean. Pimeys hänen ympärillään oli täydellistä. Se oli täydellistä minne tahansa hän menikin. Edes suurien tippukiviluolien sisällä ei ollut häivähdystäkään valosta, suloisesta valosta, jota hän aneli palaavan luokseen.
Nyt hän liikkui pimeässä ongelmitta. Hän ei edelleenkään nähnyt täydellisesti, mutta hän oli oppinut käyttämään muita aistejaan. Hän kuuli luolien hengityksen, keuhkojen painumisen kasaan ja laajenemisen, hän tunsi kiven lämpötilan, aisti laajat ilmatilat. Hän haistoi ravinnoksi kelpaavat eliöt.

Ensimmäisien päivien aikana hän oli löytänyt lähteen. Hän kuuli solinan, kumartui, maistoi. Se maistui vedeltä. Pölyiseltä, ikivanhalta ja lämpimältä vedeltä. Hän joi sitä ahnaasti ja yöpyi sen vierellä. Pienen joen virtaava solina tuuditti hänet kerta toisensa jälkeen uniin, joissa hän kirmasi ulkona, auringon alla, joen rantaa pitkin rakkaidensa luo.
Hän ei tiennyt, kauanko hänen ja auringon viime tapaamisesta oli aikaa. Hän oli seonnut laskuissa nopeasti. Ilman aurinkoa ei ollut yötä eikä päivää, ilman valoa ei erottanut vuorokausia. Ilman säätä ei tunnistanut vuodenaikoja.
Hänen hiuksensa olivat kasvaneet ylettämään hänen pakaroihinsa. Vaatteista hän oli luopunut aikaa sitten. Ne haisivat, kuluivat, rikkoontuivat ja estivät kunnollisen liikkumisen luolassa. Vanha tapa pureskella hermostuneena kynsiä oli jäänyt, ne olivat aina yhtä tyngät kuin aiemminkin. Hänen äitinsä oli aina torunut häntä siitä. Hän ei muistanut enää äitinsä kasvoja.

Ensimmäiset päivät hän oli etsinyt keuhkoja kiristävän, silmiä puristavan ja kurkkua kuristavan kauhun vallassa ulospääsyä. Hän oli huutanut luolaan kysymyksiään - milloin, mitä, missä, miksi. Hänellä ei ollut mitään mielikuvaa siitä, miten hän oli joutunut sinne. Ulospääsyä ei löytynyt, vain loputon labyrintti kovaa kiveä, joka laajeni ja supistui kuin hänen sydämensä sykähtelyjen tahdissa, kierrellen ympyrää ja viemällä häntä koko ajan alemmas, syvemmälle.

Äänet olivat tulleet jokin aika sitten. Hän ei tunnistanut niitä. Ne alkoivat kuiskauksina, hentoina kosketuksina korvalehdissä, suloisena enemmän kuin pelottavana - hän oli iloinen siitä, että sai seuraa. Äänet kuiskuttelivat pitkään, kiusoittelivat, kuuluivat mutteivät kertoneet asiaansa.
Niiden voimistuessa myös niiden tarkoitusperä kävi selkeämmäksi. Alemmas, syvemmälle, mene, kävele, ryömi, laskeudu. Tule meidän luoksemme. Me odotamme sinua, täällä alhaalla. Tule.
Hän vastasi äänille taas kuten ennenkin. Lähde oli täällä. Hän ei selviäisi ilman vettä, hän ei voinut lähteä.
Mutta tänään oli erilainen päivä. Tänään hän oli kyllästynyt odottamaan. Tänään hän seuraisi ääniä.

Ottaessaan ensimmäiset askeleet hän kuuli äänien hykertelevän. Ne olivat tyytyväisiä. Hyvä, juuri noin, tule meidän kanssamme. Seuraa meitä. Alemmas.

Hän kuunteli haarautuvia tunneleita ja valitsi vasemmanpuoleisen. Hän eteni nopeasti, mutta äänettömästi. Luola vietti loivasti alaspäin, kierteli kuin spiraali ja nytkähteli hänen allaan. Seinämien pyöreät muhkurat muuttuivat ensin teräviksi kulmiksi, sitten sileäksi seinämäksi kivikovaa kylmää kiveä. Hän kiihdytti vauhtiaan. Käytävä kapeni joka askeleella. Mutta hän tunsi olevansa lähellä - äänet kannustivat häntä kiirehtimään. Mitä alemmas hän pääsi, sitä kovemmaksi niiden ääni kävi, sitä innokkaamin ne huusivat.

Riemunkiljahduksien saattelemana hän pysähtyi. Edessä oli valtava seinämä, jonka keskellä oli vaakatasossa kulkeva ahdas aukko. Hän sormeili aukon rosoisia reunoja ja tunnusteli kädellään syvemmältä. Äänet pyysivät häntä ryömimään. Ryömi, niin olet luonamme. Annamme sinulle kaiken, mitä vain keksit toivoa.

Hän arvioi aukkoa, mittaili sitä. Mahtuisiko hän siitä?
Hän työnsi yhden käsivarren sisään olkapäähän asti. Jos hän käänsi päänsä sivuttain, se mahtui. Toinen käsivarsi. Hän painoi sormenpäänsä kiveen ja kiskoi itseään hieman eteenpäin, nosti jalkansa maasta ja ujuttautui sisälle aukkoon.
Tuttu pimeys odotti kaikkialla. Hän ei nähnyt edessään mitään valoa, ei aukeamansa päättymistä. Hän odotti, mutta äänet olivat hiljentyneet täysin hänen varpaidensa kadottua aukeamasta sisään. Hitaasti, sormenpäillä tukea ottaen ja lantiotaan painen hänen onnistui hivuttautua hitaasti eteenpäin. Ilma oli sakeaa ja tunkkaista. Kivi raapi hänen selkäänsä, vatsaansa, käsivarsiaan, reisiään.
Aika tuntui pysähtyneen. Hän maistoi tomun, ikiaikaisen luolaa peittävän pölyn. Ikuisuuden kuluttua hänen oikean käden keskisormensa hipaisi tyhjää.
Reuna. Reuna tuli vastaan. Hän työnsi kaikki sormensa reunan yli. Tarrasi. Kiskoi.
Pää oli yli. Napa. Polvet.
Hän mätkähti kovalle kivilattialle oikea hartia edellä. Hän kierähti selälleen ja jäi siihen, puuskutti, ojenteli kivistäviä käsivarsiaan.

Täälläkin oli pimeää. Ääniä ei kuulunut. Hän nukahti.

Tuli levisi navan alapuolelta selkärankaan, ylhäältä alas. Hänen silmänsä rävähtivät auki.
Joku istui hänen käsivartensa päällä. Molempien. Kolmas istui hänen reisillään.
Tuli. Se oli hänen sisällään. Se levisi.
Syvältä hänen kurkustaan karkasi huuto. Eläimellinen karjunta, joka poukkoili luolassa ja kaikui sen nurkissa.
Tuli ei ollut tulta. Reisien päällä istuvalla olennolla oli käsi hänen sisällään rannetta myöten. Pitkät kynnet kaivautuivat syvemmälle hänen sisällään. Hän tunsi, kuinka ne raapivat hänen luitaan.
Äänet olivat palanneet, mutta niistä ei saanut selvää. Ne huusivat sekasorrossa, kiljahtelivat, haukkoivat henkeään. Ne puhuivat päällekkäin. Hänen päässään oli kaaoottinen, hurmiollinen huuto, kun olennot tonkivat hänen elimiään.

Sitä kesti ehkä ikuisuuden. Ehkä hetken. Hän ei tiennyt. Ilman seinämää kivusta tuli hänen kohtunsa. Hän takertui siihen vielä silloinkin, kun ne leikkasivat häneltä silmäluomet irti ja pakottivat hänet tuijottamaan ikuisesti pimeyteen.

Hiljalleen häntä alkoi unettaa. Palella. Kuolema tuli hitaasti, mutta se oli ääni, jota hän kaikista hartaimmin luokseen toivoi. Kun hänen silmänsä sumenivat ja kipu vähitellen laantui, hän kuvitteli olevansa joen rannalla, auringossa.

Kun hän heräsi, hän oli pimeässä luolassa. Eikä hänellä ollut mitään muistikuvaa siitä, miten oli sinne joutunut.

4 kommenttia :

  1. En voi muuta sanoa kuin vau! Lisää tälläisiä!

    VastaaPoista
  2. vau! lisää ja jatkoa! kauheen pelottava ja karu mutta niin koukuttava!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos hani! pitää kattoo teenkö jatkoa, olin ajatellu tän vaan tämmösenä yksittäisenä kauhustoorina! :D

      Poista