Voiko seinään rakastua?

30.9.2014

Yksi sisustusinspis taltutettu! Nicolla oli eilen duunissa pitkä päivä ja mä fiksuna tyttönä kekkasin, että mähän tosi näppärästi voin maalata olkkarin pitkän seinän yksin, girl power jne. Siispä Shiri vaunuihin ja matkaan Clas Ohlsoniin, jonne Veera vinkkasi ilmestyneen edullisia ja peittäviä seinämaaleja. Kampanjahintana oli nyt 20€, ja siihen päälle telasetti 4€, eli edullista todellakin - yksi suurin ongelma mulle seinien maalamisessa onkin maalien sikamaiset hinnat.

P1010186

Inspiksenähän oli maalata olkkarin pitkä seinä tummaksi, ja nappasin mukaani seinämaalin sävyssä 7 - Iron Ore. Näitä myydään Clasulla siis ihan käyttövalmiina suoraan purkissa, ei tarvitse kaupassa pyytää sekoittelemaan oikeaa sävyä. Juttuhan nyt siis tän maalaamiskerran suhteen on niin, että mä olen tasan kerran aiemmin elämässäni maalannut seinää, ja silloin en tehnyt sitä yksin, ja siitä on jonkin aikaa. Urheana kuitenkin halusin selvitä yksin - vaikka en meinannut yltää katonrajaa teippaamaan edes seistessäni sohvalla kolmen sohvatyynyn päällä....

Oon aika uusavuton mitä maalaukseen tulee, enkä tiedä siitä oikein mitään - vinkkejä kyselin Veeralta ennen kuin aloitin. Tein ensimmäisen kerroksen ja naureskelin miten epätasainen siitä tuli viivoineen kaikkineen, odottelin pari tuntia, tein toisen kerroksen ja kummastelin miksi se edelleen näytti raidalliselta. Tein kolmannen kerroksen taas parin tunnin päästä ja päätin, että jos neljäs tarvitaan, niin aamulla. Yön aikana maalin kuivuessa raidat tasoittui pois, eli luultavasti tähän olisi riittänyt kaksi kerrosta.

P1010167
P1010162
P1010160
P1010173

Ja ai että kun oon ylpeä itsestäni! Se on vähän rosoinen, roiskeilta vääriin paikkoihin ei ihan vältytty ja tarkemmalla syynillä näkyy vähän raitoja, mutta se on just hyvä näin. Enää en kyllä lähde yksin maalaamaan, tähän paloi ihan tuhottomasti aikaa ja tuntui käyneen kyllä treenistä kaikki tää kurottelu, mutta oon ihan rakastunut. Olkkari on paljon valmiimman ja täydemmän oloinen ja sävy on juuri sellainen kuin halusinkin. Ja sohva sopii siihen täydellisesti!

Maalia jäi vähän alle puolet vielä ylikin, eli meidän makkariin suunnittelemani samanlainen seinä tehdään samalla värillä, kunhan saan aikaiseksi hankittua valkoista sille kaveriksi. Ihanaa, että kauppoihin on tullut edullisia seinämaaleja, nyt pääsen sittenkin koristelemaan kotiani kunnolla!

Mitäs te tykkäätte?

One day baby we'll be old & think of all the stories that we could've told

28.9.2014


P1010014
P1010017
P1010039

Meillä on ollut tosi chilli kotiviikonloppu, johon on kuulunut lähinnä ystäviä, hyvää ruokaa ja siivoilua. On nähty muutamaa mun kaveria, tänään haettiin mun huutonetistä ostama toppahaalari, johon liittyy skidi moka mun osalta - olin ihan varma koko ajan, että se on kokoa 86, mutta sehän oli kokoa 92. Muuten ei ongelmaa olisi, mutta se on meidän 1v4kk tirpalle aivan valtava, eli menee säästöön ensi vuodelle... Mut kierrätys sentään kannattaa, koska kyseessä on hyväkuntoinen Reimatecin toppahaalari, ja se maksoi vain 7€!

Ylläolevissa kuvissa on muuten superhelppo ja herkullinen kesäkurpitsapasta, johon tarvitsee vain ranskankermaa, kesäkurpitsaa, sipulia, mausteita ja spagettia. Halusin tehdä kerralla ison satsin jääkaappiin eli keitin 500g tummaa spagettia ja kaksi purkkia ranskankermaa, mutta vain yhden kesäkurpitsan, joka oli ihan liian vähän. Eli jälkiviisaan vinkkinä, jos tätä väsäätte niin vähintään kaksi kesäkurpitsaa, jotka kuullotetaan pannulla sipulin kanssa ja lisätään pastaan kerman ja mausteiden kanssa. Meillä syödään aika usein pastaa koska se on helppoa, halpaa ja nopeaa, ja Shiri tykkää pastasta ihan hurjasti. Jopa tummasta, joka on mun kannalta tietty hyvä juttu!

Blogi muuten täyttää alle kuukauden päästä 2v! Oon suunnittelut jo kaikkea kivaa synttäriviikon ajaksi ja kyselinkin jo blogin FB:n puolella teiltä idiksiä, mut nyt kyselen vielä täällä - eli onko teillä toiveita, minkälaista postausta ja happeningiä blogin puolella voisi olla synttäriviikon aikana? Tulossa on ainakin arvonta ja vieraspostaus ;)

Alla yksi mun ehdottomia fiilistelybiisejä, josta aina tulee mieleen mulle sen linkannut pikkusisko ♥


SOFIA ♥ JUNAROSE

26.9.2014

Hymy oli herkässä, kun jokin aika sitten sähköpostiin kilahti kutsu käydä kurkkaamassa plussavaatteita valmistavan JUNAROSEn valikoimaa. Olin tietenkin ihan messissä, nappasin vaatetusalaa opiskelevan Idan mukaani ja tänään päivällä ajeltiin stadiin Bestsellerin pääkonttorille hypistelemään upeita vaatteita. Oonkin monesti aiemminkin bloggaillut plussakoon kuteista (ja etenkin niihin liittyvistä ongelmista ja minimaalisista valikoimista...) ja moni teistä on vinkkaillut mulle Junarosen nettikauppaa - ettekä turhaan!

Mentiin siis pääkonttorille, jossa päästiin vilkuilemaan kahdessa huoneessa Junarosen tulevia mallistoja syksylle, talvelle ja keväälle. Junarose on merkkinä aika tuore ja saanut nopeasti hyvin jalansijaa Suomessa - heidän vaatteitaan myydään mm. Stockmannilla! Kokovalikoima on 42-54 ja Junarosen vaatteet on nuorekkaita, rohkeita, kauniita ja imartelevia. Sen sijaan, että plussakoko piilotettaisiin tätimäisten säkkien ja telttojen alle, vaatteissa on rohkeita leikkauksia, värejä, printtejä sun muita, joilla korostetaan isojen tyttöjen parhaita puolia ja kurveja.

Sen pidemmittä puheitta, tässä kuvapläjäys paikan päältä:

P1010097
fff
P1010111
P1010120
P1010128
P1010132
P1010138
P1010147
P1010149
P1010154
P1010165
P1010167
P1010179
P1010184
P1010204
P1010183

Kuten kuvistakin näkyy, Junarosella on tulossa ihania vaatteita valkoimaan. Kuolasin ja huokailin ja ihastelin ja hypistelin, napsin miljoona kuvaa (arvatkaa vaan kauan kesti päättää, mitkä päätyy blogiin....) ja oli tosi kiva mahis päästä katsomaan vaatteita konttorille. Idakin oli innoissaan vaikkei plussakokoinen olekaan, ja juteltiin esittelijämme kanssa niitä näitä niin Junarosesta kuin plus-vaatteista kuin vaatteista yleensä. Yhdestä asiasta oltiin yhtä mieltä - vaatteita valmistetaan liikaa ns. universaalien mittojen mukaan, eli esimerkiksi plussakokoisten, kovin lyhyiden ja kovin pitkien naisten on hankala löytää hyvin istuvia vaatteita. Junarose onkin yksi merkki, joka haluaa rikkoa normivaatteiden valtamerta.

Kirsikkana kaiken päällä sain plärätä vaatteiden seasta itselleni jotain! Sovittelin ja hihkuin ja päädyin lopulta tähän harmaaseen tikkikoristeltuun tekonahkatakkiin ja mustaan paitaan kullanvärisillä yksityiskohdilla kainaloiden holleilla. Varsinaisia päivän asukuviahan nää ei ole, mutta halusin kuvata uudet vaatteet päälläni eli yhdistin ne H&M:n plussapuolen printtileggareihin ja Nellyltä ajat sitten tilattuihin mutta aika lailla käyttämättömäksi jääneisiin kenkiin.

P1010234
P1010230
P1010225
P1010228
P1010258

Junarosen nettikauppaan on tullut syksyn ja talven valikoima, joka onnistuu selättämään yhden mun mielestä ärsyttävimmistä plussakoon vaatteiden ongelmista - talvivaatteet, etenkin talvitakit, on useilla merkeillä ihan hirveitä telttoja, jotka ei ainostaan peitä kaikkia mahdollisia muotoja, mutta myös tekevät vielä lihavamman näköiseksi. Puhumattakaan rumista kuoseista, matskuista ja leikkauksista. Junarosen nettikaupan syys-/talvivalikoima tarjoaa kauniita, hyvin istuvia ja lämpöisiä vaatteita. Alla joitakin mun lemppareita uudesta mallistosta, lisää löytyy täältä!

260114_JUNAROSE_CAMPAIGN_SHOT_05_0767
260114_JUNAROSE_CAMPAIGN_SHOT_06_0952
260114_JUNAROSE_CAMPAIGN_SHOT_02_0210
260114_JUNAROSE_CAMPAIGN_SHOT_01_0067
260114_JUNAROSE_CAMPAIGN_SHOT_04_0620

Kiitokset siis vielä Junaroselle! ♥

Put your game face on

24.9.2014

Oon muutamaan otteeseen pyöritellyt mielessäni aiheesta postausta, ja eräässä FB-ryhmässä tänään käyty keskustelu inspas mut nyt kirjoittamaan tästä vihdoin. Aiheena siis tällä kertaa pelaaminen - ja nimenomaan se vanhempien pelaaminen.

Pelaamiseen liittyy ihan hirveästi stigmoja. Usein kuulee esimerkiksi lauseita "siis aikuinen ihminen ja pelaa jotain pleikkaa..." tai "kyllä meillä ainakin pidetään huoli perheestä ja kodista eikä pelata mitään pelejä!" - ja nää on mulle vähän käsittämättömiä lauseita.

Lähdetään vaikka siitä, että jos pelaaminen olisi vain lasten juttu, pelimarkkinat ei olisi läheskään niin isot kuin ne ovat. Pelimarkkinoiden kooksi vuonna 2014 on arvioitu noin 81,5 miljardia dollaria. Aika isoista summista on siis kyse, ja se ei todellakaan täyty lasten pelaamisella. Pelaajien keski-ikä on 30 vuotta. Vaikka usein uskotaan, että pelaaminen on ihan miesten juttuja, 45% pelaajista on naisia. (Lähde: ESA) Pelaaminen on nykyään muutenkin normalisoitunut paljon, koska esimerkiksi kännykkäpelien pelaaminen on pelaamista ihan samalla lailla kuin konsolilla. Kännykkäpeliä pelaava ei ehkä samalla lailla ole gamer eikä koe yhteenkuuluvuutta pelaajakulttuuriin, mutta pelihän se Candy Crushkin on. Lisäksi on se aika itsestäänselvä pointti siitä, että on paljon pelejä, jotka on kielletty alle 18-vuotiailta. Vaikka niitä pelaakin usein myös alaikäiset, tuntuisi aika järjettömältä pelimarkkinoinnilta tehdä pelejä aikuisille, jos aikuiset ei pelaisi.

g2

Naisena pelaaminen voi välillä olla vähän kettumaista. Tilastoista huolimatta naisten ei yleensä oleteta pelaavan, ja olen murtunut sen verran paineen alla, etten yleensä pelaa netissä. Ihan siksi, koska en tykkää siitä kohtelusta - liian usein naisen äänen kuullessaan muut pelaajat aloittavat joko "hei älkää ampuko tota päin, se on nainen"-tyylisen alentavan kohtelun, tai suoranaisen "ooksä nainen??! OTA MULTA POSKEEN HUORA"-tyylistä huutelua. Osalla näistä tuskin on edes häpykarvat alkaneet kasvaa. Mutta myös inhimillisiltä ihmisiltä reaktiot on usein ärsyttäviä. Jos kaksi miestä juttelee keskenään ja molemmat tykkää pelata, ne juttelee ummet ja lammet lempipeleistään ja on ystäviä. Jos mies ja nainen juttelee ja nainen ilmaisee tykkäävänsä pelaamisesta, hyvin usein naisen pitää yhtäkkiä todistella miehelle olevansa "oikea pelaaja" - luetella lempipelejään, joiden tietenkin pitää olla mahdollisimman katu-uskottavia ja jos listassa edes vilahtaa Sims, on ikuisesti leimattu "naiseksi, joka väittää pelaavansa jotta sais huomiota." Onneksi mun ystäväpiiriini ei tämmösiä persnaamoja kuulu, mutta ikävä kyllä oon näitä elämäni aikana usein kohdanut.

Meillä on molemmat pelannut jo nuorena. Pelasin joitakin sotapelejä isäni kanssa pienenä (ja musta näin niinkun by the way kasvoi silti väkivaltaa vastustava tasapainoinen nuori aikuinen....) ja meillä on kotona ollut aina konsoli. Pienempänä oli tietenkin tietyt ajat per päivä milloin sai pelata ettei siihen hurahtanut koko päivää, mutta pelasin pikkusiskoni kanssa Tekkeniä, erinäisiä tasohyppelypelejä ja Crash Bandicootia. Rakkaus peleihin on säilynyt aina ja olen pelien suhteen nykyään aika kranttu - ja Nicon harmiksi en tykkää änäristä tai fifasta. Lempipeleihini nykyään lukeutuu mm. Sims 3, GTA V, Saints Row 2-4 (jälkimmäisin tosin kesken!), Oblivion, Skyrim, L.A Noire, Fable II-III ja erinäiset tanssipelit Kinectillä. (Taas tää meni todisteluksi...) Ollaan siis boksikansaa meidän perheessä. Nico pelaa vähän laajempaa skaalaa, on siis kaikkiruokaisempi pelien suhteen, ja paljon netissä mikin ja kuulokkeiden kanssa.

Ja kyllä meillä silti pidetään huoli lapsesta ja kodista ihan samalla lailla kuin jos ei pelattaisi. Pelaaminen ei aina automaattisesti tarkoita peliriippuvuutta, ei vaikka pelaisi paljonkin. Jos mulla on vapaapäivä, jonka aikana kämppä on mielestäni ok siisti, illalla kun Shiri menee nukkumaan on mun mielestä ihan ok pelata vaikka viisi tuntia putkeen. Joskus pelataan Nicon kanssa yhdessä, useimmiten erikseen, mutta kun sekä tietokone että telkkari konsoleineen on olkkarissa, ollaan silti samassa huoneessa ja jutellaan samalla kun pelataan omia pelejämme. Usein jos iltaisin bloggaan, Nico pelaa samalla jotain konsolilla.

g1

Shiri on vielä niin pieni ettei itse pelaa, mutta tykkää katsella meidän pelaamista, jos joskus pelataan päivällä. Etenkin Nicon kanssa Shiri tykkää mennä syliin ja tökkiä ohjainta - ja saa usein käsiinsä oman ohjaimen joka on pois päältä, että voi leikkiä pelaavansa. Shiri oppi jo monta kuukautta sitten laittamaan ohjaimen itse päälle... Shiri on kuitenkin niin menevä ettei jaksa kauaa keskittyä ruutuun. Kun Shiri kasvaa ja alkaa pikkuhiljaa oppia, miten itse pelataan, annan tämän tietenkin pelata jos hän siitä kiinnostuu. Tietenkään en anna nelivuotiaan pelata mitään graafisia väkivaltapelejä, nykyään kun pelin todellisuudentuntu on ihan erilainen kuin silloin reilu 10v sitten kun sain itse kokeilla sotapelejä. Silloin ammuttiin pikselimössöä kohti, nykyään erotetaan suolenpätkät ja katkotaan niskat kimppuun hyökkäävältä koiralta.

Pelaaminen ei myöskään tarkoita sitä, että lapsi ei muuta tee ja hänestä kasvaa epäsosiaalinen, sulkeutunut ja pahimmillaan kouluampuja. Pelaamiselle saa ja pitääkin pienemmän lapsen kohdalla asettaa rajoja, eikä pelausharrastus tarkoita sitä, että muita harrastuksia ei ole. Esimerkiksi Nicolla oli kavereita ja hän harrasti jalkapalloa vaikka pelasi aika paljonkin, ja kiittelee nykyään peli-innostustaan siitä, että joi alkoholia ekoja kertoja vasta miltei täysi-ikäisenä. Tuntuu surulliselta, että lapsi jota innostaa pelaaminen, ei saisi pelata, koska vanhempien mielestä se on jotenkin hirmu vahingollista tai jopa noloa.

Videopeleihin liittyy tietenkin myös negatiivisia asioita - peliriippuvuus on karseaa ja siihen pitää puuttua jotta sen voi hoitaa, mutta vaikka pelaisi todella paljonkin, se ei välttämättä ole riippuvuutta. Erinäisten videopelien on kuitenkin huomattu vaikuttavan myös positiivisesti kasvavaan lapseen - esimerkiksi ongelmanratkaisukykyyn, multitasking-kykyyn, refleksien nopeutumiseen ja hienomotoriikkaan. Netissä pelatessa voi luoda ystävyyksiä ja jopa parisuhteita, kuten omassa lähipiirissä on muutamaan otteeseen käynyt. Pelaaminen on yksinkertaisesti kivaa niiden mielestä jotka pelaa, ja yleinen asennoituminen siihen nolona nörtteilynä, sairaana epäsosiaalisuutena tai muuten vaan jotenkin hirveen negatiivisena asiana on typerää. Kaikki ei halua olla lätkänpelaajia, jotkut haluaa ampua zombeja hylätyissä tehtaissa!

Pelataanko teidän huushollissa?

Sometyypit

22.9.2014

Kaikkia ärsyttää jokin - mutta some tuntuu ärsyttävän monia. Eikä itsessään välttämättä se itse sosiaalinen media, mutta ihmiset siellä. Somekäyttäytymistä arvostellaan ja leimaillaan ja sitä helposti menee johonkin kategoriaan jo yhden statuksen, kuvan, tweetin, vinen tai minkä tahansa sometöräytyksen jälkeen. Mutta minkälaisia ihmisiä somesta sitten löytyy?

Disclaimer: Älkää rakkaat ottako nokkiinne, jos seuraan teitä somessa, te ette ärsytä mua. Vähän piti tietenkin kärjistää tätä postausta varten - ja kuulun varmasti itsekin edes osaan näistä leimoista....

Ne äidit/isit
Tiedättehän - ne tyypit, jotka lisäännyyttyään ei kirjaimellisesti osaa puhua mistään muusta kuin jälkikasvustaan. Kyllä mua kiinnostaa kavereideni lapset ja mielelläni kuulen isoja kehitysaskelia tai näen söpöjä kuvia, mutta siinä vaiheessa kun iskee netin kuvan pökäleestä potassa "Pikku-Kaaleppi teki ensikakan pottaan!"-kuvatekstin kera, tietää menneensä överiksi. Tai jos päivän aikana ilmestyy alle tunnin välein uusi päivitys siitä, miten nyt syödään porkkanaa ja hyvin maistuu, ja kohta katsellaan Kaapoa.

Päiväkirjaihmiset
Näitä tuntuu esiintyvän etenkin Facebookissa. Joka_ikinen_ päivän aikana tehty asia pitää kertoa kaikelle kansalle. Aamulla ilmestyy status tyylillä "Nyt on sitten herätty uuteen aamuun :) josko sitä nyt soisi vähän aamupuuroa ja sitten veisi koiran lenkille" ja päivän mittaan kerrotaan niin suihkusta, meikkauksesta, uudesta koiralenkistä, työpäivän pituudesta, työpäivän fiiliksistä, aterioista, suoliston liikkeistä ja illalla tietenkin pitää vielä ilmoittaa, että nyt painutaan vällyjen alle ja natinati.

Koiraihmiset
Toki muidenkin lemmikkien omistajat tekevät tätä, mutta kyllähän koiranomistajat tätä eniten tekee. Yhtälö on seuraavanalinen: hanki koira, uohda kaikki muu. Some täyttyy koiran kuvista ja tarinoista koiran kommelluksista, joka ikinen päivä tasaisin väliajoin. Usein nämä ihmiset on myös livenä samanlaisia, eivätkä pysty käymään mitään koiraansa liittymätöntä keskustelua kovin pitkään ennen kuin iskevät kännykästään koiransa kuvan "kato mun puppelia miten SÖPÖÖÖÖ"-lässytyksen saattelemana. Ja kaikista hauskinta koiraihmisistä tekee sen, että he kärkkäästi arvostelevat ihmisiä, jotka laittavat lapsiensa kuvia someen.

Autoamikset
Ostit uuden auton. Siistiä. Tuunasitkin sitä, hei, cool. Profiilikuvassasi on pelkkä auto ja jokainen status on autojen tuunailusta tietämättömälle täysin käsittämätöntä siansaksaa.

Stalkkerit
He ovat somessa, mutta he ovat näkymättömiä. Jos heiltä kysyy asiasta, he sivuuttavat kysymyksen mutisemalla etteivät oikeastaan kirjaudu someen tai heillä ei vain ole asiaa - mutta siellä he ovat, päivittäin ja paljon, lukemassa kaikkien muiden juttuja sanomatta itse mitään.

hashtagromaanikirjailijat
#tässä #mun #uus #kuva #mun #uudesta #tukasta #joka #leikattiin #tänään #kampaajalla #tykkäättekö #mä #ainaki #tykkään #ku #täs #on #raitoja #ja #kaikkee #koht #vois #mennä #kauppaan #ku #on #vähä #nälkä #selfie #hot #finnishgirl

Täydellinen (some-)elämä
Mikään ei koskaan ole vialla. Koskaan ei myöskään vituta, koskaan ei ole tylsää ja kaikki menee aina putkeen. Siemailen tässä skumppaa syysillassa kynttilöiden kanssa, kuvassa näkyy toki lasi ja kynttilä mutta leikkasin siitä ton lattialla näkyvän läjän likaisia sukkia tietenkin pois, koska pitää näyttää siltä että kotona on täydellistä 24/7. Olen myös herättyäni jaksanut jo siivota koko talon lattiasta kattoon kolme kertaa, matkustaa maailman ympäri, opettaa yksivuotiaani puhumaan sujuvaa japania ja lukenut Stephen Kingin romaanit kannesta kanteen. Viidesti.

Someaktivistit
Paras tapa saada maailmaan muutosta on huutaa siitä somessa. Mihinkään ei tietenkään kannata lahjoittaa, laittaa nimeään tai vaikkapa auttaa rollaattorin kanssa portaita laskeutuvaa mummoa steissillä, koska eihän nyt oikeasti haluta auttaa tai vaikuttaa. Riittää, että FB-kaverit luulee, että on tosi aktivoitunut ja poliittisesti valveutunut.

MINÄ OLEN TÄÄLLÄ, NÄETTEKÖ
"Huoh... taas tätä paskaa...", "Jaahas, päivystykseen siis...", "MIKÄ YLLÄTYS! Olen niin innoissani just nyt!!!", "Taas saan vaan itkeä... Aina menee näin...." - tyyliset statukset, joissa ei kerrota mitään selitystä. Ja kun sitä kysyy, vastataan "noh, en haluis puhuu siitä nyt tässä... laita yv...", siis mitä, miksi se status pitää tehdä jos siitä ei voi puhua? Päiväkirjaihmiset ja nämä menee usein samaan kategoriaan.

Jäikö teidän mielestänne jotain puuttumaan? ;)

Miten minusta tuli minä?

18.9.2014

P1010012

Jokaisen ihmisen persoona muotoutuu koko elämän ajan. Persoona käsityksenä on laaja nimitys mm. ihmisen maailmankuvalle, minäkuvalle, temperamentille, arvoille ja luonteelle. Se määrittää, miten me käyttäydymme, mistä pidämme, millaisia olemme. Persoonaan vaikuttaa ympäristö ja vuorovaikutus sen kanssa - erilaiset kokemukset muokkaavat meitä ja tekevät meistä sen ihmisen, joka me olemme. Jokainen ihminen on uniikki ja omanlaisensa, mutta meissä kaikissa on myös samankaltaisuuksia. Se, mikä mielestäsi tekee juuri sinusta oman spesiaalin sinun, on luultavasti monen muunkin persoonassa - maailmassa kun aika paljon ihmisiä. Nämä kliseet on tietenkin tuttua huttua.

Oon bloggaillut usein itsetunnosta, etenkin itsensä rakastamisesta ja arvostamisesta. Kertauksena voin pähkinänkuoressa kertoa, että tie hyvään itsetuntoon on usein todellakin kivinen, ylä- ja alamäkiä täynnä, solmua ja kiemuraa suoran viivan sijaan. Vihasin ja inhosin itseäni koko angstisella teinivuosien voimallani hirveän pitkään. Huono itsetunto saattoi lähteä jo lapsuudesta, ehkä esiteininä, ehkä vasta teininä. En oikein muista kunnolla. Muistan kuitenkin kokeneeni kamalaa alemmuuskompleksia, koska olin pullukka. Lapsena siis tosiaan pullukka, en oikeastaan edes kovin ylipainoinen, ennemminkin pehmeän pyylevä.

P1010013

Huonoon itsetuntoon on varmasti vaikuttanut moni asia jo ennen teini-ikää, mutta en koe tarvetta syyllistää ketään tai kantaa kaunaa - en edes keksi, keneen mitään vihaa aiheesta syyllistäisin. Muistan monia kertoja, kun kuvittelin jonkin asian tapahtuvan vain kokoni takia. Jos en esimerkiksi saanut pääroolia koulunäytelmässä tai saanut pitää esitelmääni ensimmäisenä, ajattelin pienessä mielessäni "tää johtuu siitä, että oon tämmönen läski." Käsitykseni itsestäni ja maailmasta oli niin suunnattoman vääristynyt, että ihan oikeasti kuvittelin, että onnen lahjat jakautuvat sen mukaan, kuinka laiha tai läski ihminen on.

Ei varmaan tarvitse paljoa alleviivata sitä, että huonon itsetunnon kanssa kasvaminen on ajoittain aika kipeää. Olen elämäni aikana jättänyt lukemattomia asioita tekemättä, koska olen kuvitellut, etten ansaitse niitä - tai pelännyt muiden nauravan, koska olen iso. Kun esiteini-ikä tuli ja tytöt ja pojat kiinnostuivat toisistaan, jokainen hereilläolon sekunti voisi mahdollisesti olla koko elämäni nöyryyttävin hetki. Jos kaaduin talvella ulkona, se tuntui maailmanlopulta, koska ajattelin läskin näyttävän tosi nololta, kun kaatuu. Jos vastasin väärin tunnilla, sekin johtui siitä, että ei tämmönen läski nyt mitään osaa tehdä oikein.

P1010014

Yksipuoliset ihastukset tuntuivat tietenkin pahalta, ja siinäkin oli tietenkin aina syynä kokoni, ei suinkaan vaikkapa persoonien yhteensopimattomuus. Halusin ja tarvitsin kaiken hyväksyntäni ulkopuolelta, muilta ihmisiltä, että tuntisin oloni edes hieman tärkeäksi ja arvokkaaksi. En asettanut itselleni omassa päässäni minkäänlaista arvoa. Jos koin, että joku läheinen ihminen ei enää pitänyt minusta, arvoni romahti pohjamutiin, koska koko ihmisarvoni omassa mielessäni tuli muilta ihmisiltä. Jos en kelvannut muille, en kelpaisi kenellekään, koska itselleni en todellakaan kelvannut.

Teininä se tietenkin paheni, teini-ikä kun on aika mullistavaa aikaa ihmisen elämässä ilman itsetunto-ongelmiakin. Mulla oli ihana kaveripiiri jotka jaksoi muistuttaa mua jatkuvasti siitä, että olin heidän mielestään aivan ihana ja tärkeä ja korvaamaton ja ilman minua he olisivat pulassa, ja se tuntui hyvältä. Luulin, että itsetuntoni oli hyvä, vaikka tosiasiassa peiliin katsominen itketti. Kun luottaa vain ulkopuolisten hyväksyntään, oikeaa itsetuntoa ei ole. Oma mielipiteeni itsestäni oli edelleen negatiivinen. Tarvitsin ympärilleni ihmisiä, jotka tarvitsivat minua, koska muuten en kokenut itselläni ja elämälläni olevan minkäänlaista tarkoitusta tai arvoa.

P1010041

Aikuisuuden kynnyksellä koin jonkinlaisen valaistumisen, kun olin ensi kertaa pitkästä aikaa sinkku. Pikkuhiljaa oli pakko yrittää löytää sitä hyväksyntää, arvostusta ja tarvitsemista omasta itsestä. Oon siitä onnekas, että ystäväni on aina olleet ihania ja tehneet minulle selväksi, että olen heille tärkeä ja korvaamaton, mutta aloin siinä vaiheessa elämääni ymmärtämään, että se ei riitä. Niin ihanalta kuin tuntuukin kuulla jonkun toisen suusta olevansa mahtava tyyppi, se ei yksinkertaisesti riitä. Pitää itse pitää itseään mahtavana tyyppinä.

Olen nyt aika paljon isompi kuin sinä sinkkukautenani, jolloin tämä muutos mussa lähti. Sinä aikana aloin kuitenkin pikkuhiljaa arvostamaan itseäni. Kuuntelin paljon tunteitani - mitä minä haluan, mikä on minulle hyväksi, kuka minä olen ihan itsekseni. Huomasin, että tekemällä juuri niinkuin itse halusin ja välittämättä muiden mielipiteistä olin hyvin onnellinen. Aiemmin menin aina paineen mukana ja välttelin ihan viimeiseen asti kaikkea, joka olisi voinut saada ihmiset kurtistelemaan mulle kulmiaan, koska tarvitsin heidän hyväksyntäänsä. Vihdoin tunsin, että voin tehdä juuri niinkuin itse haluan, koska tämä elämä on minun ja on vain minun vastuuni pitää minut onnellisena. Ystävien ihanuutta todistelee myös se, että ne oikeat heistä ovat aina hyväksyneet minut juuri sellaisena, kuin olen. Tuomitsematta, vaikka olisikin eri mieltä.

Menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Nico on tietenkin ollut iso apu itsetunnon kohottamisessa - jossain vaiheessa alkaa olla vaikea nähdä itsessään paljoa huonoja puolia, kun ihminen jota rakastaa ja pitää suuressa arvossa ei näe sinussa kuin hyviä puolia. En etsinyt hyväksyntää ja arvostusta itselleni Nicosta niinkuin aiemmin ympäristöstäni, vaan aloin ennemminkin miettimään, miksi se tykkää musta niin paljon. Miten se näkee minut? Mitä puolia arvostaa? Miksi oon hänen mielestään näin hemmetin hyvä tyyppi?

P1010015

Raskaus muutti kroppaa paljon ja yllätyin itsekin siitä, miten vähän välitän siitä. Vaikka tavoitteenani onkin laihduttaa, en esimerkiksi vain osaa vihata raskausarpiani. Ne ovat melko rumia, mutta ne ovat minun ja ne koristavat vatsaani, koska siellä kasvoi Shiri, oma tyttäreni. En osaa vihata tietystä kuvakulmasta nenässäni näkyvää "italiamöykkyä", en välimereläisen kuivakkaa tukkaani, en hyllyvää ihraakaan. Koska se kaikki on minun, ja se kaikki on tehnyt minusta minun, ja se kaikki on minua juuri nyt. Ei ehkä tulevaisuudessa, mutta juuri nyt minä olen juuri tälläinen.

Olen aina ollut sosiaalinen, mutta pelännyt vähän uusiin ihmisiin tutustumista, koska olen ajatellut heidän pitävän minua huonona tai ällöttävänä kokoni vuoksi. Olen aina pystynyt tutustumaan ja juttelemaan ihmisten kanssa, mutta samalla seurannut heidän silmiensä liikettä - katsooko se mun vatsaa tai alleja, eikä, nyt se ei enää tykkää musta. Kun aloitin uudessa duunipaikassani tajusin, etten enää huomioinut niitä asioita. Tutustuin ihmisiin ja jos koen, ettei joku varsinaisesti tykkää musta, en osaa enää ajatella, että se johtuisi ulkonäöstäni. Kaikkien persoonat ei vaan sovi yhteen.

Minusta tuli minä, koska lakkasin odottamasta hyväksyntää muilta ihmisiltä. Haluan hyväksyä itse itseni. Minusta tuli minä, koska lopetin peiliin katsoessa vikojen etsimisen ja aloin sen sijaan etsiä hyviä puolia. Koska sen sijaan, että odottaisin muiden ihmisten antavan minulla arvoa, annan arvoni itselleni. Haluan olla vahva, haluan jäädä ihmisten mieleen, haluan olla minunlaiseni, vaikka se tarkoittaisikin että kaikki ei tykkäisi minusta tai olisin samanlainen kuin moni muu. Haluan olla vahva esikuva Shirille, koska mieluummin luovun kaikesta tästä edistyksestä kuin annan hänen kokea itseinhoa. Haluan opettaa hänelle, miten rakastaa itseään aina juuri sellaisena kuin on.

Minusta tuli minä, koska en luovuttanut, uskalsin puhua asioista ääneen ja vaadin itse itseltäni voimaa, rakkautta, arvostusta ja minäkäsitykseni uudelleenluontia.

Ja tiedättekö mitä? Minä todellakin rakastan itseäni. Ekaa kertaa.


Televisiosarjat rehellisesti

10.9.2014

Nicolla on tapana nauraa räkäisesti aina, kun selaan Netflixiä ja selitän ääneen sen valikoimaa. Mulla on tapana kuvailla aika rääväsuisesti erinäisiä sarjoja ja leffoja, ja meinasin nyt laittaa ne ihan postauksen muotoon, jos ne vaikka naurattaisi teitäkin - tosin kyllä mä nyt pikkusen sensuroin tätä blogiversiota, hehhe. Ekana ryyditykseen joutuu televisio-ohjelmat. Varoitan jo nyt, että nää sisältää spoilauksia - juonenkäänteitä, finaalijaksojen oivalluksia ja muuta, eli skippaa ne, joita et ole vielä katsonut loppuun. Oikeastihan mä tykkään melkein kaikista sarjoista joita tässä dissaan, eli ei saa ottaa liian henkeen ja vereen! Tunnistatko sarjan sen kuvauksesta?

O-ou, Frendit lopetettiin. Jotain on pakko saada tilalle. Hei, tehdäänkö sarja, jossa molempia sukupuolia sisältävä kaveriporukka asuu New Yorkissa? Ja setvitään niiden suhdekiemuroita? Ja tehdään niille kaikille tosi erottuvat ja ylilyövät persoonallisuudet, ja laitetaan ne välillä paneskelemaan myös toisiaan? Hmm, kuulostaa vähän liikaa nyt kyllä Frendeiltä... Mä tiedän! Laitetaan taustatarinaksi se, että päähenkilö kertookin tulevaisuudessa lapsilleen tarinaa siitä, miten tapasi näiden äidin! Mut ei keskitytä sinänsä siihen äitiin ollenkaan, eihän se ole tärkeä hahmo ollenkaan. Tuodaan se esiin vasta vikalla kaudella ja tapetaan se ennen kuin edes tutustutaan, että toi päähenkilö voi kuitenkin sit alkaa olee sen mimmin kaa jonka kanssa sekoili jo ekassa jaksossa. Koska hei, me tehtiin yhdeksän kautta sarjaa, annettiin ihmisten kiintyä sarjaan ja hahmoihin ja odottaa sitä äitiä ihan täpinöissään, mut sit loppujen lopuksi sen ekan jakson jälkeen ei ois edes tarvinnut tehdä enempää.

Tehtäiskö sellanen palkintojenhaalimissarja, jonka katsojat voi tuntea sellaista ihanaa ylemmyydentunnetta ja kelata olevansa tosi fiksuja, kun katsoo meidän sarjaa? Tehdään siitä kuitenkin tosi badass. Oisko hyvä idea, jos tavallinen kemianmaikka alkais vääntämään amfetamiinia asuntoautossa vanhan oppilaansa kanssa, koska sillä ei oo varaa syöpähoitoihin? Otetaan siitä Veljeni on nero-sarjasta se iskä näyttelee sitä opettajaa! Täähän on tosi hyvä idis. Olikohan toisaalta nyt tää meidän tarkoitus, että nyt muut länkkärimaat tajuaa, miten perseestä me jenkit ollaan - muissa maissa kun ei tän open ois tarvinnut maksaa kokonaan itse niitä hoitojaan eikä se ois alkanut tätä kamaa ikinä keittelemään...

lol1

Ootteko koskaan kuullut zombeista? Eihän niistä oo kauheesti tehty vielä leffoja, sarjoja, kirjoja ja muuta, eihän? Eihän ne oo yhtään kulutettu idea, eihän? No hyvä! Tehäänkö sarja jossa joukko eloonjääneitä yrittää selviytyä zombien asuttamassa maailmassa? Ja hei, alotetaanko se tosi originellilla tavalla, joka suinkaan ei ole 28 days later-leffassa, että päähenkilö herää sairaalasta jossa on ollut jonkun aikaa tajuttomana ja huomaakin että maailma on autioitunut ja yhtäkkiä tuleekin zombeja?

Hmm... Twilight on näköjään aika suosittu. Teinit tykkää nyt vampyyreista. Tehdäänkö joku viis uutta telkkarisarjaa vampyyreista ja ihmissusista, joita näyttelee hottikset pari-kolmekymppiset näyttelijät? Ideana nää myytit on ehkä jo vähän vanhoja, eli kun ei jaksa keksii tarinaa, niin laitetaan ne olee mahdollisimman paljon alasti. Loistavaa.

Näyttää siltä, että saippuaoopperat on aika suosittuja ulkomailla. Pitäisköhän meidän suomalaisten tehdä oma? Joo, tehdään! Mut muistetaan hei nyt käyttää kaikki saippuaoopperakliseet hyväksi, okei? Ja kun etitään näyttelijöitä, niin ei oteta niitä semmosia, jotka oikeesti osaa näytellä. Jos on liian hyvä näyttelemään niin lähetetään ne himaan. Juonenkäänteitä voitas yrittää keksiä esim. sillee, että vedetään jotain halluja aiheuttavaa ainetta ja kuunnellaan, mitä meidän takalistot juttelee meille.

Tehtäskö sellanen teineille suunnattu kauhusarja, jossa tutkitaan yliluonnollisia juttuja? Kummituksia ja demoneja ja kaikkee tollasta. Mitenköhän me tehtäis tästä suosittu sarja? Onko kellään ideoita? Hei, mä tiedän, hankitaan kaks aivan törkeen hyvännäköistä miespääosaa, ja laitetaan ne olee aina välillä ilman paitaa! Vähän vois olla taustatarinaa kans, demonijuttuja ja kuolleita äitejä ja tämmöstä. Mut keskitytään pääasiassa siihen, miten kuumia nää meidän päähahmot on.

lol2

Pitäs tehdä sellanen sarja, joka vähän voimaannuttas naisia. Sarja, jossa puhutaan naisten seksuaalisuudesta avoimesti, jossa naiset on vahvoja pääosia, hyvin tienaavia ja menestyviä uranaisia. Mut tehtäskö kuitenkin niin, että tehdään niistä naisista kuitenkin vähän sillee stereotyyppisiä? Vähän kuiteski semmosia ärsyttäviä nalkuttajia ja turhasta suuttujia? Ainiin, ja niiden pitää tietty asua New Yorkissa. Koska millä muulla me voidaan ylläpitää maailmassa sitä mielikuvaa, että USA on maailman mahtavin ja upein valtio, jos ei hehkuttamalla sitä telkkarissa?

Hei, toi alkuperänen CSI näköjään menestyy aika hyvin. Tehäänkö kourallinen lisää, mut jotka sijoittuu eri kaupunkeihin ja joista ei tehdä läheskään yhtä hyviä kuin alkuperäisestä? Ja tehtäskö saman tien kolme triljoonaa muutakin rikostutkintasarjaa? Kaikki tapaukset voi olla aika samanlaisia keskenään, ei niillä niin väliä, kuhan tehdään paljon semmosia siistejä superlähikuvia jostain verisoluista ja näytetään, miten mikroskooppi toimii. Ja laitetaan kaikille jotkut siistit futuristiset hologrammi-kosketusnäyttö-tietokoneet.

Sitcom-tyylistä komediaa on telkkarissa kauheen paljon. Sit nää itteään intellektuellina pitävät ei kato niitä kun ne on vähän sellasta hömppäkomediaa. Pitäskö meidän tehdä niille oma sitcom? Semmonen, jossa ois vaan nörttejä ja tiedevitsejä? Mut sit tätä kattois vaan nörtit... Hei, laitetaan sinne yks hottis blondi, joka on tosi tyhmä eikä käsitä mistään mitään ja jota ne kaikki muut aina dissaa! Tarinan ei sinänsä tarvii paljoa edetä, jos nyt jotain suhdekiemuroita ehkä vähän?