Spoken word

24.4.2014

Jatkan vakiintuneella linjallani jakaa teille lukijoilleni asioita, jotka mun mielestä ansaitsevat enemmän näkyvyyttä - ja tällä kertaa koen myös, että näistä voi olla joillekin yhtä suuri apu kuin niistä on ollut minulle. Tällä kertaa jaan siis pienen murto-osan netistä löytyvistä spoken word / slam poetry-videoista.

Runot eivät ole mikään maailman suosituin taidemuoto, mutta kiitos YouTuben, nykypäivän runoniekat saavat äänensä ja tekstinsä kuuluviin. Mä olen aikanani kirjoitellut itsekin paljon, mulla on vihkonen täynnä mun teiniajan angstia pursuilevia, englantia ja suomea sekoittavia moderneja ja usein esteettisesti tekstattuja "teoksia". Runomuoto ja rimmaus tosin ei ollut mun juttu, eikä ole tän postauksenkaan. Mä olin niin onnellinen, kun bongasin Tumblrin kautta useita eri YouTube-tunnareita, jotka jakavat puhuttua sanaa, nykyrunoutta, lavalta! Button Poetry oli ensimmäisiä johon tutustuin, ja suurin osa postauksen videoista onkin sieltä.

Slam poetry, spoken word tai miksikä näitä haluaakaan kutsua, on taiteenmuoto jossa runoilija lausuu tekstinsä lavalla. Performanssia se sinänsä ei ole, koska lavalla on vain henkilö itse, taiteilija joka kirjoitti tekstin ja nyt lausuu sen. Nää on kantaaottavia, voimakkaita, tunteita herättäviä, kipeitä ja mielettömiä.

Heti ensimmäinen on mun pahin, ja itken aina kun katson sitä yksin kotonani ja se kertoo kiusatun näkökulman. Toinen on Button Poetryn suosituin, ja Tumblrin kautta paljon mainetta niittänyt pakko-oireista mielleyhtymää sairastavan miehen kuvaus rakkaudesta. Kolmas on näkökulma lihavalta naiselta, joka seurustelee laihan miehen kanssa. Neljäs on kipeä kertomus naisesta ja tämän äidistä. Viides on voimakas feministiruno raiskauksista. Kuudes on näistä ehkä "sairain", se on pimeä ja syvälle iskevä runo siitä, miten parantaa feministi. Seitsemäs on puheenvuoro tyttären äitiydestä. Kahdeksas on musiikkivideo rakkaudesta itseä kohtaan. Yhdeksäs kertoo reisistä. Kymmenes on lesbonaisen näkökulmaa.

















Videoita on netissä satoja, mutta valitsin juuri nämä, koska kaikki kymmenen videota sai mulle jostain syystä kylmiä väreitä ja tuntuu iskevän sisimpään vaikka mulla ei olisikaan henkilökohtaista kokemusta runon aihealueista. Halusin jakaa spoken word-videot teidän kanssanne, koska koen nää itse todella voimaannuttavina ja inspiroivina - ja taidetta pitää aina tukea!

Kauhusarja: Vampyyrit

19.4.2014

Ei liene pitkän matkan lukijoille jäänyt epäselväksi, että kauhu on lähellä mun sydäntä. Niin elokuvat, sarjat, kirjat kuin musiikkikin. Blogissa on esiintynyt pari kauhuleffapostausta (1, 2), mutta mitään kovinkaan informatiivista en ole blogiini rakkaasta genrestäni kirjoittanut. Hinku päästä bloggaamaan oli tänään kova, mutten keksinyt millään aihetta - kunnes Hemlock Grovea katsellessani Netflixistä sen kekkasin. Sarja informatiivisia postauksia kauhugenreen liittyvistä asioista! Jes!

Ajatuksenani siis on käsitellä aina postauksen verran jotain kauhugenreen liittyvää asiaa, ilmiötä tai hahmoa ja tarkastella sen historiaa, alkuperää, tarkoitusta ja näkyvyyttä nykyään. Postaussarjan aloittaa tämän hetken trendi, eli vampyyrit. Aloitetaan ihan alusta.

Vasemmalla Philip Burne-Jones "The Vampire", 1897
Oikealla R. de Moraine in Féval, 1851-1852


Taruja verta ja lihaa syövistä olennoista on ollut olemassa jo muinaisina aikoina, mutta niitä ei kutsuttu silloin vampyyreiksi. Tarut ja legendat muinaisilta ajoilta sekoittuvat keskenään ja ovat tulleet lainatuiksi eteenpäin muunneltuina, eli vampyyrimyytin alkuperää on hankala ajoittaa oikein. Esimerkiksi muinaisessa Babyloniassa tunnettiin ilkeä henki Lilu, jonka uskotaan tulleen lainatuksi juutalaiseen mytologiaan Lilith-demonina, joka Kabbalan mukaan oli Aatamin ensimmäinen vaimo ja jonka uskottiin vainoavan lapsia. Myös esimerkiksi antiikin roomalaisilla ja kreikkalaisilla oli taruja verta juovista demoneista.

Vampyyrin ominaisuudet ja ulkomuoto vaihtelevat paljon myytin maantieteellisen alkuperän mukaan. Esimerkiksi Itä-Eurooppalaiset vampyrit kuvailtiin usein punakoiksi ja lihaviksi, joka on aika räikeä vastakohta meidän käsitykselle hyvin laihasta ja kalpeasta otuksesta. Joissakin myyteissä vampyyri muuttaa ihmisen vampyyriksi juomalla tämän verta ja sitten antamalla ihmisen juoda omaa vertaan, kun taas joissakin myyteissä vampyyriksi muuttumisen voi estää vain juomalla vampyyrin omaa verta. Vampyyrit ovat monissa tarinoissa hyvin seksuaalisia olentoja ja usein kuvataan, että ne harrastavat uhriensa kanssa seksiä ennen veren imemistä.

Vampyyrin heikkoudet ovat monissa myyteissä samat - valkosipuli, krusifiksi, siunattu vesi, auringonvalo ja vaarna sydämeen. Monissa vampyyrin pää pitää leikata irti, joissakin ruumis tulee polttaa. Euroopassa kerrottiin myös, että levittämällä sinapinsiemeniä talonsa katolle voi pitää vampyyrit ulkona ja monissa paikoissa uskottiin, että laittamalla tiettyjä metalleja kuolleen vampyyrin sydämeen sitä estettiin nousemasta kuolleista. Bulgariassa on sittemmin löydetty yli sata ruumista, joihin on tungettu metallia.

Vasemmalla William-Adoplhe Bouguereau, Dante and Virgil in Hell, 1850
Oikealla Mesopotamialainen savinen kohokuva ajalta 1800-1750eaa jonka yksi tulkinta on Lilith-demoni


Nykyisten myyttien pohja on syntynyt Itä-Euroopassa 1600-luvulla ja ensimmäinen varsinainen dokumentoitu vampyyritapahtuma on vuodelta 1672 nykyisen Kroatian alueelta, jossa paikallisen talonpojan uskottiin heränneen kuolleista imemään elävien verta ja ahdistelemaan leskeään. Talonpojan sydän lävistettiin vaarnalla ja tämän pää irroitettiin. Vampyyripaniikki levisi ympäri Eurooppaa. 1700-luvun massahysteriaa kutsutaan nykyään nimellä 18th-century vampire controversy, jonka aikana vampyyrihavaintoja dokumentoitiin jatkuvasti, hautoja avattiin tarkistaakseen ovatko ruumiit tallella ja ihmiset panikoivat. Vasta kun keisarinna Maria Teresia kielsi hautojen availut ja ruumiiden häpäisyt sekä lähetti henkilökohtaisen lääkärinsä tutkimaan vampyyrimyyttejä ja ilmoittamaan ettei niitä ole, hysteria laantui. Myyttejä toki myös esiintyi muuallakin maailmassa kuin Euroopassa.

Syitä vampyyrimyyteille on nykyään listattu monia ja niihin yleisin lienee ollut tietämättömyys. Lääketieteen saralla ei tiedetty paljoa mitään, mikä vahvisti vampyyriuskomuksia. Esimerkiksi koomaan tai katalepsiaan vaipunutta saatettiin luulla kuolleeksi ja haudata tämä elävältä ja haudasta kuuluvia huutoja luultiin kuolleistanousemiseksi. Harvinainen Porfyria-niminen sairaus (jota joskus kutsuttiin nimellä vampyyritauti) aiheuttaa mm. iholle auringonvalossa nousevat rakkulat, anemian ja kohtaukia. Monet uskonnot opettivat, että syntiset saattoivat jäädä kuoleman jälkeen vaeltamaan maahan elävien ihmisten joukkoon ja näin vahvistivat vampyyrimyyttejä. Myös esimerkiksi tietämättömyys kehon mätänemisprosessista, vesikauhu ja nk. vampyyrilepakot on listattu mahdollisiksi syiksi vampyyrimyyttien syntyyn.

Nykyään yleinen käsitys tietenkin on, ettei vampyyreita ole olemassakaan. Vampyyrit ovat nykypäivän populaarikulttuurin trendi, eikä liene keltään jäänyt huomaamatta, että niitä tungetaan joka tuutista. Vuonna 1819 ilmestynyttä John Polidorin The Vampyre-novellia pidetään ensimmäisenä modernina vampyyrikirjana. Vuonna 1922 ilmestyi elokuva Nosferatu, jossa on vampyyrikreivi Orlok. Mutta monelle varmasti tutumpia tarinoitakin löytyy niin vähän kauempaa kuin lähempääkin ajasta.

Kolme Draculaa - Christopher Lee, Bela Lugosi ja Gary Oldman


Vuonna 1897 ilmestyi irlantilaisen Bram Stokerin kirja Dracula, jonka vampyyripäähenkilö Dracula on edelleenkin maailman tunnetuin vampyyri. Kirja itsessään on todella hyvä ja suosittelen ehdottomasti sen lukemista - tosin vanhanaikainen verkkainen kirjoitustyyli saattaa välillä kyllästyttää. Nykyarvio on, että Dracula olisi esiintynyt yli 200 elokuvassa. Tunnetuimmat Draculan näyttelijät lienevät vuoden 1931 Dracula-elokuvan pääosan esittäjä Bela Lugosi ja vuoden 1958  Dracula-elokuvan pääosan esittäjä Christopher Lee. Tunnetuimpiin voidaan laskea myös vuoden 1992 Bram Stokerin Dracula, jonka ohjasi Francis Ford Coppola ja jossa näyttelee mm. Gary Oldman, Keanu Reeves, Winona Ryder ja Anthony Hopkins. Tämä oli yksi ensimmäisiä näkemiäni kauhuelokuvia ja se on edelleen yksi lemppareistani! Samoin vampyyrilemppareihini kuuluu vuoden 1987 Lost Boys, jossa esiintyy mm. Kiefer Sutherland.

Pikkuisen modernimman vampyyrikirjallisuuden yksi edelläkävijöistä on Anne Rice, jonka Vampyyrikronikat-kokoelma käsittää kymmenen kirjaa jotka ovat ilmestyneet vuosien 1976 ja 2003 välillä. Niistä kolme ensimmäistä ovat saavuttaneet valtavan kulttisuosion ja myös elokuvaversioita - ensimmäinen on vuonna 1976 ilmestynyt Veren vangit, jonka vuonna 1994 tehtyä elokuvaversiota tähdittää mm. Brad Pitt, Tom Cruise, Kristen Dunst ja Antonio Banderas. Sekä kirja että elokuvat ovat aivan mielettömän hyviä. Toinen kirja on Vampyyri Lestat vuodelta 1985, joka jatkaa ensimmäisen kirjan tarinaa ja jonka puolivälissä olen nyt. Kolmas on vuoden 1988 Kadotettujen Kuningatar, jonka vuoden 2002 elokuvassa esiintyy mm. edesmennyt laulaja Aaliyah. Elokuva julkaistiin puoli vuotta Aaliyahin kuoleman jälkeen ja on omistettu tämän muistolle. Veren vangeissa alkava tarina kuvailee vampyyreja aikaansa nähden uudella tavalla. Vampyyreilla on tunteet ja kyky kiintyä, rakastua ja kokea empatiaa, seksuaalisuus on korostunut, kirjoissa on paljon homoeroottisia piirteitä sekä paljon eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Anne Ricen kirjoja pidetään myös yhtenä merkkipaaluna goottityylin kehittymisessä.

Kirsten Dunst, Brad Pitt ja Antonio Banderas elokuvassa Veren vangit/Interview with a vampire


Vuonna 1991 alkoi ilmestyä nuorille suunnattu kirjasarja nimeltä Vampyyripäiväkirjat, josta on nykyään tehty samanniminen televisiosarja. Lapsille on suunnattu monia vampyyritarinoita, joista tunnetuin (paras!) on Angela  Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri, jota minäkin oon pienenä lukenut. Televisiossa vampyyrejä esiintyy myös Buffy Vampyyrintappaja-sarjassa, sen spin-offissa nimeltä Angel, True Blood-sarjassa ja nuorille suunatussa Teinidracula-sarjassa. Itse olen tutustunut vain kulttisarjoihin Buffy & Angel, joiden suuri fani olin niiden aikanaan tullessa televisiosta ensimmäistä kertaa. Muihin tässä mainittuihin en ole vielä tutustunut ollenkaan.

Ja se eniten tällä hetkellä tapetilla oleva, tosin siitä pikkuhiljaa laskeutuva nyt kun kaikki elokuvatkin ilmestyivät jo, on Twilight. Myönnän heti kättelyssä, että pidin kirjasarjasta. Elokuvista en niinkään, mutta kirjoista alkuperäiskielellä pidin - en ehkä vampyyritarinoina niinkään, mutta munkin sisällä asuu vielä pieni teinityttö, jonka mielestä fanfic-tyyppiset kertomukset on ah, niin ihania. Twilightia on arvosteltu joka suunnasta ja tuhannesta syystä, mutta niistä ilmeisin lienee kirjailija Stephenie Meyerin omapäiset muutokset myytteihin, jotka ärsyttävät alkuperäismyyteistä tykkääviä. Twilight-sarjassahan esimerkiksi vampyyrit eivät nuku ollenkaan, auringonvaloon joutuessaan kuoleman sijasta alkavat kimaltemaan, pärjäävät eläimen verellä (ja kutsuvat itseään kasvissyöjiksi), ovat italialaisen vampyyrisuvun sääntöjen alaisia ympäri maailmaa, ovat epäinhimillisen kauniita ja voimakkaita ja vampyyriksi muuttuminen on kivulias prosessi, jossa puremasta verenkiertoon päässyt myrkky kiertää kehoa monta vuorokautta aiheuttaen järkyttävää tuskaa ennen uudelleensyntymistä vampyyrina. Jokaisella vampyyrilla on myös oma supervoimansa, joka liittyy yleensä jotenkin vampyyrin elämään ihmisenä. Myös ihmissusimyyttiä on muokkailtu, kirjan karvaturrit kun muuttuvat aina halutessaan kuunvalosta viis, ja muuttuvat ihmissuden sijasta ihan oikeiksi, valtaviksi susiksi.


Twilight todellakin jakaa mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin, mutta pakkohan se on myöntää, ettei kyse oikeastaan ole enää vampyyrimyytistä vaan teinien rakkaustarinasta, johon on lisätty jotain "uutta", tällä kertaa mytologisia olentoja. Esimerkkejä vampyyreista nykyajan elokuvissa, kirjoissa, sarjoissa sekä taiteessa ja mediassa yleensä on niin paljon, etten ala listaamaan niitä kaikkia - tunnetuimmat riittänee. Nykyäänhän vampyyrit ovat todellakin trendi etenkin nuorten keskuudessa, ja vanhojen myyttien seksuaalisuus löytyy nykyisistäkin vampyyritarinoista. Nykyvampyyrit kuvataan näet usein harvinaisen hyvännäköisinä. Aiemmin vampyyrin seksuaalisuus ei perustunut ulkonäköön, ne kun olivat rujoja olentoja, vaan eräänlaiseen charmiin ja kykyyn saattaa ihmisuhri niin pitkälti pauloihinsa, että tästä tuli aivoton orja vampyyrille. 50 Shades of Gray oli muuten alunperin fanitarina Twilightista, josta muutettiin vain nimet kun se julkaistiin kirjana!

Tästä aiheesta mulla ei ole henkilökohtaista kokemusta ollenkaan, eli mun netistä bongaamiani tietoja saa tulla korjaamaan, jos olen jossain asiassa väärässä. Puhun nyt siis nykypäivän "oikeista vampyyreista" eli gootti- ja osittain myös sadomasokismikulttuurista nousevat ihmiset, jotka elävät nk vampyyrielämää. Heihin kuuluu erilaisia vampyyreja, mm. sanguine vampires eli ihmiset, jotka juovat eläimen tai ihmisen verta ja sanovat tarvitsevansa sitä pysyäkseen hengissä, psychic vampires eli ihmiset, jotka käyttävät ravintonaan ihmisten energiaa jota imevät itseensä mm. muiden auroista sekä living vampires joille vampirismi on enemmän henkinen kuin fyysinen asia. Vampyyrielämäntapaa seuraavat siis noudattavat vampyyrimyyttejä pitkälle - saattavat juoda verta, nukkua arkuissa, liikkua vain öisin ja yrittää kehittää parapsykologisia taitojaan. Joitakin tunnettuja nykyvampyyreja on Don Henrie, Julia Caples ja Jonathon Sharkey.

Mitä te tykkäätte vampyyrimyytistä? Mun oma mielipiteeni on, että se menetti kauhuaspektinsa viimeistään tämän vuosituhannen vampyyritrendin mukana. Siinä missä esimerkiksi Anne Ricen romaanit on vielä oikeasti ajoittain tosi pelottavia, ei nykyiset vampyyrijutut ole enää oikeastaan edes tarkoitettu kauhuksi - esimerkiksi parisuhteet vievät vampyyritarinoissa nykyään valtaosan huomiosta ja vampyyreita ei esitellä enää pelottavina tappajina vaan varteenotettavina elämänkumppaneina. Se on vähän syvältä, koska vampyyreista olisi mahdollisuus edelleenkin tehdä todella kuumottavia juttuja, mutta kaikki keskittyy nyt seksikkyyteen pelkästään sen sijaan että sen yhdistäisi kauhuun.




Fake it 'till you make it

16.4.2014

Tästä aiheesta on blogeissa jauhettu aika lailla väsymykseen asti mut hei, jauhetaan vielä vähän lisää! Mua alkaa aina ärsyttämään, kun törmään eri puolilla nettiä samoihin valituksiin blogien lukijoiden suunnalta - kun kaikki on niin feikkiä, mukatäydellistä ja kiillotettua. Että blogit eivät ole aitoja, koska niissä ei kerrota elämän nurjasta puolesta. Voin vaan puhua omasta puolestani, eli yritän tehdä niin.

Mä tykkään yrittää olla positiivinen ihminen. Vaikka välillä joku juttu ottaisi päähän tai asiat ei menisi ihan putkeen, haluan löytää tilanteista sen kultareunuksen. Inhoan itsesäälissä rypemistä ja asioiden vatvomista ikuisuuksia. Tottakai mäkin valitan joskus, ei kukaan terve ihminen ole oikeesti joka ikinen hereilläolon hetkensä hymy korvasta korvaan koko elämäänsä, mutta ihmisillä on silti monenlaisia erilaisia tapoja reagoida asioihin. Mä pidän tosi luotaantyöntävänä luonteenpiirteenä sitä, jos on oikeasti koko ajan nillittämässä aivan kaikesta. Tiedättehän, ne tyypit, jotka löytää kaikesta aina jotain väärää. Onhan tänään joo tosi kivaa kun aurinko paistaa, mut mä unohdin mun aurinkolasit himaan eli päivä on pilalla. Ihanaa kun on palkkapäivä ja sain maksettua kaikki laskut niin että jäi reippaasti ylikin, mut mun bussi tuli kaks minuuttia myöhässä, eli mun päivä on nyt pilalla ja valitan HSL:n aikatauluista koko loppupäivän kaikille. Negatiivisia asioita ei tarvitse vatvoa jatkuvasti ja pitkään jos tilanne itsessään on jo ohi, koska miksi kukaan haluaisi olla koko ajan vihainen, surullinen, ärsyyntynyt tai muuten vaan pahalla tuulella?


Ja aasinsillalla päästään nyt siis blogeihin. Jos mulla on Nicon kanssa kränää vaikkapa siivoamisesta, miksi mä kertoisin siitä blogissani? Mä en yleensä kerro edes kavereilleni jos meillä on jotain pikkukränää, koska ei oo mitään järkeä vatvoa niin pieniä asioita pitkään. Jos meillä olisi jotain maailmanluokan melkein erottiin-riitoja, puhuisin niistä varmasti ystävilleni - mutten edelleenkään blogissani. Näinkin pienen kaliiberin bloggaajana kuin mä olen, blogi on silti julkinen koko maailmalle eikä esimerkiksi parisuhteen ongelmat kuulu koko maailmalle someen lueteltuina. Mutta jos meillä menisi huonosti pitkään, en myöskään esittäisi somessa, että kaikki on hyvin - en vaan yksinkertaisesti sanoisi sitten mitään meidän suhteesta. Ei mulla oo tapana muutenkaan mitenkään erityisemmin söpöillä somessa mitään "ihana kultsipuppelini teki mulle aamiaisen sänkyyn<3"-juttuja vaikka tekisikin, eli mikään ei silloin some-käytöksessäni muuttuisi. Voitte vaan kuvitella, mitä isojen ja suosittujen blogien kirjoittajat joutuvat kestämään - en ihmettele yhtään, että kaikki vähänkin henkilökohtainen jätetään pois, koska ikävä kyllä blogeja seuraa myös lauma haaskoja, jotka vaan odottaa mahdollisuutta päästä tunkemaan kapuloita joka paikkaan.

Samaa myös muissa elämän takapakeissa. Jos ne on pieniä ja nopeasti selvitettävissä, miksi niitä pitäisi vatvoa blogissa? Ei blogielämä ole automaattisesti feikkiä ja kiilloteltua, jos blogissa ei vaan vatvo asioitaan kun ei ole muutenkaan vatvojaluonne. On oikeasti paljon voimaannuttavampaa puhua positiivisista asioista ja ihan tietoisilla valinnoilla pitää itsensä hyvällä tuulella, ja yksi tapa siihen on esimerkiksi kirjoitusharrastuksessaan käsitellä iloisia asioita. Tietenkin on eri asia olla mainitsematta jotain pientä aamukränää blogissa kuin kesken avioeron hehkuttaa blogin puolella, miten se oma kullannuppu on niin ihana ja romanttinen. Toinen niistä on valehtelua - se jälkimmäinen.


Muutenkin bloggaajat kokevat aika paljon ristiriitaa lukijoiden puolelta. Jokainen lukija on tietenkin yksilö, mutta jos miettii palautemassaa yleensä, se on yleensä hyvin ristiriitaista. Toisaalta valitetaan, ettei kerrota tarpeeksi huonoja juttuja eli ollaan epärehellisiä, mutta jos puhutaan myös huonoista jutuista, aletaan sanomaan että bloggaaja on kauhea valittaja eikä kukaan sellaista jaksa enää lukea. Miten siinä nyt sitten pitäisi olla, kun kuitenkin on jotenkin väärinpäin?

Myös kommenttien puolella oon tykännyt pitää melko positiivista linjaa. Yleisesti ottaen en julkaise negatiivisia kommentteja, ellen mä koe ihan tarvetta vastata sille ihmiselle jotain. Mutta niitä vähän väliä tulevia mielenköyhyydestä kumpuavia "lol oot nolo"-tyyppisiä kommentteja en julkaise ollenkaan, koska en kuitenkaan aio alentua samalle tasolle vastaamalla niihin, ja moni lukija on blogiurani aikana aiemmin maininnut, että muiden blogien ilkeilykommentteja lukiessa tulee itsellekin paha mieli. Tykkään ajatella, että blogini on hyvän mielen ja fiiliksen blogi, eikä tänne silloin kuulu jokaisen pikkuketutuksen analysointi tai turhat ilkeät kommentit.

Älkää siis aina vetäkö heti johtopäätöksiä ihmisen rehellisyydestä, jos osa tämän yritystä olla kokonaisvaltaisen positiivinen ihminen elämänasenteeltaan aiheuttaa sen, ettei blogissa esiinny paljoa huonoja juttuja. Kyllä muakin ällöttää kakkavaipan vaihto ja ärsyttää jos Shiri kiukuttelee koko päivän, mutta en koe tarpeelliseksi puhua niistä asioista täällä, koska silloin asian selvittämisen ja ylipääsyn sijaan jättäisin siitä merkit tänne ja se jäisi elämään.

Tykkäättekö itse lukea enemmän hyvän fiiliksen blogeja?

#Firstworldproblems

14.4.2014

Tiedättehän sen netissä kiertävän memen, josta revitään paljon iloa irti - first world problems. Pähkinänkuoressa etuoikeutettujen, hyvinvoivien länsimaiden asukkaiden ininää ja valitusta verrattain aivan naurettavan pienistä "ongelmista", joiden tarkastelu vähän kauempaa tekisi joskus itse kullekin hyvää. Näillä on aika kova viihdearvo mun silmissä, eli mikä parempaa kuin koota niitä teille esiteltäväksi! Olkaapa hyvät, kuvitelkaa mielessänne toteamuksille asianmukaiset ininästä vääristyneet kasvot!


Sain joululahjaksi iPhone femman, vaikka ihan selkeästi sanoin iPhone 5S. Surkein joulu ikinä, kiitti vaa vanhemmat ku pilaatte mun elämän!

Instagramissä on liikaa filtterivaihtoehtoja, en keksi minkä laitan mun selfieen! Tää on ihan hirveetä!

Mun selfie sai vaan parikyt tykkäystä!

Ostin golfmailan, mutta pääsen testaamaan sitä vasta ensi viikolla.

Mulla on just mukava asento sohvalla, mutta akku on lopussa ja laturi toisessa huoneessa.

Jaksoin hakea laturin, mutta sen johto on niin lyhyt että mun pitää vaihtaa asentoa sohvalla.


Avalla ei toimi tekstit!

Tässä autossa ei oo ikkunoiden avaamiseen nappia, vaan mun pitää pyöritellä tota vipua. Ugh!

Starbucksissa kirjotettiin mun nimi väärin siihen kuppiin. Miten noloo!

Yksi dippipurkki ei riitä mun sipseille, mutta jos avaan toisen niin dippiä on liikaa.

Mulla on nälkä, mutta pesin just hampaat.



Lämmitin ruokaa mikrossa, ja nyt lautanen on tulikuuma.

Leipä meni rikki, kun voitelin sitä.

Mun asunto on niin iso etten jaksaisi siivota sitä.

Pyysin hampparini ilman suolakurkkua, mut siellä oli suolakurkku.

Meidän siivooja imuroi enkä kuule mun telkkarisarjaa kunnolla. Miten se kehtaa?

Mun ruoka ehti jäähtyä sillä aikaa kun valitsin mitä kattosin Netflixistä samalla kun syön. Fml.

En kuule telkkaria kun syön sipsejä.


Indiedays Blog Awards

13.4.2014

Gaalat on taas gaalailtu! Oon taas aikasessa postaukseni kanssa, mut oon malttamaton ja skidi on sopivasti päikkäreillä. Eilen oli siis Indiedays Blog Awards ja siihen kuului myös päivätapahtumana Inspiration Bloggers Day. Tätä olikin jo odoteltu, asukriiseilty, hiuskriiseilty ja vaikka mitä. Funny story ja ehkä vähän tmi, mutta mullahan ei finnejä hirveän usein esiinny, mutta tietenkin päivää ennen gaalaa ilmestyi sellainen Mt Everest mun otsaan. Tein elämäni epätoivoisimman finninpeiton, eli leikkasin otsatukan!

Asiaan, aamupäivä meni kriiseillessä vielä viimeisiä ulkonäköjuttuja, ja sitten matkasin kohti stadia ja vanhoja huudejani. Veera, Karde ja Laura odotteli mua jo Ravintola Sipulin kulmalla ja mentiin sisään sen kauniiseen talvipuutarhaan, jossa päivätapahtuma järjestettiin. Me Veeran kanssa feidattiin kaikki workshopit ja luennot, mutta kuljeskeltiin kojuja ja moikkailtiin tuttuja samalla kun odoteltiin muita mimmejä luennoilta. Tarjolla siellä oli juotavia ja syötäviä, kaikki herkullisia ja minikokoisia!


Aikataulu puristi vähän päälle ja lähdettiin tyttöjen kanssa heidän hotellihuoneeseensa, eli Skattan vankilahotelliin. Tuntuu hassulta, että asuin ensimmäiset 20 vuotta elämästäni siellä, mutten ollut aiemmin käynyt sisällä hotellissa enkä Sipulissa! Hotellihuoneessa laittauduttiin vähän ja selailtiin päivätapahtuman "saalista", eli kaikenlaisia näytteitä ja lahjoja joita tapahtuman sponsoreilta sieltä mukaan sai. Niitä tulee varmaan vielä vilahtelemaan blogissa kunhan ehdin niitä testailemaan!

Osa "saaliista"
Karden hiukset auringossa ♥

Hotellilta lähdettiin Tivoliin, jossa itse gaala järjestettiin. Sieltä mulla ei hirveästi (ainakaan julkaisukelpoista...) kuvamateriaalia ole, Lumiani kun pärjää hyvin auringonvalossa päivätapahtumaa kuvatessa muttei oikeen yökerhon sisällä. Ihan sivunoottina, tilasin tänään itselleni Olympus PEN Lite E-PL5-järkkärin, vihdoinkin! Se löytyi halvalla Verkkokaupasta (vajaa 400e!), eli oli vihdoin pakko tilata itselleni elämäni ensimmäinen oikeasti kunnon kamera. Tiedän ainakin pari lukijaani, joille tämä on mahtava uutinen! ;)


Gaalassa itsessään oli taas tosi hauskaa! Tarjoiltavia oli taas laidasta laitaan, suolasia en tajunnut kuvata mutta pöydästä löytyi mm. sushia, eli oli ihan myyty järjestelyille. Myös toi Fresita-pulloista järkkäilty valaistu seinä oli aivan uskomattoman upean näköinen eikä kuvani todellakaan tuo esille sen todellista fiilistä! Voittajia luetellessa päästiin hurraamaan pariin otteeseen, kun ihana Emilia kaappasi viihdyttävimmän bloggaajan palkinnon ja ihana Karo pääsi perintöprinsessaksi sätelevimmän bloggaajan kategoriassa! Indiedaysin toimituksen postauksen kaikkien kategorioiden voittajista löydät täältä. Myös blogiteon palkinto meni ehdottomasti oikeaan osoitteeseen - jos muistatte täälläkin vilahtaneen A Beautiful Body-haasteen, niin Minttu Mami Go Go-blogista voitti siis vuoden blogiteon palkinnon haasteellaan!

Oli siis mahtavat bileet taas kerran, oli tosi kiva päivä alusta loppuun. Kiitos siis Indiedaysille taas järkkäämisestä, ja kiitos aiemmin mainittujen lisäksi myös Iinalle ja Mille seurasta! ♥

Sarjavinkki: Orphan Black

9.4.2014

Oon aiemminkin jakanut täällä blogin puolella vinkkejä kaikenlaiseen mediaan, joka mun mielestä ei saa ansaitsemaansa huomiota. Tällä kertaa mun hehkutuksen kohteena on Netflixistä bongaamani aika uutukainen sarja nimeltä Orphan Black.

Mä olen kova scifi-fani, eli kiinnostuin sarjan ideasta heti. Pikkurikollinen Sarah kohtaa yllättäen kaksoisolentonsa - ja pian muutaman lisää. Sarah yhdessä muiden kloonien kanssa selvittää heidän alkuperänsä salaisuutta ja yrittää selviytyä hengissä heidän huomatessaan, että joku tappaa heitä yksitellen. Näin pähkinänkuoressa. Yritän olla spoilailematta paljoa! Päänäyttelijä Tatiana Maslany siis tekee aikamoisen duunin näyttelemällä useampaa eri naista, kaikki saman näköisiä mutta luonteeltaan ja tyyliltään kovin erilaisia.


On alkuperäinen sankarimme Sarah, joka on vähän white trash pikkurikollinen, joka todistaa kaksoisolentonsa Bethin itsemurhan - ja nappaa mukaansa tämän laukun voidakseen esittää Bethiä ja tyhjentää tämän tilit. Kaikki ei kuitenkaan tietenkään mene ihan niinkuin suunniteltiin. On soccer mom-Alison ja tiedenörtti Cosima. Ja muita. Kaikkia klooneja näyttelee sama näyttelijä, Tatiana Maslany, joka on haastatteluissa jälkikäteen kertonut, että televisiosarjaproduktion tiukka aikataulu ja jatkuvasti vaihtuvat hahmot aiheuttivat sen, että suurin osa sarjasta näyteltiin silkan adrenaliinin voimin jaksaen.

Sarjasta itsestään ei mitään väsymyksen merkkejä ilmene, vaan Tatianaan nimenomaan rakastuin heti sarjan ensimmäistä jaksoa katsoessa. On mieletöntä, että hän onnistuu luomaan ruudulle useamman keskenään täysin erilaisen roolihahmon, jotka esiintyvät monesti samanaikaisesti ruudulla, mutta joita ei silti sekoita keskenään edes identtisten kasvonpiirteiden takia. Jokaisella hahmolla on omanlainen tyyli seistä, istua, kävellä, puhua, hymyillä ja nauraa. Aksentit muuttuvat, jopa äänenpainot muuttuvat. Siinä missä Sarah on punkkarityttö katukuvasta, esimerkiksi Alison on tiukkapippoinen kahden lapsen äiti esikaupunkialueen kiiltokuvamaailmasta. Ja molemmat ovat uskottavia hahmoja.


Sarja tuo esille kysymyksiä kloonauksen ja ihmiskokeiden eettisyydestä. Sarjassa käsitellään myös ilmiötä, jota siinä kutsutaan neoluutioksi, joka periaatteessa on sekoitus biohakkerointia, biopunkkia ja transhumanismia. Eli pähkinänkuoressa neolutionistit uskovat siihen, että ihminen voi itse ohjailla evoluutiota ja muuttaa ihmisolennon evoluutiota parempaan suuntaan, luoda eräänlaisen yli-ihmisen tieteen turvin. Biohakkerointi tuodaan sarjassa esille kirurgisina muutoksina kehoonsa, esimerkiksi eräällä sarjan hahmolla on täysin toimiva häntä, jossa on verenkierto, tuntoaisti ja kaikki. Mua on aina kiehtonut tän tyyppiset asiat todella paljon, eli sarjan biopunk-klubi ja sen ihmiset ja neoluutioliikkeen johtaja Dr Leekie nostaa pisteitä roimasti. Kamalaa, en voi hirveästi kertoa mitään etten paljastele juonenkäänteitä!


Kaiken kaikkiaan suosittelen sarjaa ehdottomasti kaikille, jotka tykkäävät scifistä - tai actionistä, trillereistä, kauniista naisista moninkertaistettuna tai yleensäkin hyvistä sarjoista. Sarjan ensimmäinen tuotantokausi tosiaan löytyy ihan suomalaisen Netflixin valikoimasta, ja toinen tuotantokausi alkaa näkyä Amerikassa tämän kuun loppupuolella.

Onko täällä muita jotka olisi rakastunut sarjaan?