My bucketlist

31.1.2014

Bucketlist lienee monelle tuttu käsite. Se on lista asioista, jotka tahtoo jossain vaiheessa elämäänsä kokea, eräänlaisia elämän tavoitteita. Konkreettisia kokemuksia, matkoja, omistuksia tai tunnetiloja, suhteita ja elämäntilanteita. Mun bucketlistissä on tällä hetkellä  50 kohtaa, se voi vielä kasvaa tai lyhentyäkin, mutta ajattelin jakaa sen tämänhetkisen tilanteen. Tuntuu hyvältä, että osa on jo yliviivattuja eli koettuja!



1. Kirjoita romaani, sellainen johon oikeasti vuodatat osan itseäsi
2. Laula ison yleisön edessä (ei karaokea)
3. Colour run, ja nimenomaan juosten
4. Ui niin vaaleassa meressä, että näet monta metriä pohjaan ja ympärillesi
5. Saavuta oma unelmakroppa
6. Benjihyppy, base-hyppy tai mikä tahansa vastaava!
7. Käy Californiassa ja kävele läpi Sunset Strip
8. Käy Japanissa ja näe kirsikankukkapuu täydessä kukoistuksessa
9. Istuta puu
10. Käy Euroopassa (muu kuin Suomi...)
11. Käy Aasiassa
12. Käy Afrikassa
13. Käy Pohjois-Amerikassa
14. Käy Etelä-Amerikassa
15. Käy Väli-Amerikassa
16. Käy Australiassa/Oseaniassa
17. Ole paras mahdollinen äiti ja vaimo jonka voin olla
18. Opi meditoimaan oikeaoppisesti
19. Joogaa Intiassa
20. Ota tatuointi
21. Näe Marilyn Manson livenä
22. Ota jokin tatuointi vain siksi että se on hyvä läppä
23. Opettele puhumaan sujuvaa espanjaa
24. Rakastu
25. Mene naimisiin
26. Saa esikoislapsi

27. Ota napakoru
28. Kasvata niin pitkät hiukset, että rinnat saa hiusten taa piiloon
29. Opettele ajamaan autoa
30. Käy laitesukeltamassa
31. Tee jotain tyhmää, mutta rohkeaa spontaanisti
32. Löydä sellainen työ/tapa tienata, jota rakastat, jossa koet olevasi oma itsesi, joka tekee sulle hyvää
33. Ole kotiäitinä äitiysloman loppumisen jälkeen
34. Lue kirja, joka saa sut itkemään
35. Syö sushia Japanissa
36. Road trip Pohjois-Amerikassa
37. Luovuta verta
38. Tee vapaaehtoistyötä
39. Maista jotain eksoottista lihaa
40. Opiskele itsellesi ammatti tai valmiudet ammattiin
41. Käy sienestämässä
42. Käy keräämässä marjoja

43. Kalasta lapsesi kanssa
44. Ui alasti meressä
45. Käy sademetsässä
46. Ota läheisen ihmisen kanssa mätsäävät tatuoinnit
47. Ota tatuointi, joka kuvastaa lastasi
48. Matkusta johonkin pelkällä menolipulla
49. Kahden vuorokauden "unplug" *
50. Random Acts of Kindness - kuukausi **


* Kaksi vuorokautta ilman minkäänlaista elektroniikkaa tai teknologiaa
** Jokin pieni tai iso ystävällinen teko spontaanisti joko tutulle tai tuntemattomalle. Esimerkkilista.


Minkälainen on teidän bucketlist?


Faktoja pöytään

26.1.2014

Blogia seuraamalla saa yleensä edes jonkinlaisen kuvan siitä, minkälainen ihminen blogin takaa löytyy, ja pitkään blogia seuraamalla usein tulee sellainen fiilis, niinkuin bloggaaja olisi melkein tuttava - vaikkei oikeasti olisikaan. Tää ilmiö lienee tuttu niin monille lukijoille kuin monille bloggaajillekin. Kuitenkin on monia asioita, joita ei välttämättä blogissa tule mainittua, mutta jotka voi olla ihan hauskaa nippelitietoa bloggaajasta - eli nyt on random facts-postauksen aika!

IMG_2219

Mulla ei sinänsä ole fobioita, mutta pelkään aivan hirveästi kahta asiaa - luolia ja vedeneläviä. Luolapelkoon en keksi mitään kovin loogista selitystä, koska en ole hirveästi hengaillut luolissa enkä pode ahtaan tai pimeän paikan pelkoa muuten. Ehkä se johtuu lukuisista luolakauhuelokuvista joita on tullut katseltua, mutta selkäpiitä alkaa karmimaan kun mietinkin luolia ja luolastoja. Vedenelävissä pelko on myös siitä vähän hölmö, että en pelkää esimerkiksi akvaariossa möllöttäviä otuksia, mutta pelon takia en uskalla uida sellaisessa vedessä, joka ei ole niin kirkasta että näkisin pohjaan ja välittömään läheisyyteeni koko ajan. Viimeisten vuosien aikana olen suostunut uimaan vain Ibizalla, jossa vesi oli vaaleansinistä ja täysin kirkasta, sitä ennen järvessä varmaankin lähemmäs 8v sitten. Kala hipaisi jalkaani. En ui enää järvissä.

Kun synnyin, silloin 5-vuotias isosiskoni ilmoitti hoitajalle, että nimekseni tulee Sofia. Se oli siis ollut yksi nimivaihtoehdoista, mutta vanhempani eivät olleet ihan vielä päättäneet - siskoni teki sen heidän puolestaan. Samalla silloin 3-vuotias isosiskoni pettyi kovasti, kun ei saanutkaan tarjota uudelle vauvalle suklaata.

Kävin ala-asteen, yläasteen ja pienen pätkän lukiota Steiner-koulua. Vanhemmillani oli ihan pätevät syyt valita juuri Steiner-koulu minulle ja siskoilleni, mutta en itse laittaisi lapsiani sellaiseen. Vanhimmat siskoni kävivät kouluamme aina ylioppilaiksi asti ja pitivät siitä, minä ja siskoni livahdimme pois ja kävimme lukiomme muualla.

Kun olin pieni, meidän perhe ei käynyt oikeastaan koskaan pikaruokaravintoloissa. Vanhempani boikotoivat McDonald'sia eettisistä syistä ja käytiin joskus hyvin harvoin Hesessä tai Carrolsissa. Esiteininä oli omat rahat ja menot ja kaverit tietenkin halusi aina mäkkäriin ja lukioiässä menin sinne myös töihin. Mihin isäni parahti  "ensin sitä käyttää yli 20v boikotoidakseen sitä paikkaa, ja sitten sä menet niille duuniin, eiiii...."

Aina kun otan vähänkään alkoholia oon seuraavana päivänä morkkiksissa siitä että oon omasta mielestäni aina ollut niin kamalan nolo.

IMG_2210

Mä oon aika master stalker jos tarvitsee. Useampaan otteeseen on tullut etsittyä vaikka mitä taustatietoa kavereille heidän ihastuksistaan... Kiitos niille ihmisille, jotka ei poista ikivanhoja some-profiileita eikä piilota kunnolla Facebook-profiiliaan ♥

Mulla (eikä Nicolla) ei oo ajokorttia, mutta oon aina halunnut osata ajaa. Se vaan on tällä hetkellä turhake.

Mulla on joku skidi rihkama-allergia, joka esiintyy kummallisesti välillä ja välillä ei. Nikkelivapaat korut aiheuttaa joskus hirveetä kutinaa, jotkut halpiskorut aiheuttaa hirveetä kutinaa, mutta ei kaikki eikä aina.

Kun ensimmäinen Taru Sormusten Herrasta-leffa ilmestyi, olin 10-vuotias ja rakastuin Orlando Bloomiin koko pikkutytön tarmollani. Kirjoitin sille useita fanikirjeitä (lue: siirappisia rakkauskirjeitä, joissa oli mukana esim. runoja....) ja pussailin kaikki huoneeni seiniä koristavar Orlando-julisteet läpi aina nukkumaan mennessä. Parasta tässä on se, että Orlando oli vain yksi suurista ihastuksen kohteistani ja käyttäydyin samalla tavalla aina uuden julkimoihastuksen tullessa.

Oon kauhea häslä ja kömpelö ja aina mustelmilla/ruhjeilla. Oon saanut lempinimen Tuhoaja-Sofia ja useamman kuin yhden ihmisen suusta on kuultu "aina jos multa katoaa jotain niin Sofia istuu sen päällä..."

En usko mihinkään yliluonnolliseen, en sieluun, aaveisiin, paranormaaliin. Avaruusolioihin kyllä toisaalta uskon. Hirveän itseriittoinen ajatus ihmiskunnalta, että äärettömässä avaruudessa kaikissa universumissa meidän pientäkin pienempi miniplaneettamme olisi ainoa, jolle on kehittynyt jonkinlaista elämää.

Mulla meni yli kaksi vuotta pelata L.A. Noire loppuun. Yksi kaunis päivä vuonna 2012 ajattelin, että pelaan nyt vähän tätä toista ennen kuin pelaan ton L.A.:n tarinan loppuun ja tässä viime viikolla vasta palasin sen pariin...

Olen aloittanut varmaan sata kirjaa, mutten ole kirjoittanut yhtäkään loppuun - ellei lasketa n. 40 A4-sivun kokoista scifitarinaa jonka kirjoitin ala-asteella. Yksi unelmani ja bucket listini kärkisijoilla hoippuva kohta onkin kirjoittaa kirja. Ihka oikea romaani.

Elämän tarkoitus on olla itse mahdollisimman onnellinen ja tehdä mahdollisimman moni muu mahdollisimman onnelliseksi.

Silmänruokaa

17.1.2014

Äskettäin tekemäni Style Icons-postauksen henkeen on vuorossa taas vähän pinnallista paasaamista. Jäin miettimään postauksen väsättyäni, että käsittelin siinä vain sellaisia vaatetyylejä, joita käyttäisin mielelläni itsekin - ja päätin tällä kertaa kyhätä juttua siitä, minkälaiset tyylit miellyttävät mun esteettistä silmää muissa ihmisissä. Toki nääkin voi suurimmaksi osaksi lukea sellaisiksi joita käyttäisin myös itse, mutta pääasiassa tyydyn ihailemaan muita ihmisiä, jotka näihin tyylilajeihin jollain lailla lukeutuvat.

Surullinen mielipiteeni on, että kaduilla näkee ihan liian vähän oikeasti tyylikkäitä ihmisiä. Sellaisia, joilla on sellainen wow-efekti. Paljon on mitäänsanomatonta ja taidan sellainen olla itsekin. Mutta tän näköisiä ihmisiä on kiva aina välillä nähdä:


Yksi syy siihen, miksi olen niin kärsimätön saamaan hiukseni jo blondiksi on se, että tahdon päästä leikkimään pastelliväreillä hiuksissa! Shokkiväreillä ennen paljon leikkineenä en ole kuitenkaan koskaan ollut pastellipää, vaikka rakastuinkin siihen tyyliin jo aikoinaan, kun Trashy Life oli vielä hengissä. Pastellisävyyn yhdistetty tummanpuhuva vaatetyyli on niin upean näköistä, että aina jos näen pastelligootteja (älkää syyttäkö mua tästä kategoriasta, kaikki asukuvat löytyy pastel goth-hakusanavariaatioilla!) huokailen ihastuksesta. Olisimpa jo hattarapää!


Asukuvat tällä kertaa löytyi hakusanoilla nu goth, tumblr goth ja hipster goth ja mua vähän naurattaa. Mutta tällä tyylillä tarkoitan sitä modernia tummanpuhuvaa tyyliä, joka mustine huulipunineen ilmeisesti jonkin sortin goottityyliksi lasketaan. Tykkään kuitenkin nimenomaan tästä nykyotteesta siihen, jota Tumblr pursuaa äärimmilleen ja joka on oikeastaan vähän sama juttu kuin aiemmin mainittu pastel goth. Mustaa, nahkaa, pitsiä, revittyä, lyhyttä hametta tai mekkoa, pillifarkkuja, maihareita.


Tästä ei sitten tarvitse asianomaisten loukkaantua, mutta tätä tyyliä olen aina päässäni kutsunut nimellä "perustytöt" - ja tarkoitan tällä sitä tyttömäistä tyyliä, tyylikästä ja muodikasta, joka kaikessa söpöydessään ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen uniikki lookki. Tosin nykyään on aika hankala olla mitenkään uniikki muutenkaan, meitä kun tällä pallolla alkaa olemaan liikaa, mutta kuitenkin. Girly-tyylejäkin on tosi monenlaista erilaista, enkä osaa varsinaisesti selittää mikä niistä varsinaisest muhun iskee, mutta kuvista saa ehkä jonkinlaista osviittaa. Tyttömäinen tyyli, suloinen ja tyylikäs muttei liian räikeä tai kovin huomiota herättävä (lukuunottamatta joissain tapauksissa asusteita) ja tyyli, jota välttämättä en itse koskaan pitäisi ylläni mutta joka näyttää aivan ihanalta oikean tytön yllä. Kukkaa ja eläinkuviota, lyhyitä hameita ja mekkoja, korkeita korkoja ja herkkiä sävyjä.


Unohtamatta kolmijalkaisia vahvistuksia, kollaasia tehdessäni mua alkoi naurattamaan että miesten tyylistä mun makuuni parhaiten istuvaa voisi ehkä kuvailla sanalla "douchebag". Ehdoton lempiasuni muutenkin hyvännäköiselle miehelle on ehdottomasti pillifarkut, maiharit, t-paita ja puvun takki. Hyvänä kakkosena muuten samanmoinen mutta puvun takin tilalla nahkatakki & huppari, huppu takin päällä, oih. Oon kuitenkin aika kaikkiruokainen miesten tyylin suhteen, kunhan se on tyylikäs - kuka nyt ei tykkäisi siitä, että mies näyttää siltä että on käyttänyt edes pikkuisen aikaa ulkomuotoonsa. (En muuten myönnä, että kollaasissa vilahtaisi One Directionin jäsen............)



Minkälaisista tyyleistä te tykkäätte?

Cartman, Cartman everywhere

16.1.2014

Kaikki postauksen kuvat ovat kuvakaappauksia Liv-kanavan dokumentista "Roskaruokaäidit"

Onneksi on olemassa Ruutu.fi, niin mäkin pääsen katsomaan telkkariohjelmia. Tällä kertaa katsoin parin ystävän Facebook-päivityksen jälkeen Liv-kanavan dokumentin nimeltä Roskaruokaäidit. Dokumentin voi katsoa vielä viikon ajan tästä linkistä ja se kestää 43min.

Nimestä voikin jo jotain päätellä. Dokumentti sijoittuu Britanniaan ja kertoo kolmesta perheestä, joissa ruokatottumukset ovat retuperällään. Nelihenkinen ydinperhe, äitipuoli + tytärpuoli sekä yh-äiti identtisten kaksotyttöjen kanssa. 


Nelihenkisen perheen äiti Naeden on sitä mieltä, että roskaruoka ei ole epäterveellistä. Hänen lapsensa ovat kuulemma terveitä ja saavat syödä silloin kun heillä on nälkä, koska on ihan turha ylläpitää jotain perheen yhteisiä ruoka-aikoja, ei hänenkään lapsuudessa niitä ollut. Naeden on kotiäiti ja tämän mies työttömänä kotona, mutta aikaa kokkaukseen ei kuulemma ole. Perheen isää haastattelessa ilman äidin paikallaoloa isä kertoo, että jos hän saisi päättää, hän ostaisi jatkuvasti vihanneksia ja hedelmiä ja kokkaisi itse, koska rakastaa kokata ja tahtoisi lastensa syövän terveellisemmin. Hänen mukaansa ongelmana onkin perheen äiti, joka on itse kasvanut roskaruoalla ja makeisilla, eikä suostu syömään mitään terveellistä. Äiti mainitseekin, että ostaa kasviksia vain pyhäateroille, ja nekin pakasteessa, koska tuoreet kasvikset ovat kuvottavia.


Identtisten kaksoistyttöjen äiti Debbie herätti mussa vähän ristiriitaisia tunteita. Sanojensa mukaan hän on hirveän huolissaan tyttäriensä ylipainosta ja on yrittänyt kaikkensa, jotta he laihtuisivat. Tytöillä on todettu kilpirauhasen vajaatoiminta ja äiti sanoo, että yrittää kotona ylläpitää terveellisiä ruokatottumuksia esitellen samalla hienosti rasvatonta maitoa. Seuraavassa kohtauksessa äiti paistaa pekonia samalla kun toinen tytöistä voitelee noin kuutta vaaleaa jenkkikokoista paahtoleipäpalaa. Niinpä niin joo. Debbie pistää tyttönsä läskileirille (anteeksi, laihdutusleirille) viimeisenä vaihtoehtona.


Kolmas ja viimeinen seurattava perhe koostuu Sharonista, joka on pian menossa naimisiin tytärpuolensa isän kanssa. Miestä ei dokumentissa näy kuin kuvissa. Sharon on sairaalloisen ylipainoinen, yli 200-kiloinen, ja tytärpuoli sanoo olevansa kokoa 48 mutta olen satavarma, että valehteli kokoaan pienemmäksi - koska on huomattavasti isompi kuin koko 48. Oli miten oli, he puhuvat paljon siitä, miten lihavakin voi olla kaunis, eikä lihavuutta tulisi hävetä. Vaikka allekirjoitankin väitteen, tiedostan että väitteessä on myös jokin raja. On täysin hyväksyttävää ja ihanaakin olla juuri sen kokoinen kuin haluaa olla, kunhan on myös terve. Tietenkin jokainen saa olla myös niin epäterveellinen kuin tahtoo olla, mutta mielestäni asiaa ei pitäisi ajaa mielentilalla "on okei olla yli 200-kiloinen", vaan nimenomaan edistämällä tervettä kehonkuvaa ja tervettä kehoa. Vaikka Sharon ei sanojensa mukaan kärsi mistään muista lihavuusvaivoista kuin kipeästä selästä, voin luvata, että se tilanne tulee jossain vaiheessa muuttumaan. Se, että lihavuus on vaarallista terveydelle, on faktaa. Ennemmin tai myöhemmin ne vaarat iskevät kyllä. Oli se sitten nyt tai kolmenkymmenen vuoden päästä.


Mutta jokaisen henkilökohtiasesta oikeudesta viedä niin paljon pinta-alaa kuin tahtoo ei sinänsä ollut tarkoitukseni puhua, vaan tästä äiti-aspektissa dokumentissa. Yleisesti ottaen vihaan ihmisten kasvatusmetodien tuomitsemista, jos ollaan sillä "vaan mun tyyli on oikea"-asenteella liikenteessä. Ja usein tuntuu, että ihmiset raivoavat kaikista kovimpaan ääneen asioista, jotka eivät ihan oikeasti ole niin iso juttu kuin muka oikeassa olevat vanhemmat luulevat tai ainakin väittävät. On totta, että lause pick your battles pätee miltei joka asiaan - eli ettei kaikki yksinkertaisesti pysty tai voi olemaan joka asiasta nyrkit pystyssä, vaan jokainen valitsee itselleen tärkeimmät aiheet.

Tuskin kuitenkaan kovinkaan moni on mun kanssa eri mieltä siitä, että on tiettyjä asioita kasvatuksessa, jotka ovat eräänlaisia nyrkkisääntöjä eikä niissä hirveästi ole varaa "noku mä haluisin tehä näin"-tyyliselle asennoitumiselle. Ääriesimerkkinsä vaikkapa lasten hakkaaminen. Vaikka kuinka joku olisi sitä mieltä, että kyllä mäkin sain lapsena isän nahkaisesta vyöstä selkään päivittäin, se ei ole millään tasolla ookoo eikä sitä todellakaan pidä jatkaa omien lapsien kohdalla.

Ja sitten on myös ruoka. Enkä puhu nyt siitä, antaako soseita kaupan hyllyltä voi omasta pakastimesta. Itse teen molempia enkä koe että kumpikaan olisi mitenkään selvästi parempi kuin toinen. Kaupan soseet eivät sisällä lisäaineita, E-koodeja tai muutakaan ylimääräistä sontaa.


Lapset ovat riippuvaisia siitä, minkälaista ruokaa heille tarjoillaan. Vanhemmuudessa on myös jonkinlaisia vastuita - lisäännyttyäsi olet vastuussa siitä, että tämä luomasi uusi ihmisolento saa mahdollisimman hyvät eväät (myös kirjaimellisesti!) elämäänsä. Sen voi ajatella niin, että vanhemmat joutuvat uhrautumaan lapsensa vuoksi, mutta itse en näe asiaa uhrautumisena vaan ennemminkin mahdollisuutena olla hyvä äiti, ja miehelleni mahdollisuutta olla hyvä isä meidän jälkeläisillemme. Se on enemminkin kunnia ja ihana asia.

Yksi näistä vanhemmuuden vastuista on se, että näkee vähän vaivaa lastensa ruoan eteen. Mainitsinkin jo vähän miten kaksostyttöjen kotona syödään - perusruokaa, ei kovinkaan terveellistä välttämättä mutta ainakin äidin tekemää. Äitipuolen tilanteessa emme näe syömistottumuksista oikeastaan muuta kuin tämän mainitseman paniikin, joka iskee, jos talossa ei ole suklaata. Mutta neljän lapsen äidillä on nykyään niin surullisen yleinen asennoituminen ruokaan - niin omaan kuin lastensa ruokaan.

Äiti ei tykkää kokata, joten ei kokkaa. Kokkaaminen ei ole rakettitiedettä, eikä perhelleen kokatessa tarvitse olla mikään Gordon Ramsey tai pelätä tämän hengittävän niskaan vihaiset lauseet huulillaan. Kokata voi oppia vain harjoittelemalla, eli kokkaamalla. Hyvän perusruoan tekeminen ei ole vaikeaa ja sitä voi helposti tehdä niin ison aterian, että sitä riittää myös seuraavaksi päiväksi, jos ei tosissaan jaksa tehdä ruokaa päivittäin.

Äiti ei tykkää kasviksista, vihanneksista ja hedelmistä, eli niitä ei syö perheessä kukaan. Niin jumalattoman itsekäs ajatusmaailma! Lapsia hankkiessa pitää vähän laittaa taka-alalle se, mistä itse tykkää, jos sattuu tosissaan olemaan sitä mieltä, että kaikki vähänkään terveelliseen viittaava on pahaa. Aikuinen ihminenkin voi ensinnäkin totutella ja tutustua uusiin makuihin. Mä olin ihan älyttömän kranttu lapsena, enkä maistellut helposti uusia makuja. Mutta sitten kävi niinkin jännä juttu kuin aikuistuminen, ja kasvoin nirsoilustani yli. Pienenä en esimerkiksi suostunut syömään munakoisoa, joka nykyään on mielestäni tosi hyvää. Tottakai on makunsa ja voi olla ruokia, joita ei ehdottomasti suostu syömään, mutta se ei tarkoita etteikö kukaan muu niitä saisi syödä.

Ei ehdi, kun on niin monta lasta. Joka perheessä on tietenkin omat juttunsa, mutta jännästi minä olen kolmas lapsi nelilapsisessa lapsikatraassa, ja meillä on aina ehtinyt jompikumpi vanhemmista kokkaamaan. Tasan tarkkaan joka päivä. Ja syötiin muuten myös koko perhe yhdessä pöydän ääressä. Dokumentin perheessä tosiaan siis on kotiäiti ja työtön isä, jännä ettei kumpikaan muka ehdi kokkaamaan. Vai olisikohan kyse siitä, että monella joka ei oikeasti koskaan kokkaa tuntuu olevan sellainen käsitys, että ruoan valmistamiseen menee tuhottomasti aikaa? Näinhän ei tietenkään ole, ellei sitten päätä itse valmistaa niitä aterioita, joihin aikaa palaa. Vartissa saa huitastua tomaatti-tonnikala-pastaa tummalla spagetilla. Näin niinkuin ensimmäisenä mieleen tulevana.

Ei tarvitse, kun ei se lihavuus oikeasti ole vaarallista eikä roskaruoassa oikeesti ole mitään vaarallisia aineita. Jos joku oikeasti on näin tyhmä, ehkä kyseessä onkin evoluutio ja luonnonvalinta.

Lasteni lihavuus ei ole minun syytäni. En voi puhua tietenkään absoluuttisesti, mutta suurimman osan kerroista lapsen lihavuus on vanhempien syytä. Kuka on lasten pääasiallinen ruokkija, etenkin alle kouluikäisellä joka ei ole tarhassa? No ne vanhemmat. Se, joka suurimman osan aterioista lapselle valmistaa on tietenkin vastuussa siitä, kuinka paljon ruokaa ja mitäkin ravintoaineita lapsen elimistöön päätyy. Liian isot annoskoot ja ruoan epäterveellisyys (salakavalakin sellainen - rasvaa ja sokeria voi olla yllättävän monessa asiassa) lihottavat lapsia, vaikka heille tekisikin kotiruokaa päivittäin. Sitten on tietenkin sokerilimut, mehut sunmuut tyhjät kalorit. Tottakai isompi lapsi voi syödä salaa koulussa tai tarhassa liikaa, tai käydä salaa kaupassa ostamassa viikkorahoilla herkkuja. Mutta lapsen lihavuus on melkein aina jollain tasolla vanhempien syytä. Sen kieltämällä ei huijaa kuin itseään.


Jeesustelut sikseen, mitä siis pitäisi tehdä?

Vanhemman ei tarvitse opiskella kokiksi (vaikka siitä varmasti apua olisikin!) eikä käyttää kahdeksaa tuntia päivässä perheensä aterioiden valmistukseen. Ei tarvitse ottaa jeesusteluasennetta eikä käyttää miljoonia raaka-aineisiin. Sen sijaan pitäisi välillä pohtia asioiden tärkeysjärjestystä. Mihin kohtaan sitä asettuvat lapset? Lasten terveys? Kuinka moni vanhempi voi rehellisesti sanoa, jos asiaa vähänkään miettii, että lapsen terveys ei ole yhtä tärkeää kuin se että, no, ku en mä nyt jaksa opetella kokkaamaan?

Teki pahaa katsella dokumenttia, ja samalla lailla kihisin raivosta kun katsoin Generation XXL-dokkaria, joka sijoittuu samalla lailla Brittein saarille ja käsittelee lasten liikalihavuutta ja vanhempien roolia siinä. Ja siinä oli prikulleen samat jutut - sairaalloisen lihavat lapset, vanhemmat jotka valmistivat tai ostivat todella epäterveellistä ja lihottavaa ruokaa ja kielsivät olevansa edes osasyyllisiä lastensa ylipainoon. Mikä meihin fiksuihin vanhempiin tulee, kun meidän pitäisi ruokkia lapsiamme?

Eikä tässä todellakaan ole kyse mistään sädekehän kiillotuksesta tai muiden äitien lyttäämisestä. Sinänsä mä en voi edes omasta puolestani vielä puhua, kun Shiri ei vielä syö "kunnon ruokaa" meidän kanssamme. Tuominnan ja häpäisyn sijaan mä haen tässä lähinnä sitä, että vanhempien pitäisi välillä pysähtyä miettimään, miten heidän valintansa vaikuttavat heidän lastensa koko loppuelämään. Vaikka lapsi ei vielä pienenä lihoisi roskaruoan takia, jos ihminen on koko elämänsä syönyt vain pikaruokaa ja mikroruokaa, on todennäköistä että hän aikuisena jatkaa samaa linjaa jonka on koko elämänsä tuntenut - ja viimeistään aikuisiällä ne terveyshaitat sitten iskevät. Eikä puhuta edes lihavuudesta ja sen terveshaitoista vaan niistä lukuisista muista ongelmista, joita pelkän paskaruoan syöminen aiheuttaa.

Pitäkää huolta lapsistanne, myös sisältäpäin!

Super Mega Horror Pack #2

14.1.2014

Tätä kakkosta onkin jonkin aikaa leivoskeltu! Super Mega Horror Pack #1 sai teiltä lukijoilta aika paljon suosiota, eli kakkonen piti tietenkin tehdä. Osan näistä olin entuudestaan jo nähnyt mutta edellisestä listauksesta unohtanut, osan katsoin ihan varta vasten.

Ennen kuin päästän teidät listausta lukemaan, oon huomannut yhden mielenkiintoisen (ja aika itsestäänselvän) asian keskustellessani kauhuleffoista ihmisten kanssa niin kasvokkain kuin netissäkin. Tuntuu, että todella moni luulee olevansa jotenki tosi kovis ja rohkea, jos suurin osa kauhuleffoista ei pelota, ja moni tuntuu luulevansa olevansa jotenkin kauhean nössöjä jos säikkyy leffoja helposti. Tämä ei ole millään tasolla totta!

Jokaisella ihmisellä on omia juttuja, jotka pelottaa jotenkin. Tietenkin elokuvan laatu itsessään vaikuttaa siihen, onko se oikeasti pelottava, mutta ihmisillä on myös oma tasonsa eläytyä. Jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti osaa eläytyä mihinkään elokuvaan tai sarjaan kunnolla, koska tiedostaa koko ajan että se on feikki ja tehty, eivätkä siksi säiky. Esimerkiksi itse en säiky helpolla yliluonnollisia kauhuleffoja, koska en usko sieluun enkä siis aasinsillalla myöskään kummitteluihin, eli tiedostan leffan olevan feikki. Kuitenkin jotkin paranormaalipätkät saattavat karmia selkäpiitä, jos kyseessä onkin scifipohjaisuus eikä kuolleen tyypin kostonhimoinen haamu.

Moni munkin tuttu on sellainen ihminen, että eläytyy ihan täysillä kaikkeen, mitä katsoo. Tiedättehän, niitä, jotka aina itkee kun jossain tapahtuu jotain surullista. Olen kateellinen tästä eläytymiskyvystä, koska heille myös kaikenlaiset kauhuelokuvat ovat hemmetin pelottavia.

Pähkinänkuoressa halusin siis ilmaista, että jengin on ihan turhaa yrittää pönkittää egoaan "no siis mua se leffa ei kyl pelottanu yhtää mut mä oonki tämmönen et tykkään vähän rankemmista jutuista, oon aika sillee badass"-tyylisillä lausahduksilla, koska ne tekee susta vain nolon. Olen puhunut, klikatkaa nyt Lue Lisää-linkkiä! Yritän välttää spoilereita parhaani mukaan ja kerron juonesta vain pätkän.


Panisin #2

11.1.2014

Tein joitakin kuukausia sitten Panisin-listan, joka tietenkin jäi aika puutteelliseksi koska en halunnut/jaksanut tehdä tuhannen kilometrin mittaista postausta. Nyt oiskin sopiva aika jatkaa sitä vähän! Eli pointtina siis näinkin älynystyröitä energisöivä idea kuin listata julkkiksia, joidan kanssa voisín vähän heilutella peittoa. Jos siis vaikka törmättäis joskus ja ne olis soketuneet.

Mä itse asiassa yllätyin, että unohdin Christian Balen edellisestä listasta. Alunperin Amerikan Psykossa mun sarjamurhaajafetissiini kolahtanut Christian on ehdottomasti maailman kuumimpien ihmisten kärjessä. Eikä pelkästään sen takia, että sattuu olemaan törkeän hyvännäköinen ja charmikas, vaan myös koska en voi kun nostaa hattua sille itsekurille, joka herralta löytyy. Rooleja varten herran varsi vaihtelee bodatusta anorektiseen ja lihavaan. Huh huh.

James Franco kutitteli vatsanpohjaani ensimmäisiä kertoja kun olin vielä viaton 8-vuotias ja televisiosta tuli Freaks & Geeks. Iän kanssa tyyppi on muuttunut vaan koko ajan paremmaksi - tiedättehän, like fine wine... Teki tujusti pahaa katsoa 127 tuntia!

Scarlett Johansson on yksi maailman kauneimpia naisia. Kurvikas juuri sillä parhaalla tavalla, kasvoista semisti naapurintyttö muttei missään nimessä kuitenkaan hiirulainen tai tylsä. Noi huulet, noi silmät, noi kurvit!

Sean William Scott... Dude, where's my car? It's in my bedroom.

Jason Behrin arvon aviomieheni nimesi osuvalla lempinimellä "jääpää", kun katsottiin Roswellia. Myönnetään, että ilmerepertuaari ei ole kovinkaan laaja, mutta eipä sen tarvitsekaan olla, kun vakavamielisenä näyttää tältä. Take me to your spaceship!

David Duchovny, miten saatoinkaan unohtaa sinut edellisestä postauksesta? Ultimate dilf ja alunperin päähäni ryöminyt Fox Mulderina. Kun katson Californicationia tykkään ajatella, että Fox Mulder lopetti FBI:lla ja alkoi kirjailijaksi uuden identiteetin turvin.

Jason Segel on ensimmäinen, muttei suinkaan viimeinen, henkilö tällä listalla joka mun mielestä ei itse asiassa edes ole kovin hyvännäköinen, mutta on hurmannut mut ihan muilla tavoin. Joka rooli, jossa olen herran nähnyt, on aika samantyylinen - se on aina vähän sellainen kömpelö, ressukka, mutta mielettömän suloinen ja lämmin ihminen. Marshall on ehdottomasti #1 aviomiesmatskua!

Desmond Harrington, ai jumalauta! Dexterissä kyttäpuvussa kuolaeritteiden overflow'n aiheuttava heebo on vasta hiljattain hurmannut mut ihan täysin. Katsoin vähän aikaa sitten leffan nimeltä The Hole, ja junnu-Desmond on mielettömän suloinen. Like fine wine, iän myötä suloisuus on vaihtunut karskiin kuumuteen.

Taylor Momsen on jollain tosi oudolla tapaa mielestäni harvinaisen puoleensavetävä. En ole katsonut koskaan elämässäni kokonaista jaksoa Gossip Girliä, eli neitonen on mulle tuttu vain näillä pandameikeillä varusteltuna. Vaikka tytyn bändin musiikki ei uppoa muhun ihan sadalla (ei se huonoakaan ole, pari tosi hyvää viisua löytyy, mut suurimmilta osin aika tasapaksua imho) niin lauluääni on mielettömän seksikäs. Käheä-ääniset naiset, kuinka te mua viettekään.

Julian McMahon oli se ihana demoni Siskoni On Noita-sarjassa ja myöhemmin se kuuma kusipäälekuri Muodon Vuoksi-sarjassa. Oli miten päin tahansa, ja kuinka karsea hahmo tahansa, ei haittaa yhtään kattella lähikuvia tästä naamasta.

Majandra Delfino on mun ultimaalinen vaimoni, ainoa nainen jota oon joskus uskaltanut kutsua idolikseni ja kertakaikkiaan mun elämäni rakkaus - näin julkkismielessä. Alunperin Roswellin Mariana sydämeeni jäänyt neitonen tekee sellaista musiikkia, että sitä kuunnellessani haluaisin uskoa sieluun että voisin sanoa, että mun sieluni tanssii näille biiseille.

Michael Pittin nähdessäni ensi kertaa kuvittelin, että hän on Brad Pittin pikkuveli. Kun sukunimikin osoittautui samaksi luulin olleeni oikeassa, mutta eihän nämä sukua toisilleen ole. Jollain kummallisella superpusuhuulitavalla Pitt vaan vie jalat alta. Funny Gamesin uusintaversion psykona ei myöskään yhtään pahempi juttu. Ja miten ihmeessä ne löysi siihen rinnalle melkein identtisen näkäisen Brady Corbetin?

Brendan Fehr on myöskin Roswellista. Jason Behrin semikiltin ja ilmeettömän hahmon täytenä vastakohtana Brendanin hahmo oli just sellainen paha poika, jota ei voi kuin kuolata. Vähän idiootti, aina menemässä vaikkei olisi ehkä kannattanut, puhelias ja hauska. Aah.

Vinny... mua hävettää tää. En halua selitellä.

Tekeekö Ryan Philippe enää mitään? Siis leffoja? Jos tekee niin mitä, haluan nähdä! Vuosituhannen vaihteen sydämensärkijänä tutuksi tullut Ryan oli aikanaan mun lemppari. Kirjotin aikoinani paljon novelleja (kröhöm...) ja muistan elävästi yhen, jossa rikkaalla tytöllä oli kodissaan oma elokuvateatteri, joka pyöritti vain Ryan Philippe-leffoja.

Mena Suvari ja syötävän söpö hammasrako! Jonka neiti tosin on ikävä kyllä käynyt sittemmin korjaamassa, höh. Mena oli ihana niin American Piessä kuin American Beautyssä - kuinka moni muka ei muista enää sitä ruusukohtausta?

Lizzy Caplan ja Mean Girls - tarvitseeko sanoa paljoa enempää? Janis Ianinä valloittanut osui sattumalta silmiin myös Cloverfieldissä ja siinä morsiusneitoleffassa. Jälkimmäisessä viimeistään olin ihan myyty.

Seth Macfarlane... Ei oikeastaan millään muotoa komea, mutta niin hauska, ja hymyilee paljon. Sold.


How to say I love you?

10.1.2014

Ystävänpäivä lähestyy ja tunteidensa osoittaminen voi joskus olla hankalaa. Onneksi mä seikkailen välillä Tumblrin ihmeellisessä maailmassa ja näin vähän vaivaa että löytäisin teille rakkaille lukijoilleni vähän apuja! Vaikka ystävänpäivään onkin vielä yli kuukausi, välillä on hyvä varautua ajoissa. On ainakin aikaa valita, mikä näistä mahtavista korteista kuvastaa juuri sinun sielusi syvimpiä tuntoja. Muista leikata kortti irti kollaasista ja lisätä siihen sinun ja sydänkäpysesi nimet! You're so very welcome!








Analyzing Skins

5.1.2014

Postaus sisältää reippaasti juonipaljastuksia!

Skins on ollut yksi mun lempisarjojani siitä asti, kun ykköstuontatokausi alkoi näkymään täällä kylmässä kotimaassamme. Se oli joko vuonna 2007 tai 2008 - muistaako joku?! - ja mielenkiintoni sarjaan heräsi alunperin lehtijutusta, jossa sarjaa esiteltiin vihdoinkin oikein autenttisena nuorten sarjana, koska toinen sarjan kirjoittajista oli itsekin nuori sarjaa luodessaan.

Skins lienee suurimmalle osalle tuttu, mutta pähkinänkuoressa kerrattuna sarja kertoo Lounais-Englannin Bristolissa asuvista nuorista ja heidän elämästään. Sarjassa on seitsemän tuotantokautta ja kolme sukupolvea. Sukupolvi lienee vähän harhaanjohtava nimitys, mutta englanniksi käytetään sanaa generation, joka kääntyy sukupolveksi. Sillä tarkoitetaan sitä, että kahdessa ensimmäisessä tuotantokaudessa esiintyy generation 1, kolmannessa ja neljännessä on uudet hahmot jotka ovat generation 2, ja viides ja kuudes taas ovat generation 3:sen tarina. Seitsemännessä tuotantokaudessa on kuusi jaksoa kahden ensimmäisen sukupolven hahmoilla, eräänlainen "Where are they now"-juttu, jonka kaksi ensimmäistä jaksoa käsittelevät Effyn nykyistä elämää, kaksi seuraavaa Cassietä ja kaksi viimeistä Cookia.

Ylläolevassa kuvassa esiintyy ensimmäinen sukupolvi, eli kahden ensimmäisen tuotantokauden pääasialliset hahmot. Sarjan kasvot oli Tony, purppurassa villatakissa hymyilevä manipuloiva narsisti, jolta puuttuu täysin empatiakyky ja syy-seuraussuhteen ymmärtäminen. Sarjassa käsitellään laajassa skaalassa erinäisiä teini-iän ongelmia - neitsyyden menettämisen tarvetta, eroavia vanhempia, juhlimista, sydänsuruja, yksipuolisia ihastumisia, syömishäiriöitä, parhaan kaverin homouden hyväksymistä, ulkonäköpaineita... ja sitten vähän muutakin. Chrisin kuolemaa, Tonyn epäkuntoisia aivoja tämän jäätyä bussin alle, Jalin raskautta, Sketchin stalkkeritasolle menevää sairaalloista rakastumista ja Cassien sulkemista mielisairaalaan. Kaksi tuotantokautta juttuja, jotka veivät ainakin mun sydämeni ja nostivat tän sarjan yhdeksi lemppariksi. Sarjaa on arvosteltu paljon sen vuoksi, että teini-ikäiset hahmot vetävät vähän kaikkea alkoholista laittomiin aineisiin, bilettävät ja harrastavat irtosuhteita - koska eikös ne teinit istuneetkaan vaan himassa kutomassa sukkia....?

Sarjan luojat tekivät Tonystä ensimmäisten kausien päähenkilön, ja jatkoivat samaa linjaa myös kakkossukupolven kohdalla. Ykkösukupolvessa esiintyy vähän väliä Tonyn pikkusisko Effy, joka ei paljoa puhu, mutta näkyy yllättävän paljon muutaman vuorosanan hahmoksi. Ensimmäisen sukupolven viimeisessä jaksossa on Chrisin hautajaiset ja kaverusten päättöarvosanat, Anwar lähtee Lontooseen Maxxien ja tämän poikaystävän kanssa jättäen Sketchin yksin Bristoliin, Jal suree Christin kuolemaa, Tony & Michelle päättävät lähteä eri yliopistoihin ja Sid lähtee New Yorkiin etsimään Cassietä. Jakson viimeisessä kohtauksessa Effy maksaa Tonyn sängyllä virnuillen, vinkaten seuraavan sukupolven päähahmoa.

Ykköspolvessa panostettiin selkeästi nimenomaan siihen, että sarja ja sen hahmot olisivat mahdollisimman helposti lähestyttäviä, aitoja ja samaistuttavissa olevia. Vaikka jonkinlaista viihdearvoa tapahtumilla on (esim. luokkaretki Venäjälle ja kaunis Anka), suurin osa sarjan tapahtumista on kuitenkin riipaisevan aitoja ja jokainen löytää varmasti vähintään yhden hahmon, johon voi jollain lailla samaistua. Hahmot itsessään ovat suurimmaksi osaksi ihastuttavia sellaisella teinimäisen kömpelöllä tavalla.


Kakkospolven päähahmona toimii Effy, joka on nyt tarpeeksi vanha aloittamaan itse opiskelut Roundview Collegessa. Effy on hahmona tullut pitkälle ulos kuorestaan - sen lisäksi, että nyt neiti puhuu paljon, hahmoon on lisätty ämpäreittäin seksiä ja charmia, jotka aikaisemmissa kausissa vielä vähän uupuivat. Effy aloittaa koulun parhaan kaverinsa Pandoran kanssa (joka muuten vilahti myös ykköspolvessa) ja tutustuu koulukavereihinsa - Cook, Freddy, Katy, Emily, JJ ja Naomi, sekä myöhemmin myös Thomas, joka on juuri tullut maahan Kongosta etsiessään parempaa tulevaisuutta.

Myönnän heti suoralta kädeltä, että tämä on lempisukupolveni. Vaikka ykköspolvi on kaikessa nostalgisuudessaan ihana, koen kakkospolven jotenkin vaan olevan yhtenäisempi paketti. On Effy, joka sarjan edetessä osoittautuu aina vain rikkinäisemmäksi, kunnes saa hermoromahduksen ja joutuu psykiatriseen sairaalaan. On Cook, jonka daddy issues on tehnyt hänestä kusipään, joka kaiken aggressivisuuden alla on kuitenkin vähän nallekarhu. On Freddy, yllättäen aika normaali tyyppi, joka on sarvet vastakkain Cookin kanssa molempien rakastuttua Effyyn. On Pandora, suloinen ja vähän höpsö Effyn bestis, jonka pääasiallinen tehtävä aluksi on vain seurata Effyä. Thomas, joka on tähän päivään asti ehkä sympaattisin hahmo koko sarjassa, josta tulee pian Pandoran poikaystävä. Emily, identtisten kaksosten toinen osapuoli, joka on siskostaan tavallisempi ja "tylsempi" versio, ja joka huomaa kallistuvansa tyttöjä kohti tutustuessaan Naomiin, jonka kanssa alkaa seurustelemaan. Naomi itsessään on hahmona vähän kummallinen, ikäänkuin hänelle ei olisi ihan kunnolla mietitty persoonaa. JJ on vähän nörtti, vähän ressukka ja onneton, ja siksi niin suloinen poika, jolla todetaan lievä Aspergerin syndrooma. Katy on Emilyn kaksoissisar, joka kolmoskauden alun ghettopissis-lookin jälkeen alkaa pikkuhiljaa olemaan enemmän oma itsensä ja vähemmän, mitä luulee muiden vaativan.

Hahmoissa on paljon samaa kuin ykköspolvessa. Luulen, että se on täysin tahallista - kun hahmot laitettiin muistuttamaan vanhoja, oletettiin, että edellistä polvea rakastavat tykkäisivät tästäkin. Kakkospolven aikana Skins oikeastaan vasta räjähtikin ja sen suosio kasvoi. Suomessakin järkättiin Skins-bileitä, ja paatunut sisäinen hipsterini mainitsee, että kävin niissä ihan ensimmäisissä jotka Playgroundissa järkättiin ja ne oli mahtavia, eksyin myöhemmin Venuen versioon ja ne oli aika lame. Hahmojen samankaltaisuuksia kuitenkin siis vähän mainitakseni - ykköspolven homo onkin kakkospolven lesbopari, JJ:ssä ja Sidissä on paljon samanlaisia piirteitä, Katy ja Michelle muistuttavat paljon toisiaan, mielisairaalaan joudutaan molemmissa polvissa, Freddy kuolee... kuitenkin kakkospolvessa on yritetty myös hakea erilaisuutta, koska ihan suoranaista "tää on ihan niinku toi"-fiilistä ei oikeastaan tule, lähinnä vinkkejä ja viittauksia.

Kakkospolvessa oli edelleen edes jonkinlainen aitouiden ja samaistuttavuuden maku, vaikka tapahtumat alkoivatkin menemään aika överiksi. Kun Effyn pakkomielteinen psykiatri tappaa Freddyn ja Cook lähtee psykiatrin kimppuun kovinkin Skins-fani (allekirjoittanut) vähän irvisteli. Semi kaukaa haettua. Mutta toimi vielä. Kakkospolven viimeisessä jaksossa Freddy on kateissa, Cook saa Freddyn siskolta pojan päiväkirjan jossa saa vihiä psykiatrin sekopäisyydestä, jengi pitää Freddylle synttäribileet tämän poissaollessa ja Cook murtautuu psykiatrin taloon löytääkseen Freddyn veriset vaatteet ja hyökätäkseen psykiatrin kimppuun. Viimeinen kohtaus tosiaan siis loppuu pysäytyskuvaan hyökkäävästä Cookista ja koko juttu jätetään ihan auki.


Noniin. Kolmas sukupolvi. Katsoin muistaakseni ensimmäiset kolme tai neljä jaksoa viidennestä tuotantokaudesta, eli kolmospolven ensimmäisestä tuottiksesta, ja pettyneenä lopetin katsomisen seinään ja kirosin sitä, miten surkean sukupolven tekijät olivat kyhänneet kokoon. Jokin aika sitten kuitenkin päätin, etten voi sanoa kolmospolvesta täysin aitoa mielipidettä, ennen kuin olen nähnyt jokaisen jakson. Siispä katsoin ne alusta loppuun.

Kaksi ensimmäistä sukupolvea on ensinnäkin unohdettu täysin. Siinä missä kakkospolven ensimmäisessä jaksossa Cook saa Sidin vanhan kaapin, Effy on muistutus Tonystä ja esiintyikin ensimmäisen polven jaksoissa ja ykköspolvea muistutellaan muutenkin vähän kakkospolven jaksoissa, kolmoispolvi on ihan kuin kokonaan oma sarjansa. Tutustumme alussa Frankyyn, kuvassa neljäs vasemmalta, outoon tyttöön joka pukeutuu hassusti ja jolla ei vanhassa koulussaan ollut kavereita. Franky on sosiaalisesti harvinaisen kömpelö, Frankyllä on hammasraudat ja oudot vaatteet, Franky oli edellisessä koulussaan kiusattu ja muut ei oikein tiedä onko Franky hetero. Tuntuu, että tekijät yrittivät kehitellä mahdollisimman geneerisesti oudon hahmon. Mutta lupasin antaa mahdollisuuden, eli jatketaan.

Franky tutustuu muihin oppilaisiin ja jengi saadaan koottua. On Mini, kaunis laiha blondi, jolla on syömishäiriö (joka kuitenkin esiintyy koko kolmospolven aikana tasan kaksi kertaa ja nekin samassa jaksossa - Mini syö aamupalaksi tarkkaan mitatun määrän kuivattuja hedelmiä ja siemeniä ja menee sitten salille, myöhemmin salilla Minin personal trainer punnitsee Minin ja tämän lihottua parikymmentä grammaa sanoo tälle "Good girls don't swallow." Jos ihan rehellisiä ollaan, mielestäni syömishäiriö ei ole sellainen piire hahmossa, jonka voi sivuuttaa noin nolosti. Missään muussa kohtauksessa sitä ei edes vilauteta.) ja joka on se suosittu tyttö. On Nick, se suosittu poika, joka alussa seurustelee Minin kanssa mutta lopulta pettää tätä tämän parhaan ystävän kanssa. On Grace, toinen Minin parhaista kavereista, jonka isä on koulun rehtori ja joka on kiltti tyttö geneerisellä tavalla - harrastamalla balettia. On Matty, joka on Nickin veli ja perheen musta lammas, joka välillä tekee katoamistemppuja ja on oudolla tavalla jotenkin kiinnostunut sekä Frankystä että Livistä. On Rich, hevaripoika joka tietenkin vihaa kaikkea joka ei liity jotenkin heviin, etenkin Graceä joka harrastaa balettia eli on tietenkin Richin mielestä niinku tosi karsee, mutta he tietenkin alkavat seurustella kun he - OMG - huomaavat, että musiikkimaku ei olekaan parisuhteen perusta. On Alo, joka on Richin bestis, hassu farmilla elävä poika joka on vähän punkkari. Ja vielä Liv, joka on Minin toinen paras ystävä, joka makaa Nickin kanssa ja on harvinaisen ärsyttävä. Liv on tyyppi, jolle mikään ei kelpaa koska kaikki muu on perseestä paitsi hän itse, paitsi että vähän pitää inhota itteäänkin että voi olla truu teini.

Sen lisäksi että hahmot on oikeasti todella typerästi rakennettuja, kolmospolven tapahtumat on jostain ihan toisesta universumista ja pistää oikeasti lähinnä naurattamaan. Cassietä yritettiin apinoida Minillä, jonka syömihäiriö kuitenkin siis tosiaan rajoittuu yhteensä alle minuuttiin. Franky muuttuu ihan yhtäkkiä friikistä peruspisariksi, joka Mattyn kanssa seurustellessaan karkaa jonkun gangsteripojan mukaan, ja heidän takaa-ajonsa johtaa auto-onnettomuuteen, jossa Grace joutuu ensin koomaan ja sitten kuolee. Ennen kuin puhun siitä kuolemasta, mainittakoon että Rich ja Grace ovat karkaamassa naimisiin, mutta Gracen isä keskeyttää häät koska on asentanut seurantakojeen tyttärensä rintakoruun. Rich kuuroutuu vähän vajaa päiväksi, koska haluaa todistaa maailmalle olevansa todellakin metal!!1 ja kuuntelee jotain superüberhevilevyä kuulokkeilla napit kaakossa. Matty tulee ja menee miten huvittaa ja hurmaa sekä Livin että Frankyn, paneskelee eka vähän aikaa Liviä ja siirtyykin sitten Frankyyn. Mutta, asiaan.

Gracen kuolemasta on tehty idioottimainen. Ei siis itse kuolemasta, vaan sitä ympäröivistä asioista. Ensinnäkin Rich on ilmeisesti piilevästi jotenkin mielisairas, koska hän hallusinoi Gracen tulleen kotiin, he rakastelevat yöllä ja aamulla hän puhuu rikkinäisen kännykän välityksellä Gracen kanssa. Tämän koko ajan Grace olikin kuollut, eikä hän missään vaiheessa edes herännyt koomasta, vaikka Rich on monta kertaa puhunut tämän kanssa. Kuolemansa jälkeen Grace ilmestyy miltei joka hahmolle, pärähtää vain viereen ja alkaa juttelemaan, eikä yksikään hahmo pysähdy miettimään että HEI, ehkä mulla on päässä vähän jotain vikaa, jos mä ihan for real näen kuolleen ystäväni tässä mun edessä, puhun sille ja halaan sitä? EHKÄ mun kannattaisi hakeutua hoitoon? No ei tietenkään.

Kakkoskaudessa Franky tosiaan muuttuu yhtäkkiä oudosta tytöstä normaaliksi tytöksi, joka seurustelee Mattyn kanssa, aiheuttaa Gracen kuoleman karkaamalla gangsteripojan kanssa, alkaa "seurustelemaan" kyseisen gangsteripojan kanssa kun Matty karkaa ettei saisi syytettä Gracen kuolemasta koska oli auton kuskina, tykkää siitä kun gangsteripoika vähän mätkii ja kuristaa sängyssä, jättää sitten gangsteripojan ja alkaakin paneskelemaan Nickyn kanssa, karkailee ja on ah-niin-rikki koska kaiken pitää aina pyöriä hänen ympärillään. Franky on mahdollisesti ärsyttävin hahmo missään sarjassa koskaan. Mini ja Alo alkavat paneskella, ja Mini tulee raskaaksi. Mini ja Franky ystävystyvät ja viettävät yhdessä aikaa piilossa Minin kämpillä, koska eivät halua kertoa raskaudesta. Hahmot puhuvat, että tytöt ovat olleet piilossa joitain viikkoja, mutta Minillä onkin jo valtava vauvamaha. Ensin Mini ei tahdo seurustella Alon kanssa, koska Alohan nyt on joku nolo farmipoika, mutta muuttaa mielensä. Matty taas tulee ja menee, Liv luulee että hänellä on kohtusyöpä mutta se olikin hänen surunsa Gracen kuolemasta fyysisenä ilmentymänä, Rich näyttää olevan ihan ok Gracen kuoleman kanssa ja Grace välillä ilmestyy jengille. What. Sarja loppuu siihen, että Mini synnyttää tyttövauvan jota emme koskaan näe.

Kolmospolven suurin ongelma on siinä, että yksikään hahmo ei ole millään lailla samaistuttava, tapahtumat on aivan hongasta noudettuja ja koko paketti vaan on oikeasti ihan idioottimainen. Itsenäisenä sarjana tää olisi voinut olla ihan viihdyttävä, mutta jos ajattelee katsovansa Skinsiä tulee lähinnä kusetettu fiilis. En yhtään ihmettele, että sarjan suosio lopahti pohjamutiin tämän polven myötä, eikä seiskakauden "where are they now"-meiningeissä vilahda yksikään kolmoskauden hahmoista. Alunperin suunnitteilla oli, että seiskakauteen olisi lisätty joko Franky tai Mini, mutta sarjan luojat tulivat siihen tulokseen, että molempien hahmojen tarinat saivat luonnolisen päätöksen kutoskauden lopussa. Suomennettuna = ketään ei olisi kiinnostanut.


Seitsemäs tuotantokausi on ihana. Kuten sanottua, siinä seurataan kolmea kahden ensimmäisen sukupolven Skins-hahmoa nyt, muutamia vuosia alkuperäisten jaksojen jälkeen. Kahdessa ensimmäisessä seuraamme Effyä, joka on 21-vuotias ja työskentelee sijoitusrahastofirmassa (....?) ja asuu Lontoossa Naomin kanssa. Naomi on  työttömänä ja yrittää löytää siipiään stand-up-koomikkona, muttei oikein onnistu eli viettää suurimman osan ajastaan kotona joko kännissä tai pilvessä. Effy aloittaa suhteen rikkaan pomonsa kanssa ja saa nopeasti ylennyksen hankkimalla sisäpiiritietoja tuttavaltaan, joka työskentelee kilpailevassa firmassa. Koska firma tienaa useita miljoona Effyn sisäpiiritietojen pohjalta, poliisi kiinnostuu asiasta ja pomo on heittämässä Effyn hyeenoille pelastaakseen oman perseensä - mutta Effy kääntääkin tilanteen toisinpäin ja pomo joutuu vankilaan. Naomi seurustelee edelleen Emilyn kanssa, joka on New Yorkissa valokuvaajaharjoittelijana. Naomilla todetaan syöpä ja vaikka Naomi ei kuole sarjan aikana, on aika selvää, ettei hän selviä. Tämä kaksiosainen osuus päättyy siihen, että Effyä viedään vankilaan.

Kahdessa seuraavassa jaksossa seurataan Cassietä, joka asuu myös Lontoossa. Cassie työskentelee kahvilassa, asuu jonkinlaisessa kommuunissa ja on tuuliajolla. Kahvilan asiakas näyttää Cassielle nettisivua, joka on täynnä valokuvia hänestä. Valokuvat on otettu salaa ja hän esiintyy niissä täysin tietämättään kadulla, töissä ja oman kodinsa ikkunassa. Peloissaan Cassie selvittää asiaa ja saa selville, että kahvilassa työskentelevä kokki Jacob on kuvien takana ja alkujärkytyksen jälkeen aloittaa oudon ja ujon suhteen tämän kanssa ja antaa Jacobille luvan jatkaa hänen kuvaamistaan, tällä kertaa tietoisesti. Jacob kuitenkin suuttuu kun Cassie käy kuvattavana muotilehteä varten, he eroavat, Cassie päätyy sänkyyn kahvilan toisen työntekijän kanssa, Jacob ja toinen työntekijä tappelevat, Cassie jättää molemmat taakseen ja ottaa pikkuveljensä hoiviinsa alkoholisti-isänsä luota. Kaksiosainen osio päättyy Cassien ja pikkuveljen yhteiseloon. Olin näihin jaksoihin vähän pettynyt - aika tylsää.

Kaksi viimeistä jaksoa kuvaavat Cookia, joka asuu Manchesterissä ja työskentelee diilerinä. Selviää, että Cook tappoi psykiatrin ja karkasi Bristolista. Cook näkee diilerikollegansa Robin ja pomonsa Louien tyttöystävän Charlien paneskelevan, ja pian todistaa, kuinka Rob hukutetaan petturuutensa vuoksi. Cook joutuu paniikkiin, koska on itsekin ihastunut Charlieen, ja lähtee karkumatkalle sekä tämän että oman "hoitonsa" Emman kanssa. Karkumatkalla Louie seuraa heitä, tappaa Emman vanhemmat, Cook ei osaa päättää kumman tytön haluaisi ja he asettuvat johonkin kummalliseen minimökkiin yöksi. Mustasukkainen Emma katoaa yön aikana, ja Cook&Charlie löytävät hänet hirtettynä läheiseltä pellolta. Louie on tullut kostamaan, mutta jouduttuaan tappeluun Cookin kanssa häviää ja jää jäälle makaamaan hakattuna ja lähes kuolleena. Cook lähettää Charlien matkoihinsa yksin, kutsuu poliisit hakemaan Louien ja lähtee itse uudestaan karkumatkalle. Vaikka Cookin kaksijaksoinen osio ei välttämättä ole ihan sitä ominta Skinsiä, tykkäsin niistä yllättävän paljon. Näillä näkymin seitsemäs kausi on Skinsin loppu.

Skinsin suosio ei jäänyt Jenkeissäkään huomiotta, mutta sen sijaan, että sarja olisi viety sinne sellaisenaan, jenkki-MTV päätti tehdä siitä oman versionsa. On edelleen vähän hämärää, miksi. Skins US pyöri vain yhden tuotantokauden ajan - syynä tähän lienee joko se, ettei se kerännyt hirveästi katsojia tai se, että amerikkalaiset vanhemmat vetivät maailmanlopun pultit siitä, että sarjassa teini-ikäiset käyttävät huumeita, dokaavat ja harrastavat irtosuhteita. Niin tai näin, sarjan elinkaari oli vain yhden tuotantokauden.

Skins US kuitenkin on periaatteessa brittisarjan ensimmäinen sukupolvi, pienillä muutoksilla. Vasemmalta oikealle on Chris, Tea (joka oli jenkkien versio Maxxiestä, homopojan sijaan lesbotyttö), Abbud (Anwarin jenkkiversio), Tony, Michelle, Daisy (jenkki-Jal), Stanley (jenkki-Sid), Cadie (jenkki-Cassie) ja Eura, jenkki-Effy. Joitakin brittiversion tapahtumia on myös otettu sarjaan mukaan - Tonyn yritykset auttaa Stanleytä menettämään poikuutensa, Stanleyn rakkaus Tonyn tyttöystävää Michelleä kohtaan, Cadien skidi sekopäisyys ja rakkaus Stanleytä kohtaan, auto-onnettomuus järveen jonka vuoksi sekopäädiileri jahtaa Stanleytä koska auton mukana upposi iso määrä pilveä, luokkaretki (tosin jenkkiversiossa Kanadaan), Chrisin suhde opettajaan, Euran puhumattomuus... kuitenkin sarjassa luotiin omaa kuvaa, ja siinä on paljon tapahtumia, joita brittiversiossa ei ollut.

Fiilikset US-versiosta on vähän ristiriitaisia. Omana itsenäisenä sarjana tää olisi ollut ihan katsottava, mutta tuntuu aika syyhkyltä Skins-versiolta. Ehkä MTV:n olisi vaan kannattanut tuoda sarja alkuperäisversiona.

Löytyyko lukijoista Skins-faneja?