Steinerlapset vauhdissa (protips!1)

18.12.2014

No kuule terppa ihanaiset fanitytöt ja -pojat! ~ Koska mä onnistun aina täydellisesti kaikessa mitä teen, ajattelin jakaa teille tämmöisen tutoriaalin siitä, miten teette maailman parhaan piparkakkutalon. Varotetaan nyt, että kun sitten tutkitte valmista luomustanne, kannattaa istua alas - lennätte nimittäin herkkupepuilenne ihastuksesta ja yllätyksestä. Tee siis samankaltainen arkkitehtuurin ja taiteen riemuvoitto kuin minäkin seuraamalla näitä helppoja askelia, hih!

Ensimmäisen sovi joku kaveri, jonka kanssa näitä teet. Tästä voi olla hyötyä, jos esim. olet itse viimeksi tehnyt piparkakkutalon kuusivuotiaan tienoilla kuten minä, mutta voit samalla yrittää treenata kärsivällisyyttäsi kun odotat vuorosia erinäisiin tekovaiheisiin. (Tai tunget tekemään ne ensin. Miten vaan.) Laita kaveri ostamaan piparitaikinaa ensin, ja tavatessa naureskele sille, että hän otti vahingossa vain yhden paketin piparitaikinaa ja loput torttutaikinaa. Miten kukaan voi mokata noin? Käykää ostamassa piparitaikinaa ja alkakaa kotona tekemään kaavoja piparkakkutaloa varten. Koska on hc tehdä kaavatkin itse. Suunnittele ensin niin Taj Mahalia kuin mitä vain palatseja, kerrostaloja, viisikerroksisia lukaaleja ja huviloita, mutta nöyrry ja päädy kaksikerroksiseen mökkiin. Olethan ensikertalainen, teoriassa.

P1010004

Kun olette käyttäneet yhden paketin piparitaikinaa, jonka kaverisi osti eilen, huomatkaa, että olitte ostaneet vain lisää torttutaikinaa. Ajakaa paniikissa lähimpään kauppaan, joka on auki enää pari minuuttia, ja ostakaa niin monta pakettia piparitaikinaa, että sitä jää loppujen lopuksi ainakin kolme pakettia yli. Nyt teillä on jääkaapissa/pakkasessa hienosti kilokaupalla taikinoita! Kaavojen jälkeen alkaa leikkaamaan talon osia taikinasta. Koska olet kärsimätön, huitele veitsellä vähän miten sattuu - ei oo niinkään väliä, onko reunat ihan suorat vai ei. Paistakaa talon palaset.

P1010014
P1010051
P1010017

Koska haluat blogiisi edes melkein edustavia kuvia, kuvaa vain ystäväsi piparkakkutalon palasia ja karkkeja tässä vaiheessa. (Muuten oikeasti pro tip: Ida kokeili tehdä ikkunalasit murskaamalla muumitikkareita ja kaatamalla jauhetta ikkunoiden sisään ennen uunia, ja se muuten toimi, katsokaa! Toi kovettui sitten ihan tollaiseksi läpikuultavaksi punaiseksi ikkunaksi.) Ystäväsi muuten hifistelee ties mitä hienouksia koska tekee näitä joka vuosi, mutta ei huolta. Minun ohjeillani voitat vähintään maailmanmestaruuskisat piparkakkutalojen rakentamisessa. (Joiden oletan olevan olemassa, en jaksanut googlettaa.) Seuraavaksi onkin vuorossa talon kokoaminen, mutta ennen sitä riko talosi takaseinä äläkä jaksa tehdä uutta. Takaseinätön talo on ihan ok.

P1010056
P1010064
P1010093

Anna ystäväsi sulattaa/paistaa/polttaa pohjaan sokeria paistinpannulla. Koska luonnollisesti pelkäät kaikenlaista kuumaa ja roiskuvaa, oma osuutesi tässä kohtaa on seurata turvallisen välimatkan päästä, ja aina jos joudut olemana alle metrin päässä paistinpannusta muista hokea "ohmygodohmygodohmygod apua apua apua", eli sitä salaista loitsua, jolla estää palovammat. Kokoamisvaiheessa epäsuorat sivut voi muuten aiheuttaa vähän ongelmia, mutta mulla on niihinkin ratkaisu! Joko liimaat palaset yhteen jotenkuten, ja saat taloosi hienoja tuuletusaukkoja ja kattoikkunoita, tai runnot palasia olemaan yhdessä saumattomasti, jolloin saat katu-uskottavia murtumisjälkiä pitkin poikin talon rakenteita. Valinta on sinun.

Vaaroja vilisevän rakennusvaiheen jälkeen onkin vuorossa paras osuus, eli koristelu! Esivalmistelut ovat helppoja. Ostakaa hirveä läjä karkkia ja ainekset sokerimassan (....mikälie) tekoon, eli sitruunamehua ja tomusokeria. Ei hätää, heitä vain koko pullo sitruunamehua kulhoon, sitten kun olet käyttänyt kokonaisen paketin tomusokeria (ja jämät kaapista löytyneestä paketista) se on toki edelleen vetistä ja valuvaa, mutta siihen auttaa hirveä läjä jauhoja. Makua jauhot eivät sinänsä pilaa, koska koko sotku maistuu kuitenkin vain ja ainoastaan sitruunalta. Punajuurimehulla siitä saa muuten pinkkiä. Lado mössöä pursotuspussiin ja ala pursottamaan! Huolehdi kuitenkin, että puristat pussia niin, että väärästäkin päästä lentää vaaleanpunaista, tappivanukasta etäisesti muistuttavaa mössöä pitkin pöytää ja lattiaa.

P1010111
P1010123
P1010180

Etukäteissuunnitelmia tai muita on aika turha tehdä koristeluvaiheeseen. Koska massasta ei jauhollakaan tule ihan kiinteää, kannattaa sitä vain sotkea pitkin taloa ja sitten survoa karkkeja sinne, minne mahtuu. Varaudu, että joudut esim. katossa olevia karkkeja nostelemaan muutaman kerran takaisin ennen kuin ne pysyvät. Suunnitelmissasihan siis oli tehdä hieno kaksikerroksinen huvilatyylinen omakotitalo/mökki, jossa on korkea katto, ullakkokerros, pyöreät ikkunat, söpö savupiippu, piha valkean lumen (tomusokerin) peitossa ja täynnä lumiukkoja, ruskeita kiviä joiden päällä on lunta sekä sienimetsää. Sellainen talo, jota ihmiset netissä sitten katsoisivat kateellisina huokaillen, että voi kun minäkin osaisin tehdä noin hienoja. Ja no, itsekehu tietty vähän haisee, mutta eiköhän se välity kaikille sinne ruudun toiselle puolelle, että onnistuin tavoitteessani kirkkaasti!

Huomioi muuten, että automatkalla kotiin talo lyhistyy täysin. Kannattaa siis tehdä näitä omassa eikä kaverin kodissa! Plussapisteitä, jos asuu kaverin kanssa saman katon alla. Kunhan ei ole tämän talon katto.

Lapsuuden suuri valheiden verkko

14.12.2014

Kuten tiedätte, inhoan todella paljon vanhempien (uskallanko sanoa, että lähinnä äitien?) keskellä jylläävää jyrkkää tuomitsemista muita kasvatustyylejä kohtaan. Kuten varmasti jokainen tätä lukeva äiti tietää, teit niin tai näin, aina joku on nillittämässä. Joko olet laiska kun et imettänyt tarpeeksi kauan tai olet sairas pedofiili kun imetät taaperoasi, joko pilaat lapsesi terveyden pilteillä tai olet ylpeilevä ja rasittava supermutsi, kun teet soseet itse pakkaseen. Yritän siksi vältellä tuomitsemista ja säästänkin sen niihin vanhempiin, joiden kasvatustapa oikeasti vahingoittaa lapsia - ei esimerkiksi lienisi väärin, jos haukkuisin lyttyyn lastaan lujasti tukistavan vanhemman.

Mutta joskus kuitenkin törmää niin ihmeellisiin juttuihin, että niitä on pakko kummastella. Eikä välttämättä edes negatiivisessa mielessä, vaan oikeasti kummastella - miksi, miksi näin? Ja sitä vähän haenkin tällä postauksella. En tuomitsemista, vaan teidän omia kokemuksianne asiasta, ehkä vastamielipiteen selittämistä, jotta voisin ymmärtää tätä vähän paremmin. Ja tämähän sopii myös kymmenen päivän päästä olevaan jouluun. Kyseessä on siis joulupukki.


Viime aikoina olen muutamaan otteeseen lukenut netistä vanhemmista, jotka tuomitsevat joulupukkimyytin. Olen käsittänyt heidän kantansa seuraavasti: joulupukista kertominen on suoraa valehtelua lapselle. Jos lapselle väittää joulupukin olevan olemassa ja tuovan jouluna lahjoja, ja jopa hoitaa jonkun joulupukkia kotiinsa esittämään, on valehtelija, joka ei ansaitse lapsensa luottamusta. Ja kun lapsi saa tietää, että joulupukkia ei olekaan olemassa, hän saattaa traumatisoitua, mutta vähintään ainakin menettää luottamuksen vanhempaan, eikä sitä luottamusta enää helpolla korjata.

Really? Mä olin todella yllättynyt lukiessani näitä, koska mulla ei ole koskaan edes käynyt mielessä, että joulupukissa voisi olla jotain negatiivista. Lapsuuteen kuuluu eräänlainen taianomaisuus, johon kuuluu mm. pääsiäisnoita, joulupukki, hammaskeiju ja muut rakkaat satuhahmot, joita ainakin itse muistelen pelkästään lämmöllä lapsuudestani. Nehän on kaikki kivoja juttuja - tyyppejä, jotka muistaa lapsia lahjoilla, karkeilla, kolikoilla. Mitä pahaa voi olla siinä, että lapsi uskoo satuhahmoon, joka tuo kivoja juttuja?

Sen ymmärrän, jos puhutaan siitä, että joulupukkia käytetään kiristyksenä. Shiri nyt vielä on liian pieni ymmärtämään joulupukilla uhkailua, mutta pystyn ymmärtämään, että "jos et ole kiltisti nyt, joulupukki ei tuo kuin risuja ja hiilenpaloja jouluna kun kaikki muut saa kivoja lahjoja"-tyyppisiä lauseita pidetään negatiivisena. Toimivaa se kyllä on, muistan siskoni uhkailleen minua joulupukilla ollessani pieni ja olin muuten samantien nätisti, kun sisko otti puhelimen käteen ja kertoi soittavansa joulupukille, ettei tuo mulle lahjoja. Sinänsä en pidä kiristämistä absoluuttisen pahana kasvatusmetodina, koska jollain tasolla sen voi rinnastaa hyvän käytöksen palkitsemiseen - jos käyttäydyt tahallasi tuhmasti, et ole ansainnut jotain tiettyä etuutta, olkoot se sitten joulupukin lahjat, kännykän poistaminen viikoksi, aresti tai mikä tahansa muu rangaistus, jolla lapsia ja nuoria uhataan käyttäytymään siivommin. Saa nähdä, mitä mieltä olen sitten, kun Shirinkin kanssa päästään neuvottelutilanteisiin.



Kuitenkin mun mielestä on todella surullista, että joiltain lapsilta viedään koko joulupukin taika pois. Ei joulupukista kertomalla tarvitse käyttää häntä kiristykseen - sen kun jättää tarinoista pois sen osan, että ei saisi lahjoja jos on tuhma. Muistan edelleen elävästi, miten mieletöntä oli jouluaattona odottaa koko päivä, että joulupukki tulee. Katsottiin ikkunasta ja odotettiin, että nähtäisiin lentävät porot ja niiden perässä reki, jossa iloinen joulupukki lentelee meille lahjoja tuomaan. Meillä kävi pukki joka joulu siihen asti pieninkin sisko lopetti uskomisen, ja se oli joka vuosi ihanaa. Usein tehtiin pukille kortteja ja kirjeitä kiitokseksi käynnistä ja lahjoista. Se oli niin ihanaa, lapsuuden viatonta uskoa taikuuteen, lentäviin eläimiin, satuihin. Kun opin, ettei pukkia olekaan, en tuntenut tulleeni petetyksi. En kokenut, että minulle oltiin valehdeltu. Ennemminkin tunsin, että nyt en ole enää mikään pikkulapsi, kun tiedän aikuisten salaisuuden. Varjelin pikkusiskoni pukkiuskoa.

Kun perheeseen tulee lapsi, on mielestäni positiivista, ettei lapsi hallitse koko perheen elämää ikuisesti ja jokaisella mahdollisella tavalla. On hyvä, että myös lapsi sopeutuu aikuisten elämään eikä vain toisinpäin. Kuitenkin myös vanhempien tulisi joillain tavoilla muuttaa elämäänsä, antaa lapselle ja lasten asioille tilaa. Ehkä yksi niistä tavoista on se, että lapsen annetaan olla lapsen uskossa, vastaillaan myöntyväisesti lapsen kysymyksiin joulupukista, koska lapselle joulupukkiin uskominen on ihana kokemus, jota hän mitä luultavimmin muistelee aikuisena haikeana ja onnellisena, ei katkerana ja luottamuksensa vanhempiinsa menettäneenä.

Uskotaanko teillä joulupukkiin?

Elämäni semimamuna

10.12.2014

Olen sivuunnut ulkomaalaistaustaani blogissa aiemmin muutamia kertoja, mutten ole sinänsä käsitellyt sen enempää kokemuksiani aiheesta. Tämä johtuu lähinnä siitä, että ei niitä kokemuksia erityisesti ole. Tietenkin kahden kielen ja kahden melko erilaisen kulttuurin kanssa kasvaminen on ollut omanlaisensa kokemus ja tuonut eläämäni paljon kaikkea hienoa, mutta niitä huonoja kokemuksia ulkomaalaisuudesta minulla ei ole. Olen kuitenkin syntynyt ja kasvanut täällä, eli minulla ei esimerkiksi ole mitään aksenttia suomea puhuessani.

smam1

Kun työskentelin lähikaupassa, minulle sanottiin, että vartijoiden kutsumisnappia pitää painaa heti, kun romaneja  tai tummaihoisia astuu ovesta sisään. Ihan sama, olenko nähnyt heitä aiemmin, koska "ne pöllii kuitenkin." Lienee turhaa mainita, että olin tästä kommentista järkyttynyt, ja olen edelleen. Enkä muuten myöskään tätä käskyä totellut, vaan kutsuin vartijoita vain silloin, kun näin jonkun varastavan. Ehkä mielestäni kamalinta koko kommentissa oli, ettei se tullut yhtään pahoitellen tai selitellen - ei mitään sellaista "tää nyt kuulostaa vähän rasisistiselta, mutta kun oman kokemuksen mukaan..." tai muuta sontaa, vaan se tuli ihan suoraan itsestäänselvyytenä, anteeksipyytelemättä, olettaen että ymmärrän tottakai koska onhan se yleinen fakta, että kaikkihan ne varastaa.

Sanaa mamu on alettu muutenkin käyttää niin laajasti. Se on otettu omaksi ja sitä kautta käytetään voimaannuttavana - moi, mä oon mamu, se on osa mua. Sanon itsekin itseäni mamuksi, vaikka todellisuudessahan en sitä ole, koska olen syntynyt täällä. Isäni on mamu. Olenhan siis vähintäänkin semimamu. Sanaan itseensä sisältyy niin paljon muutakin kuin se, mikä tyypin synnyinmaa on, se eräällä tavalla leimaa heti ihmisen. Vaikka senhän ei missään nimessä tarvitse olla negatiivinen asia.

smam2

Kuitenkaan en ole koskaan kokenut rasismia ulkomaalaisuuteni vuoksi. Italialisuutta pidetään "eksoottisena" ja hienona, Italia kun on kiva maa ja kieli on kaunis ja pizza on hyvää ja jäätelö on hyvää, eli ulkomaalaisuuteni on siistiä. Kuitenkin jos kuvittelee, että isäni olisikin vaikkapa Keniasta, tilanteeni olisi varmasti toinen. Vaikka edelleen puhuisin selkeää suomea, olisin syntynyt ja kasvanut täällä, kuten nytkin - näyttäisin liian erilaiselta, olisin varmasti kokenut rasismia ainakin joskus. Vaikka olisin ihan yhtä lailla ulkomaalainen kuin nytkin. Meillä semimamuillakin se toinen kotimaa kun tuntuu ihmisille vaan olevan aivan uskomattoman tärkeä asia välillä. Sillä leimataan ihmisen koko persoona, mukaanlukien se, kannattaako ihmiseen edes yrittää tutustua.

Olen potenut jonkinasteista syyllisyyttäkin tästä. Olen potenut syyllisyyttä siitä, että en ole koskaan joutunut kohtaamaan rasismia sukujuurieni vuoksi - vaikka tilanteeni on sama kuin niin monilla muilla, jotka kohtaavat rasismia päivittäin. Koska olen vaalea iholtani ja puhun selkeää suomea ilman aksenttia, olen okei. Tietenkään se ei ole minun syytäni eli syyllisyyteni on sinänsä vähän hölmöä, mutta tuntuu helvetin väärältä ja epäreilulta, että olen itse etuoikeutetusti liidellyt elämäni läpi helposti vaaleana semimamuna muiden mamujen kohdatessa vaikka kuinka paljon sontaa. Eräänkin tummaihoisen bloggaajan kommenttiboksissa näkyy tasaisin väliajoin "painu takas kotimaahas!!1"-kommentteja, vaikka tyyppi on siis ihan syntynyt Suomessa. Mulle on koko elämäni ajan ollut täysin käsittämätöntä, että mä olen "hyväksyttävissä", koska olen Italiasta, mutta täysin samanlaisen historian omaava, jonka kotimaa onkin vaikkapa se Kenia, ei sitä olekaan. Tottakai yleistän. Ei kaikki ole rasisteja, eikä kaikkia kiinnosta pätkääkään mistä joku tulee, mutta jos nyt yleisessä mittaakavassa miettii, uskaltaisin väittää, että Suomessa suurin osa tummaihoisista tai muuten "ulkomaalaisen näköisistä" ihmisistä saa erilaista kohtelua ja asennoitumista kuin vaalean länkkärin näköinen kanssasisarensa tai -veljensä.

smam4

Elämäni semimamuna ei siis poikkea tässä asiassa siitä, mitä nk. tavallisella kantasuomalaisella. Ja monella tapaa koen sen olevan väärin. Symppaan liikaa niitä semimamuja ja mamuja, joiden elämä poikkeaa siitä näiden asioiden tiimoilta paljonkin. Mitä ajatuksia nämä asiat herättää teissä? Osaako joku ehkä pukea loogisesti sanoiksi, miksi tietyt kotimaat ovat hyväksyttävämpiä kuin toiset?


Kuvituksena ottamamiani kuvia Roomasta joulukuussa 2012.

Live Action Combat

8.12.2014

Isänpäivästä on jo aikaa, mutta nyt päästiin vihdoin testaamaan se juttu, josta olenkin pari kertaa jo blogissa maininnut! Elämyslahjojen elämysbloggaajana pääsen siis välillä testaamaan heidän elämyksiään, ja isänpäivän alla sain lahjakortin Live Action Combat-elämykseen. Mikäs se sellainen siis on?

Meidän combat oli siis eilen sunnuntaina ja meitä lähti neljä - minä ja Nico (jolle isänpäiväkampanjana tämä tietenkin oli suunnattu) sekä frendimme Ollie ja Minna. Ajettiin Vantaan Kuusijärven parkkipaikalle, jossa tavattiin combatin vetäjä, jolta saimme armeijakuosin asut ja infrapuna-aseet. Parkkipaikalta käveltiin hetken aikaa syvemmälle metsään, jonne laitettiin meidän tukiasemamme. Siellä meille näytettiin, miten aseet toimivat.

WP_20141207_006

Ne ovat infrapuna-aseita, kuulemma täydellisiä asesimulaattoreita, jotka toimivat samalla periaattella kuin kaukosäätimet - eli ovat siis täysin vaarattomia. Armeijahatun päälle laitettiin eräänlainen otsapanta, jossa oli sensorit edessä ja takana, ja siitä lähti johto kiinni aseeseen. Myös aseen päässä oli sensori. Aseet laitetaan päälle avaimella ja niiden kaiuttimista kuuluu realistisia ääniä - kun painat latausnappia, joudut odottamaan hetken ennen kuin voit ampua, ja kuulet lippaanvaihdon ääniä. Ampuessa kuului laukauksia. Kun sait osuman, kuului äänimerkki sitä varten. Aina, kun olit ottanut neljä osumaa, aseesta kuului lyhyt miehen huudahdus ja näyttöön tuli sana "dead" - olet kuollut, ja piti palata tukiasemalle lataamaan ase uudestaan avaimella. Aseen sivussa oli led-näyttö, joka näytti paljonko lippaassasi oli luoteja ja montako osumaa olet jo ottanut.

Jakauduttiin kahteen tiimiin, ideana miehet vastaan naiset. Miehet olivat alfa-joukkue, naiset bravo. Pojat naureskeli, olihan he käyneet intin, ei meistä vastusta ole. Naureskelin itsekin, että oon vain easy target. Ensimmäisenä tehtävänä oli valloittaa kukkula joukkueiden aloittaessa sen eri puolilta. Kuolin kahdesti ennen kuin ehdin ketään edes ampua, ja toisen kerran jälkeen peliaikaa oli enää pari minuuttia (peliaika oli 20min per tehtävä) eli odottelin muita tukikohdassa. Ehdin siinä tietenkin räpsiä itsestäni kuvia.

WP_20141207_008 WP_20141207_010

Sensoriin syttyi punainen valo aina kun otit osumaa, ja kun olit kuollut, se paloi siihen asti, että ase ladattiin. Ase ei myöskään toiminut kuolleena, eli huijata ei voinut. Kuitenkin ensimmäisen peliajan päättyessä selvisi, että me voitettiin - Minna oli lähempänä kukkulaa, kun aika loppui! Pelattiin vielä toinen rundi valloitusta ja voitettiin sekin. Kolmas kierros oli puolustusta ja hyökkäämistä - ensimmäisenä minä ja Minna puolustettiin kukkulaa, ja pojat hyökkäili sinne tarkoituksenaan valloittaa se. Hyökkääjillä oli rajaton määrä elämiä, mutta puolustajilla oli vain yhdet ainoat. Ehdin myös ottaa kuvia, kun kämpin puskissa alfajoukkuetta odotellen.

WP_20141207_020 WP_20141207_021

Saatiin ammuttua pojat monta kertaa alas, mutta peliajan loppupuolella he saivat meidät molemmat tapettua. Voitettiin kuitenkin rundi, koska saatiin tapoista enemmän pisteitä kuin he. Neljännellä rundilla vaihdettiin osia, ja me hyökättiin. Ja voitettiin myös sillä kertaa, hyökättiin reunoja pitkin ja saatiin molemmat ammuttua! Meidän taktiikka oli aika yksinkertainen: mee sä tonne, mä meen tonne, yritetään olla hiljaa ja yritetään osua, jos saadaan ne tähtäimeen, onnea vaan. Toimii! Viimeiseksi pelattiin vielä kaksi kierrosta väijytystä. Mentiin polulle, jonka varrella oli n. 100m päässä toisistaan kaksi isoa kiveä. Ensimmäisenä me bravojoukkue oltiin toisen kiven takana, kun toiseen kiveen kiinnitettiin huomioliivi ja alfatiimi etsi väijytyspaikkoja. Meidän tehtävänä oli siis päästä lipulle heidän väijytyksensä läpi, polkua pitkin piti kävellä siihen asti, että ensimmäinen laukaus ammutaan - sitten sai halutessaan hajaantua. Meidän taktiikka oli yksinkertainen: kävellään polkua, kunnes ne ampuu, ja sitten juostaan aivan täysiä. Ja toimi, Minna pääsi lipulle ennen kuin kuoli! Toisella rundilla me väijyttiin, ja epäonnistuttiin - jätkät tappoi meidät molemmat jo kauan ennen lipulle pääsyään.

P1010003 P1010005 P1010009

Kun pisteet laskettiin yhteen, bravotiimi eli arvon intin käymättömät naiset voitti 27-13! Ja kyllä muuten oltiin ylpeitä. Luulin etten edes jaksaisi miltei kahta tuntia metsässä juoksennella, mutta hyvin sen jaksoi, kun keskittyi koko ajan itse peliin ja voittamiseen - vaikka mua ei hyvällä omallatunnolla voi kuvata sanoilla nopea tai ketterä. Loikin niin innoissani kivien takana suojasta suojaan, että housuni repeytyi johonkin kivenkulmaan/oksaan/mikälie ja repsotti loppuajan, kuten taistelunjälkeisistä ryhmäkuvista näkee. Illalla oli reidet ja pohkeet todella kipeät, oli kyllä aika älytön treeni - metsämaastossa juoksentelua, kyykkäystä, maahan loikkimista ja piilosta piiloon säntäämistä! Myös vasen nilkka oli aika kipeä, sateenjälkeisessä metsässä oli aika liukasta ja lervailin vähän väliä naamalleni....

Kaiken kaikkiaan oli aivan mielettömän hauska kokemus! Oon muutenkin halunnut aina kokeilla tämäntyylisiä sotaleikkejä, esimerkiksi vaikka paintballia, mutta infrapuna-aseiden kanssa oli ainakin astetta siistimpää ja kivuttomampaa! Mitä nyt sitä tietty kastui luihin ja ytimiin asti kun makasi paikallaan vihollista odottaessa tai luisui kukkulanviertä päästäkseen nopeasti pois tulituksesta - mutta oli kyllä säryn ja kastumisen arvoista. Pidän itseäni aika väkivallattomana tyyppinä, mutta tää simulaatio oli tosi kivaa!

Onko kukaan teistä kokeillut tätä elämystä tai vastaavia "sotalarppauksia"?

Kirjatärpit #3

6.12.2014

Moni saattaakin muistaa pari edellistä kertaa, kun olen blogissani listannut kirjoja, jotka kannattaa lukea - tässä postaus #1 ja #2! Opin lukemaan viisivuotiaana ja olen aika lailla siitä asti ollut pesunkestävä lukutoukka. Nykyään tuntuu että aikaa kirjoille on ihan liian harvoin ja ihan liian vähän, vaikka enemmän se on ehkä siitä kiinni, ettei sitä aikaa osaa niille välttämättä tehdä. Siinä missä saatan ahmia Netflixistä jotain telkkarisarjaa supervauhdilla, ei mukamas ole aikaa lukea kirjaa välttämättä edes kerran viikkoon. Seliseli, pitää tsempata ja palata sivujen pariin pikimmiten!

Kuitenkin nyt ajattelin esitellä vähän lisää mahtiteoksia, joista olen ite tykännyt ne kahlatessani. Osuuko silmiin entuudesta tuttuja?

book1

Anthony Brunon Seven eli Seitsemän on kirja, joka perustuu elokuvaan. En itse asiassa ollut siitä tietoinen vaan luulin samannimisen trillerin pohjautuvan tähän kirjaan, ja lukiessani kummastelin, miten tarkasti elokuva seuraakaan kirjan juonta... kunnes googletin ja selvisi, että sehän meni toisin päin. Varmasti monelle tutussa tarinassa siis New York Cityssä vanha konkarikyttä ja juuri alueelle siirtynyt nuorempi kyttä tutkii sarjamurhaajatapausta, jossa jokainen kuolema on kuin yksi kuolemansynneistä. Leffan nähneet siis tietävät kirjan kannesta kanteen, mutta se on silti aika viihdyttävää luettavaa!

Jeff Longin The Descent eli Helvetin Piirit on kauhukirjallisuuden ykkönen. Se voi johtua jonkinasteisesta luolakammostani, mutta tämä on kenties pelottavin ja kiehtovin kirja, jota olen koskaan lukenut. Kirjassa seurataan muutamaakin tarinaa, mutta pääsääntöisesti tarina kertoo siitä, miten ihmiset löytävät maan alta valtavan, koko maapallon laajuisen luolaston, jossa asuu murhanhimoinen laji hadaalit, eräänlainen hybridilaji, homo sapiens toiseen suuntaan kehittyneenä. Kirjassa seurataan mm. tutkimusjoukon laskeutumista luolastoon tutkiakseen sitä, sen eläimistöä, sen maantiedettä... Hehkutan tätä aina kauhukirjallisuudesta puhuttaessa, tämä on loistava kirja.

Jeff Longin Deeper eli Helvetin Sydän on jatko-osa edelliselle, aivan yhtä loistava kuin edeltäjänsä, paikoin jopa hyytävämpi ja raaempi. Eräänä Halloween-yönä Yhdysvalloissa leviää kauhun aalto, kun hadaaleja putkahtelee maanpinnalle ja kymmeniä lapsia kaapataan maan alle. Maanalaisiin luolastoihin heidän peräänsä lähtee yksityinen pelastusjoukko, jota johtaa nainen, jonka tytär on kaapattu ja aviomies kuollut yrittäessään pelastaa tyttöä. Olen lukenut sekä tämän että edeltäjänsä useampaan otteeseen, eli vaikka tiedän mitä kohta tapahtuu, selkäpiitä karmii silti joka kerta.

H.G. Wellsin The War of the Worlds eli Maailmojen Sota on todellista vintage-scifiä! 1800-luvun lopulta peräisin oleva lyhyehkö romaani on yksi ensimmäisiä avaruusolioiden maapallonvalloituksesta kertovia kirjoja. Se on scifigenren kulmakiviä, klassikko, joka jokaisen scifirakastajan pitäisi lukea! Siitä tehty Tom Cruise-leffa on... ihan ok, mutta suosittelen ehdottomasti mieluummin tätä paperiversiota tarinasta. Pähkinänkuoressa minä-muotoinen kertoja kertoo päivästä joka alkoi tavallisesti, mutta jonka aikana marsilaiset hyökkäsivät maapallolle.

book2

Myönnän olevani tässä puolueellinen, mutta mitä elämänkertoihin tulee, on Marilyn Mansonin ja Neil Straussin kirjoittama Mansonin elämänkerta The Long Hard Road Out Of Hell on todellakin luettavan arvoinen teos. Herra itse ei varmaan ole kellekään tuntematon, mutta hänen taustatarinansa voi olla - ja se on just niin shokeeraava ja kieroutunut, kuin voi odottaakin.

Anne Ricen Interview With The Vampire eli Veren Vangit on osa Anne Ricen novellikokoelmaa, The Vampire Chronicles. Kauan ennen Twilightia oli Ricen vampyyritarinat, jotka painiikin ihan eri sarjassa - jos haet vampyyritarinoita, joita ei ole höystetty romanssilla ja laimennettu teini-ikäisille sopivaksi, kannattaa lukea näitä. Veren Vangeissa Louis-niminen vampyyri kertoo elämäntarinaansa nuorelle reportterille - sitä, miten hänestä tuli vampyyri ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Kirja on poikinut myös elokuvan, jossa näytteli mm. Brad Pitt.

Virginie Despentesin Baise-Moi eli Pane Mua kertoo kahdesta ranskalaisnaisesta pienessä ranskalaiskylässä. Toinen kyllästyy elämäänsä prostituoituina, toinen on pikkurikollinen joka joutuu raiskatuksi - ja tavatessaan juna-asemalla he ymmärtävät, että heidän molempiensa sisällä on samanlaista vihaa yhteiskuntaa kohtaan. Kirja provosoi, shokeeraa ja asettaa kysymyksiä, joita ei edes haluaisi kysyä. Siitä on myös tehty samanniminen elokuva, jonka takana on myös Despentes itse!

Joe Hillin Heart-Shaped Box eli Sydämen muotoinen rasia on kauhukirja, jonka vasta luettuani opin, että Hill on kauhumestari Stephen Kingin poika - enkä enää ihmetellyt, miten kirja oli niin hyvä. Se kertoo parhaat vuotensa ohittaneesta rock-tähdestä, joka ostaa nettihuutokaupasta kuolleen miehen puvun, jonka luvataan kummittelevan. Ja siinähän muuten oikeasti kummittelee, eikä todellakaan sillä hyvällä tavalla. Isänsä jalanjälkiä seuraten Hill on luonut loistavan debyyttiromaanin, joka todellakin pelottaa!

book3

Christopher Mooren The Lust Lizard of Melancholy Cove eli Hiljaisen poukaman himolisko on kirja, josta en ole koskaan kuullut, mutta jonka bongasin joskus teini-ikäisenä kirjaston poistolaarista ja ostin itselleni - onneksi. Mielettömän hauska romaani kertoo Pine Covesta, jossa maailma menee päälaelleen, kun saman päivän aikana kaupungin psykiatri päättää vaihtaa kaikkien mielialalääkkeet (joita on jaellut ovista ja ikkunoista, koska ei jaksa tehdä työtään kunnolla) plaseboihin ja merestä nousee himokas merihirviö, jonka levittämät feromonit ajavat koko kaupungin halujensa valtaan.

Pedro Juan Gutiérrezin Trilogia sucia de La Habana eli Likainen Havanna Trilogia on jostain täysin kummallisesta syystä jäänyt aiemmista pois - se on nimittäin yksi ehdottomia lempikirjojani. Likaisen realismin parhaimmistoa edustava romaani kertoo Pedro Juanista, freelance-toimittajasta, joka yrittää selvitä hengissä Kuubassa tekemällä hanttihommia aina kun pystyy ja antautumalla hedonismiin. Kirja on roisi, rivo, ronski ja rönsyilevä - parasta laatua.

Eve Hietamiehen Yösyöttö lienee monelle tuttu! Se on yksi niitä harvoja kirjoja, jotka mun on vain pakko lukea loppuun niin pian kuin mahdollista, enkä malta laskea niitä käsistäni ollenkaan. Se kertoo Antista, miehestä jonka pitäisi elää elämänsä onnellisinta aikaa. Hänelle on juuri syntynyt esikoispoika. Mutta onnellisen perhearjen sijaan Antti jääkin yksin, kun tyttöystävä työntää synnärin ovilla nyytin syliin, sanoo ettei vaan pysty ja hyppää taksiin. Tarina välillä naurattaa ja välillä itkettää, kun seurataan uunituoretta vanhempaa, joka rämpii eteenpäin toivoen pärjäävänsä edes jotenkuten. Jatko-osa Tarhapäivä on muuten ihan yhtä loistava!

Qiu Xiaolongin Red Mandarin Dress eli Punapukuiset naiset on dekkari, jossa ylikomisario Chen tutkii Shangaissa sarjamurhaajatapausta. Nuoria naisia kuristetaan ja jätetään julkisesti näytille perinteisessä kiinalaisasussa. Chen käyttää psykoanaalyyttistä menetelmää, jota ei Kiinassa silloin käytetty vaan jonka Chen oppi itse kääntämällä länsimaisia kirjoja. Kirjassa käsitellään kulttuurivallankumousta, sen vaikutusta Kiinaan ja sen kansalaisiin, ja se on näin länkkärin näkökulmasta todella mielenkiintoinen otanta muuttuvasta Kiinasta. Xiaolong on tehnyt useampia Chen-romaaneja, joista myös Tapaus Mao on todella hyvä. En yleensä ole mikään maailman kovin dekkarifani, mutta Xiaolongin teokset kyllä pitää otteessaan!

Best songs ever vol 2

2.12.2014

Tämän vuoden helmikuussa tein ensimmäisen best songs ever-postauksen, jolle olisi jo aika korkea aika saada jatkoa! Selittääkseni vähän paremmin kuin viime kerralla mainittakoon, että tämäntyylinen listahan on usein aika vaihteleva. On joitakin biisejä, jotka pysyvät ikuisesti niinä biiseinä, jotka kahlitsee paikoilleen ja herättää tunteita heti ensimmäisestä sekunnista asti, jotka jotenkin vaan ryömii sinne ihon alle ja porautuu luihin ja ytimiin. Kuitenkin jo mielialat vaikuttavat paljon siihen, mitä tulee juuri silloin kuunneltua, eli vaikka pitäisin jotain yhtenä maailman parhaistakaan biiseistä, saattaa mennä pitkiäkin aikoja etten kuuntele sitä ollenkaan. Listan kakkososaan kokosin nyt siis lisää sellaisia lauluja, jotka jostain syystä vaan iskee muhun aivan överisti.


Die Antwoord nyt on tunnetusti yksi mun lempibändejäni, eli ei tule yllärinä, että useampikin heidän laulunsa kuuluu mun ultimaalisiin suosikkeihini. Se, mikä Strunkissa nimenomaan iskee, on se unenomainen utuinen tunnelma. Yolandi käyttää äänensä pikkutyttövibaa jotenkin tavallista hyytävämmin, ja Ninjan hento laulu kuulostaa yllättävän hyvältä. Kun kuuntelen tätä laulua, tekee mieli laittaa silmät kiinni ja heijata puolelta toiselle sen tahdissa. Niin ihana!

Examplen muutaman vuoden takainen listaviisu Won't Go Quietly iski muhun jo silloin jostain syystä todella lujaa. Toki olen erinäisten jyskytysmusiikkien ystävä, mutta yleensä tämmöinen nk. perustanssimeininki ei ole ihan mun juttu - mutta tässä on jotain, joka sytyttää. Brittifetissiäni ajatellen varmasti brittiaksentti, mutta muutenkin, alusta loppuun tää biisi jotenkin vaan saa mun ihoni kananlihalle, ja nimenomaan sillä hyvällä tavalla.


Imagine Dragons vei mun sydämeni täysin noin vuosi sitten, eikä sitä ole kuulunut takaisin - enkä sitä kaipaakaan. Äkkirakastumisia uusiin bändeihin mulla tulee nykyään harvemmin, ja ensimmäisiä kertoja Radioactiven kuullessani pidin sitä ihan hirveänä sontana. Pikkuhiljaa se kuitenkin alkoi kuulostamaan ihan hyvältä, ja jäin täysin koukkuun kolutessani heidän studioalbumiaan läpi ensi kertaa. En omista fyysisesti itse levyä, mutta ainakin Spotifyssa nämä kaksi laulua - Nothing Left To Say ja Rocks - ovat yksi tiedosto, kaksi laulua samassa nauhoituksessa lyhyellä hiljaisella tauolla välissä. En tiedä miksi, ja vaikka ne ovat biiseinä ihan erilaisina, ne on mielettömiä niin parina kuin erikseenkin. Ensimmäinen on väkevä ja tummasävytteinen, joka aiheuttaa tämäkin väristyksiä, toinen on iloinen ja pirteä ja tuo hyvän mielen todella pahaankin päivään.

Suuri rakkauteni Blue Octoberiin ei myöskään varmaankaan tule monelle mitenkään uutuutena. Jenkkirokkareiden paikka mun top-listoilla on pitkäaikainen ja pysyvä, kuten myös heidän jumalaisten laulujensa määrä. Jump rope on heidän kevyempää settiään, ja aiheuttaa samanlaisia fiiliksiä kuin edellisen kohdan Rocks. Vaikka olisin surullinen, pahalla päällä, maassa, laulu alkaa hymyilyttämään, saa uskomaan parempaan, nostaa fiilistä ja saa olon kuplimaan. Tämä biisi myös ihan tunnelman lisäksi sanoituksillaan - up, down, up, down, remember life's like a jump rope.


Phantogram on sellainen bändi, jonka tuotantoon en ole kovin syvällisesti edes tutustunut, mutta joiden ylläoleva You Are The Ocean tulee heti mieleen maailman parhaista biisistä puhuttaessa. Olen aika fiilistejätyyppiä, ja jos jokin biisi saa mulle sellaisen movie moment-fiiliksen - tiedättekö, mitä tarkoitan? Sellaisen eräänlaisen kropasta irtautumisen, että biisi ei todellakaan ole vain taustamusiikkia vaan se vaatii täyden keskittymisen, ja tuntuu että kuuntelet sitä joka solullasi? Tämä on yksi niistä lauluista, joka sen fiiliksen tuo. Se on yksi kauneimpia tietämiäni rakkauslauluja. 'Cause you are the ocean, and I'm good at drowning.

Kun pikkusiskoni asui vielä Suomessa, hän hyräili ja lauleskeli hiljaa jotain laulua. En ollut ennen kuullut sitä, mutta pidin siitä. Se oli Asaf Avidanin One Day/Reckoning Song, joka toki ansaitsisi myös paikkansa tässä listassa, mutta sen siltä tällä kertaa varastaa herran toinen kipale, Weak. Se on kaunis ja melko hyväntuulinen veisu, jonka sanat ainakin mulle avautuu kipeänä rakkauslauluna suhteesta, joka ei mene ihan putkeen. Rakastan biisin akustista fiilistä ja Avidanin persoonallista ääntä. (Pakko mainita turhana tietona: Nicolla ja mulla on usein aika erilaiset musiikkimaut, ja tätä biisiä Nico kuvaili sanomalla "taas tätä sun hipsteripaskaa.")


Bright Eyesin Lua on ollut mulle aina aika tunteellinen biisi. Kuuntelin tätä paljon teininä, kun elämä tuntui olevan ihan kamalaa ja koko maailma ihan hanurista, ja se jostain syystä lohdutti. Mulla on tietynlainen viharakkaussuhde Bright Eyesiin, koska osa heidän biiseistään on mun mielestä todella huonoja, mutta sitten esimerkiksi Lua on sellainen, että alkaa itkettämään aina sitä kuunnellessani, etenkin jos on vähänkään surumielinen olo. Teininä mulla oli yksi todella hyvä ja läheinen ystävä, jonka kanssa yhteydenpito on ikävä kyllä sittemmin loppunut kokonaan, mutta muistan, kuinka kymmisen vuotta sitten hän tuli Turusta Helsinkiin ja lauloimme tätä yhdessä Rautatieasemalla hänen akustisensa säestämänä.

Tässäkin yksi elämäni rakkaus vuosien takaa! Olin jo aika lailla unohtanut koko Beatsteaksin olemassaolon, en ymmärrä miksi, mutta en ole kuunnellut heitä vuosiin. Alunperin bongasin heidät, kun sinkku Hand In Hand tuli MTV:ltä, ja popitin heitä teininä paljon. Nyt en ole varmaankaan viiteen vuoteen edes muistellut heitä, mutta kun mietin viimeistä biisiä tähän postaukseen tasaparien saamiseksi, Disconnected vaan pulpahti mieleen ihan puskista. Se oli ensimmäisiä movie moment-biisejäni, jotka mainitsin aiemmin tässä postauksessa, ja monina iltoina makasin pimeässä makkarissa silmät kiinni ja fiilistelin tämän biisin vähintään kerran läpi ennen nukahtamistani.


Mitä biisejä teidän lisoiltanne löytyy?

#NoShaveNovember

29.11.2014

Movember on tuskin kellekkään tuntematon käsite - miehet antavat naamakarvojensa rehottaa hyväntekeväisyyden nimissä. Naiset voivat toki osallistua, mutta viiksienkasvatus lienee suurimmalle osalle meistä estrogeeniolioista aika hankala tehtävä. Menneenä kuuna minä päätin tehdä oman social experimentini - haastoin itseni kohtaamaan jotain, mikä minua on aina ällöttänyt aivan uskomattoman paljon. Kasvatin melkein koko kuukauden ajan kainalokarvojani.

Vähän historiikkia: olen aina pitänyt kainalokarvoja ällöttävinä. Vaikka toki allekirjoitan jollain tasolla sen, että inhoni kainalokarvoja kohtaan tulee siitä yleisesti ylläpidetystä kauneusihanteesta jonka mukaan naisella ei saisi silmiä alempana kasvaa karvoja ollenkaan, minä olen pitänyt niitä ällöttävinä myös miehillä. Ei haittaisi ollenkaan, jos Nico päättäisi alkaa niitä ajelemaan. Olenhan itse ajellut ne pois aina sängen ilmestyessä jo vuosikausien ajan. Samalla en pidä esimerkiksi säärikarvoja läheskään yhtä ällöttävänä kuin kainaloiden, vaikka niissäkin suosin sheivaamista.

Siispä tänä vuonna ajattelin tehdä pienen kokeen itselläni. Miltä tuntuu olla kuukausi ajelematta kainalokarvoja, jotka olen inhosta tihkuen ajellut pois säännöllisesti 13-vuotiaasta saakka? Ja samalla halusin vähän tutkailla sitä, mikä niissä on niin ällöttävää. Jos asiaa miettii vähänkään objektiivisesti, kyseessä on karvat, jotka kasvavat minulle täysin luonnollisesti. Googlettelin ja selvitin, että kainalokarvojen varsinaista tarkoitusta ei ole määritelty, itse olen aina ollut siinä käsityksessä, että kainalohiki haisee enemmän, jos kainaloissa on karvaa. En voi sanoa olevani tässä täysin puolueeton, mutta koen, että se on totta, koska olen kuumeisesti uskonut haiskahtavani hieltä koko kuukauden ajan.

Ensimmäisellä viikolla tuli ilkeän tuntuinen sänki ja aina kainalokarvani muistaessani kehon läpi meni kylmät väreet - eikä todellakaan sillä hyvällä tavalla. Pakonomaisesti tutkin dödön aina sitä levitettyäni, ettei siihen ole irronnut karvoja, se olisi jo liian oksettavaa. Paranoidisti pidin pitkähihaista ylläni kaikkien paitsi Nicon edessä.

Puolivälissä kuuta karva oli jo melko pitkää. En ole kymmeneen vuoteen nähnyt kainalokarvojani, eli en tiennyt niiden varsinaista kuviointia. Yllätyin siitä, että ne ovat loppujen lopuksi aika "sirot" - odotin jotain supertummaa välimerellistä kiharapuskaa, sen sijaan kainaloissa on pieni mätäs keskiruskeaa karvaa. Koen sen silti oksettavana ja aina tutkiessani sitä pidempään alan oikeasti kokemaan pientä pahoinvointia.

P1010010

Tämä kuva on mielestäni kuvottava, enkä oikeastaan pidä siitä, että se aiheuttaa minussa näitä tunteita. Pikavilkaisulla kuvasta ei erota, onko siinä nainen vai mies, ennen kuin kiinnittää huomiota vähän näkyvään rinnan muotoon ja kankaan painautumiseen rintaliivien kohdalla. Kuukauden kasvattamisella olen saanut pienen kasan melko vaaleanruskeaa karvaa. En tunne sitä kainalossani enkä huomaa sen olemassaoloa ellen kiinnitä siihen huomiota peilikuvassa, dödöä levittäessä tai sen kummitellessa mielessäni. Kuitenkin feministinä ja body loven puolestapuhujana minua harmittaa, että koen näin vahvoja negatiivisia tunteita kehoni luonnollista karvoitusta kohtaan. Vaati rohkeutta kertoa projektistani parhaalle ystävälleni, ja vielä enemmän kirjoittaa tätä, kuvan kera.

Aina, kun naisjulkimolla vilahtaa kainalokarvat, media kohahtaa. Kuvia lätkitään joka alustalle ja kansa kauhistelee. Niin vahva reaktio niinkin luonnolliseen asiaan kuin karvoitus tuntuu kummalliselta - etenkin kun ottaa huomioon, että miehen kainalokarvoihin ei reagoida mitenkään. Samaa närää aiheuttaa oikeastaan kaikki karvoitus, joka naiselle kasvaa silmien alapuolella. Täydellinen naisen karvoitustilanne onkin, että karvaa kasvaa päässä hiuksina, kulmakarvoina ja silmäripsinä - kaikki muu on ällöttävää, ja jos nainen ei niitä sheivaile tarpeeksi usein, on kyseessä jotain järkyttävää ja vähintäänkin tämä sänkisäärinen nainen on joku militanttifeminatsilesbo. Eikö niin? Miksi meidät on kasvatettu niin, että naisen keho luonnollisessa tilassaan on jotenkin väärä, ällöttävä ja kauhistuttava, eikä sitä saa luonnollisessa tilassa pitää? Miksi minä itse naisena olen näin vihamielinen karvojani kohtaan, vaikka omat vanhempani eivät ole tätä mielikuvaa koskaan ylläpitäneet?

Pieni itsetutkiskeleva kokeeni osoittautui kuitenkin aika flopiksi. Niin paljon kuin yritinkin asiaa tarkastella ja analysoida tunteitani, huokaisin helpotuksesta, kun sain vihdoin ajella kainaloni täysin karvattomiksi. Enkä edes kestänyt ihan loppuun asti, vaan ajelin ne perjantaina, kun viimeinen päivä on sunnuntaina. Pidän niitä edelleen kuvottavina, niin miehillä kuin naisilla, ja tulen tästä lähtien varmasti sheivaamaan niitä niin kuin ennenkin. Olen vähän pettynyt, koska unelmoijana odotin jotain tosi maata järisyttävää nirvanatietoisuutta ja karvapositiivisuutta.

Mitä tunteita teissä karvoitus yleensä herättää? Oletteko pohtineet asiaa?

Veitsen alla

23.11.2014

Muutamaan otteeseen olen törmännyt blogipostauksiin aiheesta niin puolesta kuin vastaan ja halusin nyt itsekin ottaa tähän vähän osaa. Ikuisuusaihe plastiikkakirurgia herättää vähän kaikenlaisia mielipiteitä laidasta laitaan, mutta äitien keskuudessa mielipiteet tuntuu pursuilevan vähän ronskimmin yli - varmaan täällä munkin näppiksellä.

Plastiikkakirurgia on hyvä juttu - esimerkiksi onnettomuuksien uhrit voivat korjata ulkonäköään. Jos minä joutuisin vaikkapa auto-onnettomuuteen, joka aiheuttaisi kasvoihini jonkun pysyvän muutoksen, olisin todella onnellinen mahdollisuudesta käydä veitsen alla korjaamassa kasvojani. Plastiikkakirurgialla korjataan monia asioita, jotka ihminen on saanut yllättäen, ja on todella hyvä, että se mahdollisuus ihmisille löytyy. Eräs brittilääkäri tarjoaa ilmaisia kasvonkorjauksia happohyökkäksien uhreille (lähde) ja myös lapsille, joilla on syntymävika, suoritetaan esteettisiä leikkauksia (lähde). Siispä yleinen ajatusmaailma "plastiikkakirurgia on perseestä" on vähän ajattelematon, koska siinä unohdetaan täysin tämä puoli plastiikkakirurgiasta.

Mutta vaikka nyt unohdettaisiinkin se puoli, plastiikkakirurgia on silti hyvä juttu. Meidän yhteiskuntamme on niin uskomattoman tekopyhä ja kaksinaamainen, että samalla kun ihmiset kasvavat arvottamaan itsensä ja muut ulkonäön perusteella, pilkkaamme niitä, jotka käyvät veitsen alla itseään korjaamassa. Ulkonäköpaineita molemmille sukupuolille on jo lapsena, mutta silti sama media, joka syytää naamallemme täydellisen kauneuden ihannekuvaa, osoittaa ja nauraa julkkiksille, jotka ovat käyneet plastiikkakirurgilla. Kaksinaismoralismi on vahvaa ja itsetunto-ongelmia suurimmalla osalla kansaa.


Kuitenkin toivoisin, että suurin osa aikuisista ihmisistä osaa vähän analysoida itseään, eli esimerkiksi plastiikkakirurgiaa miettiessään ei juokse sinne, koska joku ihastuksen kohde ei tykännytkään takaisin, vaan käy veitsen alla koska itse, aikuisena ihmisenä, vapaaehtoisesti haluaa korjata ulkonäössään jotain, joka häiritsee häntä itseään. Jos ihmisellä on kehossaan jotain, jota hän ei voi sietää ja josta hän potee itsetunto-ongelmia, on vaihtoehtoja kolme: ryve itsesäälissä koko elämäsi, opettele pitämään siitä "virheestä" tai käy korjaamassa asia kirurgisesti. Ainoa negatiivinen vaihtoehto on tuo ensimmäinen.

Yllättävän moni tuttuni on ottanut tai harkitsee ottavansa silikonit rintoihin, ja usein tästä jollekulle mainitessani kysymys on heti "Miksi?" - no miksi ei? Jos joku kokee, että pienet rinnat ovat aina aiheuttaneet itsetunto-ongelmia, ei koe itseään seksikkääksi/naiselliseksi pienillä rinnoilla tai ihan mistä tahansa muusta syystä aikuisena ihmisenä HALUAA silikonit, miksi sitä pitäisi kellekään muulle joutua selittelemään? Ihmiset myös usein vetoavat siihen, että plastiikkakirurgilla käydessä ihmiset korjaavat sen, joka heistä tekee persoonallisen näköisen ja kauniin - mutta mitä oikeutta muilla on sellaisia asioita edes alkaa latelemaan? Jos jollakulla on iso nenä, ja hän haluaa leikata sen pienemmäksi, on totta että nenän persoonallinen muoto ja koko katoavat. Mutta jos ihminen sitä haluaa, miksi sitä persoonallisuutta, jota itse pitää rumana ja josta kokee aiheutuvan negatiivisia asioita, pitäisi niin kovin vaalia? Miksi ihmiset eivät saa itse määrätä ulkonäköään, vaan ihan sama mitä teit tai jätit tekemättä, aina on joku jolla on henkilökohtainen oikeus sitä arvostella?

Ihmiset aina ymmärtäväisesti nyökyttelevät päätään, jos joku esimerkiksi pienentää rintojaan, koska potee selkävaivoja isojen ryntäidensä vuoksi. Ihan täysin esteettisiä leikkauksia taas ei mukamas voida ymmärtää, koska miksi kukaan olisi niin pinnallinen, miksi murentua paineen alla, miksi haluta olla feikki, miksi muovisilikonibarbie... Siksi, koska se ihminen sitä haluaa, eikä se asia silloin ole millään muotoa sinun tuomittavissasi, koska ketään ei sinun mielipiteesi asiaan kiinnosta. Näin niinkuin suorasti sanottuna. Muutenkin asennoituminen siihen, että leikelty ihminen on jotenkin epäaito on aika nolo - koska ihan yhtä epäaitoa on hiusten värjääminen, meikkaaminen, kynsien lakkaaminen, tekokynnet ja -ripset ja -hiukset ja ihokarvojen sheivaaminen. On aika paksua kuunnella, kun joku värjättyine hiuksineen, meikattuine kasvoineen ja karvattomine kainaloineen vikisee, että silarit on niin feikkii.

Tietenkin on ihmisiä, joilla se menee överiksi ja kauneusleikkaukset eivät enää olekaan kyseistä ihmistä kaunistaneet, vaan päinvastoin. Pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa plastiikkakirurgin potilaista ei ole näitä tapauksia - ne vaan ovat ainoita, joista media jaksaa puhua. Ei tavallisesta tallaajasta, joka kävi onnistuneesti laittamassa aidon oloiset C-kupit A-kuppiensa tilalle, kiinnosta ketään tarpeeksi ollakseen otsikoissa, mutta auta armias jos joku julkkisneitonen ottaa vähänkin liian tuhdit huulet. Unelmamaailmassani jokainen plastiikkakirurgilla käyvä ihminen käy siellä ensisijaisesti itsensä ja itsetuntonsa vuoksi, eli jos hän itse on tyytyväinen tulokseen, mitä kellään muulla siihen pitäisi olla sanottavaa?

En itse ole käynyt plastiikkakirurgilla, mutta todennäköisesti sellaisella tulen käymään - en lähiaikoina, mutta kuitenkin. Veitsen alla käyneet ystäväni ja tuttuni kokevat leikkauksen jälkeen sen olleen mielettömän hyvä asia, he kokevat itsentuntonsa nousseen, saaneensa jotain mitä ovat kaivanneet ja toivoneet, kokevat vain positiivisia asioita siitä. On harvinaisen kornia, että ihmiset yrittävät viedä heidän hyvää itsetuntoaan mussuttamalla jotain aitouden säilyttämisestä.

Mitä te olette asiasta mieltä? Onko joku lukija käynyt plastiikkakirurgilla, kerro siitä!

Super Mega Horror Pack III

15.11.2014

Vihdoinkin osa III on valmis! Moni varmaan muistaa ensimmäisen ja toisen osan Super Mega Horror Pack-postauksia, joissa siis kerään kasaan erinäisiä kauhuelokuvia ja arvostelen niitä vähän. Ensimmäisen tämmöisen tein sen jälkeen, kun olin saanut muutaman kyselyn mielestäni parhaista kauhuleffoista, avoimesti sairaiden leffojen superfani kun olen. Mutta näiden tekeminenhän on ihan mielettömän kivaa muutenkin - nimittäin tätä varten tuli katsottua iso läjä mulle entuudestaan ihan tuntemattomia leffoja!

Sanon taas jo etukäteen, että kaikki postauksen leffat eivät ole sinällään kauhuleffoja, vaan omassa pienessä päässäni luettelen "kauhugenreen" kaikenlaisia häiritseviä, sairaita, psykologisia, ahdistavia, kimurantteja leffoja. Täällä on nyt niin kauhua, scifiä, mättöä, trilleriä, kauhukomediaa kuin ihan vain ällöttäviäkin tapauksia - ja jotenkuten kategorisoituna. Esimerkiksi heti ensimmäisessä peruskauhukategoriassa on myös leffoja jotka ei sinänsä edes ole kauhua, mutta ne ovat kuitenkin aika perusleffoja. Pidemmittä puheitta, enjoy!

HOR1


The Conjuring oli yksi niitä leffoja, josta en olettanut tykkääväni alkaessani katsomaan sitä. Se kertoo perheestä, joka muuttaa uuteen taloon, jossa kummittelee, sekä demonologipariskunnasta jotka tulevat auttamaan perhettä puhdistamaan talon pahoista hengistä. Perhe + talo + kummitus on kauhuleffoissa jo niin kulutettu juttu ettei se ole enää edes hauskaa, eikä Conjuring sinällään tuonut genreen mitään uutta, mutta jotenkin se onnistuu olemaan oikeasti todella hyytävä pätkä. Vera Farmiga, joka näyttelee demonologipariskunnan naista, on varastanut mun sydämeni tämän ja Bates Motel-sarjan myötä ihan täysin!

6 Souls löytyi jostain syystä Netflixistä nimellä Shelter. Se kertoo psykiatrista, jonka potilaalla on useampi persoona - ja niistä jokainen murhan uhri. Upean Julianne Mooren näyttelemä psykiatri alkaa selvittää ihanan Jonathan Rhys Meyersin näyttelemän potilaansa persoonia ja sitä mahdollisuutta, että ne olisivatkin persoonanrippeiden sijasta oikeita sieluja yhden ihmisen sisällä. Viihdyttävää peruskauhua!

Rob Zombien Halloweenejä aloin katsomaan intopiukeana. Ne ovat olleet katselulistallani ikuisuuden, Zombien leffoja kun tuppaan yleensä rakastamaan ja hihkumaan onnesta, kun samat näyttelijät kiertävät niissä. Sheri Moon Zombie näyttelee Michael Meyersin äitiä, olen jo myyty. Vanhoihin Halloweeneihin mulla ei sinänsä ole mitään vahvaa tunnesidettä, eli voi johtua siitäkin, että pidin näistä mätöistä todella paljon.

Tall Man oli todellinen yllättäjä. Luin Netflixin lyhyen kuvauksen siitä, huomasin päänäyttelijän olevan kauhugenrelle aika tuntematon Jessica Biel ja luulin, että tiedän nyt tasan tarkkaan minkälainen leffa on kyseessä ja mitä siinä tapahtuu. Ylimielisyyteni osoittautui turhaksi, koska olin ihan väärässä. Odotin siis perustylsää pätkää jostain kummitushirviöstä, jota kaunis päähenkilö juoksentelee kirkuen karkuun ympäri metsää, mutta sainkin niin paljon muuta. Elokuvassa lapsia alkaa katoilemaan pikkukylästä, ja siitä syytetään vanhaa legendaa Tall Man-nimisestä hirviöstä.

Insensibles oli ihan sattumalöytö. Lähinnä espanjankielisessä elokuvassa toisiinsa kietoutuu kaksi tarinaa. Toisessa seurataan Espanjan sisällissodan aikaan outoja ominaisuuksia omaavia lapsia, joita yritetään mielisairaalan tiloissa saada "korjattua". Toisessa seurataan nykypäivän neurokirurgia, joka saatuaan tietää tarvitsevansa luuydinsiirron alkaa selvittämään menneisyyttään ja todellisia sukujuuriaan. Mä olen aina ollut vähän heikkona leffoihin joissa on historiallista fiilistä!

Carrien uusi versio on saanut aika paljon kritiikkiä, mutta mielestäni ihan turhaan. Chloë Moretz on aivan ihana näyttelijä, joka näyttelee nyky-Carrietä juuri niin kuin pitäisi. Elokuva uusii vanhan klassikon tarinan: Carrie on teini-ikäinen hylkiö, jota kiusataan koulussa ja jonka äiti on aivan sekaisin päästään oleva kiihkouskovainen - mutta Cariellä onkin telekineettisiä voimia. Stephen Kingin romaaniin perustuvan klassikon uusinta saa multa pisteet kotiin, ehkä osittain myös Julianne Mooren loistavan näyttelijäntyön Carrien äitinä vuoksi!

World War Z oli myös yllättäjä - koska yleensä en perusta paljoa zombieleffoista. Ne, jos mitkä, on oikeasti ollut niin nähty jo kauan aikaa sitten. WWZ kuitenkin toi jonkinlaisen freesin tuulahduksen, ei ehkä tarinan osalta, mutta fiiliksellä. Jokin tässä leffassa vaan oli astetta karmivampaa kuin zombiepätkissä yleensä. Tarina lienee monille tuttu: zombievirus tulee, ihmiset alkaa muuttumaan zombieksi, päähenkilömme on komea mies joka aikoo pelastaa maailman. Vaikkei aluksi haluaisi.

Evil Deadin uusintaversiosta puhuttaessa mun on pakko myöntää, etten ole vieläkään nähnyt alkuperäistä versiota. I know. En siis osaa tässä kohtaa verrata paremmuutta alkuperäisen ja uuden välillä, mutta jos puhutaan vain uudesta, ei mulla ole oikeastaan valitettavaa. Kauhukomediagenressä mennään kärkijoukossa - ja puhun nyt siis oikeasta kauhukomediasta, eli Evil Deadin tyylisestä mustan huumorin kauhupätkästä, en Scary Movie-tyylisestä sonnasta, joka siis ei ole kauhukomediaa. Tarinakin on juuri sopivan klisee: joukko nuoria menee mökkiin, mökissä on jotain pahaa.

The Craft olisi kuulunut oikeastaan klassikkokategoriaan, mutta tasasin lukuja lisäämällä sen sittenkin tänne. Ensi kertaa näin leffan joskus pienenä, muistaakseni 10- tai 11-vuotiaana, yökylässä kaverin luona salaa. Se kertoo teini-ikäisestä tytöstä, jonka äiti on hiljattain kuollut, ja joka muuttaa isänsä kanssa uuteen kotiin ja aloittaa uudessa koulussa. Siellä tyttö tutustuu kolmeen tyttöön, joiden kanssa hän alkaa hengailemaan - ja he ovat kaikki noitia. Jos näkisin tämän aikuisiällä en välttämättä olisi mikään leffan suurin fani, mutta jo pelkän nostalgian vuoksi tätä on pakko rakastaa!

The Iceman ei oikeastaan ole kauhua ollenkaan, ennemminkin ehkä trilleri. Se kertoo tositarinaa Richard Kuklinski-nimisestä palkkamurhaajasta, jota leffassa näyttelee loistava Michael Shannon. 60-lukuun sijoittuvassa leffassa seurataan Kuklinskin kieroutunutta mieltä - nykyään onnellisesti naimisissa, väkivaltainen lapsuus ja vinksahtanut mieli on tehnyt Kuklinskistä salailevan, väkivaltaisen, aggressiivisen ja brutaalin. 

Iressistible on sekin ennemmin trilleri, joka kertoo ihanan Susan Sarandonin näyttelemästä Sophiesta, joka alkaa kokemaan outoja fiiliksiä, ikään kuin häntä vainottaisiin, ja alkaa epäilemään aviomiehensä uuden naiskollegan liittyvän jotenkin asiaan. Leffa ei ole mitenkään henkeäsalpaava ja twist endingkin on vähän laimea, mutta se on silti ihan katsottava.

The Seasoning House on kamala elokuva. Se siis on ihan hyvä, mutta se jättää katsojalle ahdistuneen ja epämukavan olon. Brittikauhuleffassa Britanniassa eletään sotatilassa ja nuoria, jopa teini-ikäisiä naisia ja tyttöjä kidnapataan kodeistaan ihmiskauppaan. Elokuva yrittää muistuttaa meitä siitä, että tätä tapahtuu tälläkin hetkellä lukemattomissa osissa maailmaa. Elokuvassa seurataan tarinaa kuurosta ja mykästä tytöstä, joka kidnapataan kodistaan ja viedään rakennukseen, jonka lukuisissa huoneissa pidetään vankeina tyttöjä, joita erinäiset asiakkaat (mm. sotilaat) käyvät... käyttämässä. Tytön kasvoissa on kuitenkin syntymämerkki, jonka vuoksi rakennuksen pomo ei usko hänen olevan haluttua tavaraa, joten hän antaa tytölle nimeksi Angel ja asettaa tämän työtehtäväksi putsata tyttöjä asiakkaiden välissä, huumata heitä ja meikata heitä. Elokuva on raskas ja kuvottava kuvaus, enkä suosittele sitä heikkohermoisemmille ollenkaan.

HOR2

Repo! The Genetic Opera on jotain niin mahtavaa, että pakahdun! Rocky Horror Picture Show'n megafanina lähestyin kauhumusikaaliksi kutsuttua leffaa aika varauksella. Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei leffa yksinkertaisesti vaan voi olla hyvä, jos siinä esiintyy Paris Hilton... kuinka väärässä olinkaan! Kieli poskessa tehty kauhumusikaali on paraati alusta loppuun. Dystooppisessa tulevaisuudessa ihmiset tahtovat elää pidempään, ja elinkaupasta on tehty mainstreamiä. Mutta jos erehdyt jättämään maksusi maksamatta, valtion repomenit tulevat ja ottavat elimet takaisin... suosittelen tätä ehdottomasti ihan kaikille!

One Hour Photo on myös ollut ikuisuuden katselulistalla, ja Robin Williamsin menehdyttyä ilmestyi Netflixiin usean muun herran elokuvan mukana. Oudossa trillerissä seurataan outoa Williamsin näyttelemää miestä, joka työskentelee valokuvakehittämössä, mutta jolla ei elämä ja pää ole ihan kunnossa. Sairaalloinen pakkomielle valokuviaan hänellä kehittävään perheeseen alkaa menemään liian pitkälle. Selkäpiitä karmiva tunnelma säilyy koko elokuvan ajan, tämä on kultakimpale elokuvaksi.

Maniac on harvinaisen mielenkiintoinen ja omituinen elokuva. Täysin Elijah Woodin silmin kuvattu elokuva kertoo Woodin näyttelemästä Frankistä, joka omistaa mallinukkekaupan ja tykkää vapaa-ajallaan murhata naisia ja viedä näiden päänahan. Elokuvalla on selkeästi haettu uutta lähestymistapaa ja se kyllä onnistuikin - se on kuin auto-onnettomuus. Ahdistava ja pelottava, mutta sitä on pakko tuijottaa uteliaasti.

Sleeping Beauty on... aavemainen. Se kertoo nuoresta tytöstä, Lucystä, joka tekee erinäisiä pätkätöitä lääketieteellisestä lääkehenkilöstä prostituutioon. Eräänä päivänä häntä lähestyy nainen, joka tarjoaa hänelle helpolta tuntuvan työn: illallisen tarjoilua alusvaatteisillaan. Pian sama nainen lähestyy uudella tarjouksella: Lucy juo unilääkettä, nukahtaa sänkyyn ja herää aamulla ilman mitään muistikuvaa, mitä asiakas on yöllä tälle tehnyt - mutta lafkalla on kuitenkin "no penetration rule". Objektiivisesti kun miettii, elokuvalla ei sinänsä ole päätä eikä häntää eikä varsinkaan punaista lankaa, mutta jollain sekavalla tavalla se on silti hyvä.

Unbreakable on mainstreamklassikko, jonka varmasti suurin osa teistä jo tuntee. Bruce Willis näyttelee miestä, joka alkaa epäilemään olevansa jotenkin erikoislaatuinen jäätyään ainoaksi täysin vahingoittumattomaksi uhriksi junaturmassa, jossa kaikki muut kuolivat. Samuel L Jackson taas näyttelee miestä, jolla on harvinainen tauti, jonka vuoksi jopa toisen ihmisen kättely voi murtaa hänen luunsa. Yhdessä he yrittävät tehdä Bruce Willisin hahmosta supersankarin.

Parents, ihanaa klassikkokauhua kasarilta! 10-vuotias Michael perheineen muuttaa uuteen naapurustoon, ja pikkuhiljaa poika alkaa epäilemään, että hänen vanhempansa eivät ole ihan normaaleja. Heidän kokkaamassaan lihassa on jotain omituista - ja naapureita katoilee...

HOR3

Moth Diariesiä aloin myös katsomaan sillä fiiliksellä, että se ei tulisi olemaan hyvä - vampyyrileffatkin on aika nähty. Kuitenkin itse vampyyripointtia leffassa lähinnä sivutaan. 16-vuotias Rebecca käy sisäoppilaitosta ja yrittää päästä yli isänsä parin vuoden takaisesta itsemurhasta. Kun kouluun saapuu uusi tyttö Ernessa, kaikki muuttuu - Rebeccan paras ystävä Lucy alkaa viettämään liikaa aikaa Ernessan kanssa ja Rebecca epäilee, ettei Ernessa ole ihan tavallinen tyttö. Elokuva on visuaalisesti todella kaunis.

Lords of Salem on myös Zombie-pätkä, jonka pääosassa on Sheri Moon Zombie. Trippinen, tumma ja ahdistava pätkä sekoittaa keskenään Moon Zombien näyttelevän radiotoimittajan elämää ja kummallisia kokemuksia sekä ikivanhaa Salemin noutajoukkoa. Zombie sekoittaa aivan loistavasti musiikillisia ja visuaalisia keinoja tehdäkseen kohtauksista harvinaisen ahdistavia, pelottavia ja outoja.

Mr Nobodyä tähdittää Jared Leto, jonka hahmon Nemo Nobodyn elämää seuraamme useassa eri ulottuvuudessa. Vuonna 2092 vanhus-Nemo on maailman viimeinen kuolevainen ihminen meidän löydettyä keino uusia soluja loputtomasti. Toimittaja haastattelee tätä tämän elämästä - ja saa useamman version - tämä selitetään sillä, että ennen syntymäänsä lapsi tietäisi kaikki mahdolliset tulevaisuutensa, mutta syntymän hetkellä unohduksen enkelit tyhjentävät vauvojen mielet. He kuitenkin skippasivat Nemon, ja tämä tietää jokaisen mahdollisen elämänsä kulun - isojen valintojen kohdalla tulevaisuudet erkanevat toisistaan. Niinkuin tarinan outois ei riittäisi, elokuva on tehty myös hyvin omalaatuisella touchilla.

Gattica on scifipätkä tulevaisuudesta, jossa vanhempien on mahdollista geneettisesti suunnitella lapsensa ennen hedelmöitystä. Siittiö- ja munasolusta otetaan vain parhaat geenit, ja esimerkiksi likinäköisyys, lihavuus, mahdolliset sairaudet, väkivaltaisuus ja muut epätäydellisyydet poistetaan, ja ihmisistä yritetään luoda mahdollisimman täydellisiä - ja DNA määrää arvosi ja yhteiskuntaluokkasi. Ethan Hawken näyttelemä, normaalisti hedelmöitetty eli geneettisesti alhaisempi Vincent haluaa astronautiksi, mutta ei pääse DNA:nsa vuoksi. Halvaantunut Jude Law'n näyttelemä Jerome astuu kuvaan, ja he alkavat yhdessä huijaamaan systeemiä.

The Host herätti sekavia odotuksia. Twilightista tunnetun kirjailijan Stephenie Meyerin kirjaan perustuvana romanttiseksi scifiksi kuvailtuna leffana en odottanut paljoa, mutta sainkin positiivisen yllätyksen viihdyttävän, ehkä vähän teinimäisen, mutta kaikenkaikkiaan varteenotettavan scifin muodossa. Tulevaisuuden maailmassa avaruudesta Maahan laskeutuneet Sielut asettautuvat asumaan ihmisten sisään ja hallitsevat heitä täysin. Yksi Sielu kohtaa kuitenkin asuttamassaan Melaniessa kovan vastarinnan ja joutuu jakamaan tytön pään tämän kanssa - ja tämä johtaa tietenkin itsetutkiskeluun ja yhteiseen maailmanpelastussuunnitelmaan.

Europa Report kertoo kuudesta astronautista, jotka lähtevät Jupiterin Europa-kuuhun tutkimaan, onko siellä mahdollista elää, tai onko siellä elämää. Kuten arvata saattaa, vastassa ei ole mitään kovin ystävällisiä elämänmuotoja. Näitäkin leffoja löytyy tuhat tusinassa, mutta jokin tässä leffassa tuntui freesiltä - ehkä osittain se, että tykkään Christian Camargosta kovin. Europa Report kuitenkin luo tietynlaisen tunnelman jo heti ensiminuuteilla, ihon kananlihalla pitävän kuumotuksen, joka säilyy koko ajan ja yltyy välillä ahdistukseksi.

HOR4


Contracted kertoo Samanthasta, joka joutuu raiskatuksi sellaisen miehen toimesta, joka tykkää käydä myös ruumishuoneella... käymässä. Traumansa jälkeen Samantha alkaa oireilemaan oudoilla tavoilla - ensin hän uskoo sitä krapulaksi, mutta kun liha alkaa mätänemään, hän uskoo kyseessä olevan jotain vähän vakavampaa. Sinänsä elokuva on aika surkea - näyttelijäntyö ei ole mitään mieletöntä ja koko idea on vähän hölmö, mutta ällöpisteillä pärjää aika pitkälle.

Kill List on melkein kaikin tavoin todella hyvä elokuva. Brittikauhussa seurataan kahta entistä sotilasta, jotka alkavat palkkamurhaajiksi tietämättä, mihin he todella ovat sotkeutuneet. Kulttijutut ja salaliittoteoriafiilikset on kauhupätkissä aina plussaa, ja muuten leffa olisi aika täydellinen paketti, mutta "jätetään katsojan pääteltäväksi"-mentaliteetti ei tunnu tällä kertaa nerokkaalta, vaan laiskalta.

Oldboy on jenkkiversio Etelä-Korealaisesta samannimisestä elokuvasta (sain tietää tämän vasta nyt googlaillessani kuvia!) jonka trailerin nähdessäni tiesin heti, että tää pitää nähdä. Se kertoo miehestä, jota meitä heti aluksi pistetään vihaamaan. Vuonna 1993 ksettava alkoholiongelmainen machoäijä Joe jättää menemättä tyttärensä syntymäpäiville, koska ei usko kolmevuotiaan olevan edes kiinnostunut siitä, onko isä paikalla. Kännireissun päätteeksi Joe herää hotellihuoneeksi naamioidussa sellintapaisessa, jossa häntä pidetään kaksikymmentä vuotta ilman minkäänlaista selitystä tai kontaktia muihin ihmisiin - ainoastaan televisio, josta uutisia lukemalla hän saa selville olevansa pääepäilty ex-vaimonsa murhassa. Kahdenkymmenen vuoden vankeuden jälkeen hänet vapautetaan ilman selityksiä, ja vangitsijan jahti voi alkaa. Muuten tämäkin leffa olisi ihan täydellinen, mutta twist ending oli liian ennalta-arvattava.

Mama on kunnon peruskauhupätkä haamuineen kaikkineen. Perheenisä surmaa vaimonsa ja ajaa kahden pienen tyttärensä kanssa metsään syrjäiseen mökkiin, mutta joutuu yliluonnollisen olennon murhaamaksi. Vuosia myöhemmin tyttöjen eno löytää heidät, villilapsina olennon kasvattamina, ja ottaa heidät kotiinsa - mutta tästä ei olento, jota tytöt kutsuvat mamaksi, tietenkään tykkää. Vaikka leffa oli ajoittain aika hyytävä, se jää kuitenkin liian tasapaksuksi ja tavalliseksi.

The Forgotten kertoo Julianne Mooren (...taas) tähdittämästä Tellystä, joka suree poikansa Samin kuolemaa lento-onnettomuudessa vähän yli vuosi sitten. Tellyn aviomies ja psykiatri kuitenkin kertovat hänelle, ettei poikaa ole koskaan ollutkaan olemassa, että Telly on kuvitellut hänet kokonaan - mutta hän ei usko heitä ja alkaa selvittämään asiaa naapurinsa kanssa, joka oli unohtanut kadoneen tyttärensä olemassaolon. Elokuva on toki mielenkiintoinen ja hyvin tehtykin, mutta ehkä se on tämä mun sisäinen kauhufanini, joka olisi kaivannut vähän intensiivisempää settiä.

K11 kertoo musiikkituottaja Raymon Saxxistä (ER-Goran Višnjić), joka huumeidentäyteisen illan päätteeksi päätyy vankilaan ja sen K11-osastolle, jossa ilmeisesti pidetään jotenkin "outoja" vankeja - mm. kaikki vankilan transseksuaalit, homoseksuaalit ja pedofiilit ovat siellä. Pidin ärsyyntymiseni tähän luokitteluun sisälläni ja onnistuin pitämään leffaa oikeasti aika viihdyttävänä. En ole varma oliko se tahallista, mutta komiikkaa leffasta löytyy paljonkin - K11 on jotenkin niin hullunkurinen osasto, sitä johtaa ihan over-the-top chola transnainen ja sen vangit ovat toinen toistaan karikatyyrisempiä. Kuitenkin elokuva onnistuu olemaan myös omalla tavallaan rankka ja ahdistava.

HOR5


Viimeisestä kategoriasta en halua puhua kovin pitkälti, jos joku oma lemppari on listalla ja vaadit selityksiä niin kommenttiboksiin vaan! Sen verta sanon, että itkin verta kun viimeinen The Possession (eiköhän tääkin jo kerro jotain, että on useampi samanniminen elokuva...) ei ollutkaan hyvä - siinä nimittäin näyttelee Lee Pace, tuleva *köh* aviomiehieni. ...... Anyhow, vieläköhän irtoaisi nelososa? Jäikö jotain puuttumaan?


Läskit

6.11.2014


Täydellinen taustamusiikki postaukselle.

Läski ei voi syödä julkisella paikalla, koska mitä tahansa läski syökin, tuomitsemista on tulossa. Jos läski syö salaattia tai muuta terveellistä, muut pyörittelevät silmiään - läskihän syö sitä vain nyt ja vain siksi, koska syö julkisella paikalla. Eihän kukaan läski voi tykätä terveellisestä ruoasta tai syödä sitä kotonaan, eihän se muuten olisi läski. Jos läski taas syö epäterveellistä ruokaa kuten vaikkapa hampurilaista, muut tietävät, että tonhan takia se läski onkin läski, ja se ei varmaan mitään muuta ikinä syökään kuin tota hampurilaista.

Läski ei voi urheilla. Jos läski urheilee, syy on jokin seuraavista: Läski urheilee ekaa kertaa, eikä enää jatka terveellistä harrastustaan. Läski urheilee, mutta liian harvoin ja epäsäännöllisesti. Läski urheilee jotenkin väärin. Eihän kukaan läski voi koskaan nimittäin liikkua muualle kuin jääkaapille? Eihän se muuten olisi läski? Ja kaikki urheiluhan on aina kroppapainotteista - siis eihän kukaan urheilisi hyvän olon tai terveen kehon takia, vaan rasvaprosentin minimoimiseksi?

Läski ei myöskään voi tanssia baarissa. Jos läski tanssii rohkeasti ja muista välittämättä, se on ällöä, koska sillähän hyllyy vaikka mitä. Jos läski taas tanssii ujosti eikä kehtaa heilutella kehoaan paljoa, se on tosi noloa ettei se kehtaa koska on läski. Läskin kannattaa vaan istua nurkassa. Eihän kukaan sitä edes haluaisi tanssittaa.

Jos läskillä on yllään jotain muuta kuin valtavia, jokaisen makkarantapaisenkin peittäviä telttoja, pitää läski heti dissata maanrakoon, ettei se vaan uudestaan kehtaa pukeutua nätisti. Siitä voi esimerkiksi ottaa kuvia ja jakaa niitä netissä yökkäilevien hymiöiden kera, koska hei, miten kukaan jonka BMI on yli 19 kehtaa pitää ihonmyötäistä toppia? Oksettavaa, kertakaikkiaan. Eihän läski sitä paitsi saa tuntea oloaan kauniiksi tai komeaksi. Sehän on läski.

Läskin lähettyvillä on ihan hyväksyttävää haukkua itseään läskiksi, vaikka omistaisi pyykkilautavatsan ja pullottavan haban. Sillähän ei ole mitään väliä että puhuu oman kehonsa koon muutoksista - laihakin voi kokea pahaa oloa pienestäkin lihomisesta, ja se on ihan okei, mutta ei sitä kannata mitenkään hienosti selittää, kannattaa vaan katsoa peiliin ja narisevalla äänellä ilmoittaa, "eiii, mä oon niin läski!" samalla kun vierellä seisoo parikymmentä kiloa lihavampi kaveri. Bonuspistietä saa, kun hätääntyneenä katsoo sitten kaveriaan ja sanoo, "mut siis et sä oo vaa mä oon!"

Jos sanoo sanan läski jonkun läskin lähettyvillä, sen sijaan että asian antaisi vaan mennä, pitää punastua, selvittää kurkkuaan, vilkuilla läskiä paniikinomaisesti ja tehdä tilanteesta mahdollisimman kiusallinen, jotta läskikin varmasti tajuaisi hävetä olemassaoloaan.

Jos on huolissaan läskistä ja haluaisi tämän laihduttavan, paras keino olisi tietenkin tsempata, aloittaa yhdessä harrastus tai ruokavalio, antaa lahjaksi lahjakortti pt:lle tai ravitsemusterapeutille tai mitä vaan vastaavaa. Mutta eihän sitä usein jaksa, eli kannattaa ehdottomasti siis vaan tehdä läskille mahdollisimman paha fiilis itsestään. Pitää kertoa että oot muuten hervoton läski, ehkä verrata nykytilannetta aiempaan hoikempaan kroppaan. Mikä tahansa keino jolla saa läskin itsetunnon mahdollisimman matalaksi. Sieltähän se terve laihdutus lähtee.

Jos läski epäonnistuu laihdutuksessaan, tai siinä kestää tosi kauan, ei kannata antaa enempää mahdollisuuksia. Läskihän siis on tottakai velkaa kaikille muille laihdutuksensa, eli jos läski ei heti laihduta puolta elopainostaan heti laihdutuspäätöksen tehtyään, kannattaa nälviä siitä ja ihmetellä suureen ääneen, että etkö sä olekaan dietillä. Ja muuten, jos läski on dietillä, niin eihän läski saa ikinä syödä mitään joka olisi edes melkein hyvää, eli jos näet läskin syövän yhden mokkapalan herkkupäivänään, muista taivastella kovaan ääneen, että joko nyt se dietti jo loppu?!?!?

Muista kutsua kaikenlaista elämäntapamuutosta ja ruokavalion muokkausta aina dietiksi. Etenkin, jos läski sanoo, ettei tykkää sanasta dietti, koska haluaisi ajatella yrittävänsä koko loppuelämän muutosta. Diettihän se on, koska eihän läski luultavasti onnistu kuitenkaan.

Jos kehut läskiä, muista aina alleviivata hänen kokoaan, joko näkyvästi tai piilottelevasti. Jos läski kehuu sinua hyvännäköiseksi, vastaa "sullakin on tosi... kauniit kasvot!" ja jos läski kehuu ylläsi olevan vaatteen pukevan sinua, vastaa "joo sunkin vaate on tosi kaunis, se saa sut näyttämään laihemmalta!" - äläkä unohda sitä näkyvää tapaa. On ihan ok sanoa läskille, että olisit tosi kaunis, jos oisit vähän laihempi.

Ärsyynny tästä postauksesta, koska läskeys on aina läskin omaa syytä, eikä läskille tarvitse olla mitenkään inhimillinen tai mukava. Mitäs on läski, kyllähän sitä sille saa sitten sanoa tai kohdella sitä jotenkin eri tavalla. Ihmisen painohan on suoraan kytköksissä tämän ihmisarvoon ja kyllähän läskejä saa kohdella huonosti.

Rakkaat uniikit lumihiutaleet

4.11.2014

Olen tätä aihetta aiemmin sivunnut jossain yleisessä ketutuspostauksessa, mutta tätä tungetaan joka tuutista niin usein, että mun on pakko saada purettua tuntojani vähän lisää. Haluaisin ymmärtää tätä ilmiötä, mutta se tuottaa vaikeuksia, eli ehkä joku uskaltaisi vähän avata tätä mulle kommenttiboksissa. Kyseessä nyt siis ilmiö, jossa omaa erilaisuutta korostetaan pilkkaamalla massamaisuutta.

Ihan ensimmäiseksi, millä lailla se, että mieltymykset poikkeavat massasta, tekee yhtään paremmaksi ihmiseksi? Siis ihan oikeasti jotenkin arvokkaammaksi yksilöksi, viisaammaksi, paremmaksi. Miksi se, että joku haluaa valkoisen sisustuksen, tähtityynyjä, MK:n kellon ja LV:n laukun, kertoisi ulkopuoliselle yhtään mitään kyseisen ihmisen sielunelämästä?

Epätoivoinen itsensä ja "erilaisuutensa" korostaminen on identiteettiään ja itsetuntoaan etsivän esiteinin hommaa, josta tulee noloa ihan viimeistään aikuisuuden kynnyksellä. Lainausmerkit erilaisuuden kohdalla on nyt siksi, että naurettavinta tässä koko ilmiössä on, että harvemmin sitä erilaisuuttaan niin kovasti korostavat edes ovat mitenkään erityisen erilaisia. Suuressa mittakaavassa maailmassa on niin paljon populaa, että en äkkiseltään keksi hirveästi ihmisiä jotka oikeasti olisivat hyvin yksilöllisiä, mutta pienemmässäkin mittakaavassa tätä huomaa. Hevarit ovat kovasti massaa vastaan, vaikka ovat keskenään yksi erottamattomien pitkätukkien meri. Hipstereitä on planeetta täynnä, mutta silti jokainen heistä kuvittelee olevansa ihan oma uniikki yksilönsä, täysin erilainen kuin kukaan muu koskaan. What?



Jokaisen pitää tottakai olla juuri sellainen kuin haluaa olla, juuri omanlaisensa - mutta jos se jollakulla on massamaista, miksi se tarkoittaisi mitään pahaa? Kun olin teini-iässä oli tärkeää kuulua juuri siihen omaan kategoriaansa. Lähikategorioita oli ihan okei testailla - esimerkiksi rock-kulttuurin erilaisia tyylejä on tullut kokeiltua useampia - mutta liian kauas ei saanut mennä. Kun oli glämmäri, oli glämmäri, ja oli muuten ihan tuhottoman noloa, jos tykkäsi jostain biisistä joka soi NRJ:llä, eli niistä sitten ei vaan suostunut tykkäämään vaikka oikeasti olisikin tykännyt. Silloin se oli tärkeää, koska piti kuulua porukkaan ja piti olla erilainen, poiketa "peruspisareista", olla kaukana massasta - eli kaikki, minkä pystyi liittämään massaan, oli ehdottoman kiellettyä. Kasvoin tästä vaiheesta kuitenkin yli. Kaikki ei tunnu sitä tekevän. Samat ihmiset, jotka huutelevat että massaan kuuluminen on noloa ja pitäisi olla oma itsensä, eivät tajua, että joku ihan oikeasti voi vaan tykätä juuri niistä jutuista, jotka nyt on pinnalla. Eli hän on täysin oma itsensä - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että olisi samanlainen monen muun kanssa. Niinkuin jokainen meistä on.

Ja ennen kuin kukaan tulee kysymään menikö mulla tunteisiin, en itsekään "mene massan mukana" vaan olen juuri sellainen kuin olen ja tykkään juuri niistä asioista kuin tykkään. Osa minussa ja mieltymyksissäni on varmasti massakamaa, ehkä suurempi osa ei ole, mutta en ole enää 14-vuotias - eli en enää koe olevani jotenkin parempi ihmisyksilö kuin "peruspisari" koska kuuntelen joitain neverheard-bändejä. Ärsyttävää muuten on myös se, kun ihmiset kuvittelevat olevansa parempia, jos eivät tiedä jotain senhetkistä mediailmiötä. En nyt ihan ymmärrä miten se tekee kenetkään paremmaksi ihmiseksi, jos ei tiedä, mikä on Tinder.


Naisten välillä tämä vastakkainasettelu on välillä todella vahvaa ja se on ihan hirveän negatiivinen asia! Sen sijaan että naiset pitäisivät yhtä, osa kokee muiden naisten olevan jonkinlainen uhka - eli heistä pitää olla mahdollisimman erilainen. He mustamaalaamalla muita naisia nostavat itseään olemattomalle jalustalle ja hinkkaavat uniikin lumihiutaleen kruunuaan lihakset maitohapoilla ja kämmenet verillä huudellen "Mä en oo yhtään niinku muut naiset, mä pelaan videopelejä! Mä en tykkää draamasta! Mä en oo mustis! Mä en oo lutka!" ja kuvittelevat, että ovat parempia kuin kaikki muut vaginankantajat. Ei.

Vahvat stereotypiat ja kategoriat on muutenkin vähän negatiivinen asia - mutten kiellä, ettenkö itse olisi tässäkin postauksessa käyttänyt esimerkkeinä kategorioita. Mutta mielestäni yksi ero kypsymättömän teinin maailmankuvan ja aikuisen loogisen ajattelutavan välillä on se, että ymmärtää, että jokainen ihminen on yksilö, joka koostuu erilaisista asioista - mutta kukaan ei ole mitenkään mielettömän omanlaisensa uniikki superyksilö, jossa ei ole mitään samaa kuin muissa pallontallaajissa. Ja se, haluaako joku kotiinsa maalaisromanttisia tuoksukynttilöitä ja valkoisia vilttejä vai kenties kirkkaita värejä ja intialaishenkistä teemaa ei ole mikään valmis leima kyseisen ihmisen otsaan.



Ärsyttää kuunnella livenä tämmöistä - "mä en tiedä mistä tyypistä sä puhut, koska mä en seuraa mainstream mediaa, luen vaan tätä yhtä nettilehteä jota lukee kolme ihmistä koko planeetalla", "mä en ymmärrä naisia kun aina on tota draamaa, siis mä en todellakaan draamaile ollenkaan, oon vähän niinku yks pojista" ...... Ärsyttää lukea näitä netistä, juuri eilen törmästin Twitterissä jonkun älypään tweettiin, kuinka on surullista huomata, että "niin moni tyttö menee massan mukana", juuri eilen luin jonkun miekkosen kirjoittaman jutun siitä, miten Instagramiin itsestään bikinikuvia lisäilevillä tytöillä on varmasti kaikilla huono itsetunto, koska näin nyt vaan on kun minä niin sanon.

Ärsyttää, että ihmiset on niin itsekeskeisiä että kuvittelevat olemattomista syistä olevansa parempi ihmisiä ja sen nojalla kohtelevat muita ihmisiä huonosti. Entäs jos yritettäisiin sellaista lähestymistapaa muihin ihmisiin, että jokainen saa olla juuri sellainen kuin haluaa ja tykätä juuri niistä asioista kuin haluaa? Jos tehtäisiinkin käsityksemme muista ihmisistä sen pohjalta miten he käyttäytyvät ja kohtelevat meitä, ei sen pohjalta minkälaista kuosia heidän olohuoneen mattonsa on tai mitä heidän Spotify-listansa sisältävät?

Kiitti moi!

Teetkö mulle bannerin?

1.11.2014

Toim. huom. yksi monista blogeistani ennen tätä blogia oli Fuckscars.org, ja löysin netin syövereistä kolme banneria, jotka väsäsin aikanani sinne. Käytän niitä nyt postauksen kuvituksena! Ne ovat siis suurin piirtein 3-4v vanhoja ja kuvateksteissä selitän niitä vähän!

Ajattelin nyt tehdä ihan oman postauksensa tästä aiheesta, koska mulla on tästä oikeasti paha mieli, vaikka ei missään nimessä pitäisi olla. En halua missään nimessä kuulostaa ylimieliseltä tai tylyltä, joten lukemattomien vastailujen jälkeen ajattelin kirjoittaa vähän pidemmin tähän - aiheena nyt siis minä ja mm. bannerien teko.

En tiedä muistaako moni, kun perustin lyhytkestoisen sivun, jossa myin nimenomaan graafisia ja koodailuun liittyviä taitojani - eli siis nettisivujeesiä, bannereita, kokonaisia ulkoasuja jne. Sinne tuli heti ensimmäisen aukiolotunnin aikana noin 30 kommenttia, suurin osa anonyymejä, jossa raivottiin että olen törkeä veronkiertäjä ja musta ilmoitetaan kyllä verottajalle samalla sekunnilla, kun yhdenkin bannerin väsään. Rehellisesti olen sitä mieltä että jos puhutaan viidestä eurosta tai kympistä niin verottajaa on aika turha vaivata, samalla pointillahan kaikkien jotka myy huutonetissä, nettikirppareilla tai oikeilla kirppareilla tavaraa tulisi maksaa veroja tienestistään. Mutta kuinkahan moni maksaa veroja kirppispöytänsä tuotoista? Suljin kuitenkin sivun ja luovuin ideastani tienata rakkaalla harrastuksella.

esim2
Tämä on yksi mun lemppareistani ikinä! Piti vähän pienentää että mahtui tähän, mallin suusta tulevassa pinkissä laatikossa lukee siis FUCKscars. Kuvat bongasin muistaakseni yhdestä Livejournal-ryhmästä, jonne ihmiset ympäri maailmaa lisäävät HD-kuvia muotikuvauksista. Tykkäsin tässä kuvauksessa väreistä ja outoudesta - siispä otin lempparikuvani ja blendailin niitä yhteen. Muokkasin värejä, valoa, kotnrastia ja tein "filtterin" eli laitoin bannerin päälle useamman värikerroksen ja vaihtelin niiden läpinäkyvyyttä jne.
Mua arvosteltiin myös siitä, että otin rahaa bannereista, joita moni tekee ilmaiseksi. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että kymmenen vuoden kokemuksella ja kalliilla kuvanmuokkausohjelmalla (kuvanmuokkausohjelmissa on valtavia eroja) laatu on erilaista kuin sellaisessa tapauksessa, jossa banneria ilmaisohjelmalla väsää ihminen, joka nimenomaan haluaa harjoitella niiden tekemistä, koska ei ole tehnyt niitä montaa eikä kauaa. Ja jos miettii mitä maksaa oikeasti ammattilaisten tekemät nettisivut, asettamani 10€ hinta bannerille on naurettavan alhainen - ammattilaisen kokonaan suunnittelema nettisivu maksaa ihan helposti jopa tuhansia. Koska en ole ammattilainen vaan itseoppinut ja tarkoituksena oli saada taskurahaa, en hintoja myöskään kovin korkealle asettanut - kokonaisen nettisivun suunnitteluhinnaksi olin asettanut 100€. Otetaan myös huomioon, että en todellakaan tee banneria kymmenessä minuutissa, ellei kyseessä ole todella simppeli kuva+teksti-tyylinen banneri. Mutta esimerkiksi blogin tämänhetkinen banneri vei multa yli kaksi tuntia, koska siinä on yksityiskohtia, sitä piti suunnitella, värejä vaihdella, kuvia leikata, pienentää, käyttää brusheja, etsiä brusheja ja fontteja, viimeistellä. Ja banneri on paljon tyhjempi kuin alunperin halusin, mutta päätin etten tahdo siitä liian sekavaa.

Nykyään siis teen bannereita vain ystäville, enkä ota siitä maksua. Viime aikoina olen tehnyt yhden bannerin ihmiselle jonka kanssa en ole kovin läheinen, mutta jonka blogia olen kuitenkin lukenut pitkään ja jonka tunnen blogimaailmasta.

esim3
Halusin minmalistisen bannerin, joka ei kuitenkaan ole tylsä. Megan Fox on yksi universumin upeimpia naisia, joten päätin käyttää hänen kuvaansa. Leikkelin siitä taustaa vähän kulmikkaasti, kopioin kuvan muutamaan otteeseen ja pistin ne pienenevästi riviin. Lisäsin keltaisen reunuksen tuomaan vähän väriä. Lisäsin blogin nimen ja kaiken alle laitoin vähän tahroja brusheilla.
Tämän pointtina nyt siis on se, että saan todella paljon yhteydenottoja, jossa pyydetään, voinko tehdä ihmisille bannereita. Olen tietenkin ihan mielettömän otettu siitä että ihmiset miettivät juuri minua, kun haluavat itselleen kivan bannerin, ja olen otettu myös kysymyksistä, mutta mulla tulee todella tyly ja ylimielinen olo, kun vastaan, että teen niitä enää vain ystäville. En jaksa selittää tätä samaa litaniaa kuin tässä postauksissa jokaiselle, eli yleensä olen vastannut variaatiolla lauseesta "Kiitos tosi paljon että pidät työn jäljestäni, mutta ikävä kyllä teen bannereita vain ystävilleni :(" . Moni pyytää banneria nimenomaan ilmaiseksi, joka jo itsestään on mun mielestä vähän kyseenalaista jos kyseessä on ihan tuntematon, mutta maksuakin tarjoaville vastaan samalla tavalla. Musta tuntuu vaan jotenkin niin tökeröltä sanoa ihmisille ei, vaikka eihän musta pitäisi tuntua siltä! Tottakai mulla on oikeus sanoa ei, koska kunnollisen bannerin tekoon vierähtää aika paljon aikaa ja mulla ei ikävä kyllä ole mitenkään hirveästi ylimääräistä aikaa väsäillä niitä, kun pyyntöjäkin tulee niin paljon - tai jos niitä väsäisin, niin silloin alkaisin ottamaan taas maksua. Mistä palataan taas siihen ongelmaan, että esim. joihinkin yhteistöihin jne. käyttämäni Ukko.fi-laskutuspalvelu maksaa puolestani verot ja ottaa lisäksi 5% välityspalkkiota - eli kympistä ei niin paljoa käteen jäisi, että siitä mitään hyötyä olisi.

esim1
Tosiaan, pyöriessäni enkunkielisessä blogiskenessä bannerit, joissa oli bloggaajan omia kuvia olivat aika harvinaisia - yleensä oli joko minimalistista väriä ja kuviota tai sitten ihan muita kuvia, joista bloggaaja tykkäsi. En muista yhtään mikä tämän mallin nimi on tai mistä nämä kuvat bongasin, mutta ne ovat mielestäni aivan jumalattoman upeita ja halusin niistä ehdottomasti itselleni bannerin. Blendailin kvuia vierekkäin, muokkasin taas värejä/valoja/kontrastia, tein taas oman filtterin ja muistaakseni tein jotain myös taustalle. Viimeiseksi lisäsin vielä tekstin.
Bannereiden teko, nettisivujen koodailu ja kaikki tämä, mikä on viimeiset 10v ollut mun harrastukseni, on ihan itseopittua - eli kuka tahansa muukin voi niitä oppia, ja tehdä paljon paremminkin, en väitä olevani mikään supertaidokas tai lähelläkään ammattilaisen tasoa. Netistä löytyy ihan hurja määrä tutoriaaleja, ja olen blogiin tehnyt muutamia postauksia, jossa kerron miten tiettyjä koodailuja tai kuvanmuokkausjuttuja tehdään. Teen niitä postauksia varmasti jatkossakin, mielessä kävi jo perustaa ihan oma bloginsa niille ja laittaa sinne paljon kaikkia jeesejä - mitä olisitte mieltä siitä?

Halusin siis sanoa vielä näin ns. julkisesti, että olen todella otettu siitä että te tykkäätte mun töistäni, mutta ikävä kyllä mä en tee bannereita muille, kuin ystävilleni. Mä rakastan bannereiden tekoa ja teen niitä todella mielelläni ystävilleni. Tässä postauksessa toivon saaneeni myös syyt selitettyä jotenkin ymmärrettävästi! Vinkkejä annan aina mielelläni :)