Throwback Thursday

12.12.2013

Moni varmasti tietää, mikä on #tbt - Throwback Thursday, eli mm. Twitterissä ja Instagramissä vallitseva ilmiö, jossa torstaisin julkaistaan esimerkiksi vanha kuva itsestä. Inspaannuin tekemään ihan oman postauksensa asiasta! Täntyyppisiä historiikkijuttuja on blogissa esiintynyt aiemminkin.

Minä Roomassa '94 / Minä ja siskoni '95-'96?

Lapsena mä olin hirveän villi. Olin tosi energinen, kovaääninen ja varmaankin oikeesti tosi kamala. Riehuin koko ajan ja tykkäsin tehdä kaikkea kiellettyä. Olin silloin vielä aika pitkä ikäisekseni ja vahvempi kuin kaverini, jotka usein saikin vahingossa mustelmia sun muuta osumaa, kun mun leikkini äityi liian rajuiksi. Pikkusiskoani kiusasin _aina_ ja koko ajan, tytyllä oli mielikuvituskaveri nimeltä Pikku-Minea ja väitin aina sille, että se on kuollut, kunnes se uskoi ja alkoi itkeä. Minisisko otti myös aika usein osumaa... nyt jälkikäteen ajateltuna en mä ollut siinä mielessä paha, että olisin halunnut tahallani olla ilkeä ja karsea tyyppi. Olin vaan tosi utelias ja en jaksanut keskittyä kauaa yhteen asiaan. Kouluun päästessä lausunnot (meidän steinerissä ei siis numerollisia todistuksia saanut ennen kasiluokkaa, sitä ennen saatiin aina sellaiset vihkoset johon opettajat kirjottivat pari sivua juttua) oli aina täynnä sitä, miten Sofia on kyllä ihan fiksu ja oppii nopeasti, mutta ei jaksa kuunnella vaan riehuu, soittaa huilua väärissä paikoissa, ei pysy tuolissaan ja juttelee koko ajan kaikille. Ei se luokan ylikään hyppääminen auttanut siihen!

Sivunoottina muuten, pohdin olisiko mulle diagnosoitu ADHD tai vastaavia häiriöitä, jos äiti olisi mut aikoinaan vienyt tutkittavaksi. Onneksi ei, koska nyt aikuisena olenkin aika vastakohta lapsuuden riehujalle - semilaiska ja energiakadossa koko ajan. Lapset on erilaisia ja luonteita on yhtä paljon kuin lapsia, eikä kaikelle aina tarvitse leimaa.




Teininä olin aika karsea. Muistaakseni seiska- tai kasiluokalla uskaltauduin muuttamaan tyyliäni omaan suuntaan, ja siitähän se sitten lähti. Tyyli vaihteli kausittain, mut salonkikelpoinen en oo kait koskaan ollut. Ylläolevien kuvien iät on järjestyksessä v-o y-a 14, 15, 14, 15, 15, 14. Olin vielä karseampi kuin lapsena, mutta puolustaudun sillä etten silti ollut pahimmasta päästä. Vaikka hilluin paljon ulkona kavereiden kanssa, dokailin ja poltin vanhemmiltani salaa ja en ollut mikään päivänpaiste kotona, kunnioitin kuitenkin kodin sääntöjä. Jos jäin kiinni röökistä ja rangaistuksen, nielin rangaistuksen. En oo koskaan karannut kotoa tai jättänyt ilmoittamatta, missä olen tai mihin olen menossa. Olin toki angstinen ja mantrasin "te ette vaa tajuu mua, kalkkikset" ja luulin olevani jotenkin hirveen spessu, mutta tiedän huomattavasti pahempia tapauksia kuin minä. Nii!

Teininä aloin vähän kusemaan koulua, kun se ei vaan kiinnostanut. En tykännyt siitä koulusta jossa olin ja lintsailin melkein koko ysiluokan vanhemmiltani salaa (koulussani ei ollut mitään wilma-järjestelmää) ja sain kesäksi ehtoja, mutta pääsin kuitenkin lukioon joka oli samassa rakennuksessa. Siellä olin pari kuukautta, kunnes mulla ja senaikaisella poikaystävällä meni syyslomat ristiin ja vietin ylimääräisen viikon lomaa sen loman aikana. Koska steiner-lukio on aika erilainen kuin normilukio, kurssilta ulos lentäminen tarkoittaa automaattisesti kesätenttimistä, lukkareita kun ei tehdä itse eikä kursseja voi ottaa muissa jaksoissa halutessaan. Kun kuulin saaneeni tentit bilsasta poissaolojen vuoksi, lopetin koko höskän. Joulutokariin sain kaksi kutosta ekasta mantsasta ja ekasta psykasta. Tein sellasta duunia mitä 15-vuotiaana (ja myöhemmin tammikuussa 16-vuotiaana) sain, eli hanttihommaa ja kusetuskeikkoja ja henkilöstövuokrauksessa. Sitten menin kympille, jossa into kouluun palasi, ja seuraavana syksynä pääsin lukioon. Tällä kertaa tänne Vantaalle.



Lukion aikana elämässä tapahtui paljon muutoksia, sain läjäpäin uusia ihania kavereita (joita en näe läheskään tarpeeksi usein nykyään!), oli eroja ja suhteita ja juttuja ja menoja. Lukiossa oikeastaan aloin vasta oikeasti löytämään itseäni, tyylini muuttui vähän "normaalimmaksi" teinivuosilta ja aloin ymmärtämään, minkälainen ihminen olen ja mitä kaikkea elämältä haluan. Lukioaika oli ihan mielettömän ihanaa, ja muistelen lämmöllä kaikkea sekoiluakin. Oikeastaan koen, että jos en olisi mennyt ja tullut niin paljon kuin tein jo ennen kahdenkymmenen vuoden ikää, en ehkä olisi ollut valmis äidiksi 21-vuotiaana. Nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että on menty ihan tarpeeksi "vapaana". Kaikki kokemukset tältä ajalta myös kasvatti musta lujemman ja auttoi mua ymmärtämään, minkälaisen parisuhteen haluan ja opetti, ettei ovimatoksi tai onnettomaan suhteeseen, oli se alussa tai jo pitkällä, jäädä. Opin oikeastaan kunnioittamaan ja rakastamaan itseäni ihan uudella tavalla.


Sitten tuli Nico, tuli häät, tuli Shiri ja tuli lisää suuria muutoksia. Ja nyt tuntuu siltä, että paikka maailmassa on löytynyt, ja todellinen minä on löytynyt. Oon yhä sillä tiellä että musta tulisi juuri sellainen kuin haluaisin, mutta tiedän olevani lähempänä kuin koskaan aiemmin. Tuntuu ihan mielettömän hyvältä pystyä oikeasti sanomaan, että mä olen kotona, ja mä olen minä, ja mä olen onnellisempi kuin koskaan. Vaikkei kaikki aina menekään putkeen ja hommat toimi just niinkuin haluaisi silloin kun haluaisi, ne skulaa silti niin lähellä täydellistä kuin varmaankaan voi.

Olis ihanaa lukea muidenkin blogeista tämmösiä, vinkvink!

11 kommenttia :

  1. hihi! Pikku-Sofia! <3 Olit ihana silloin ja oot edelleen! <3

    VastaaPoista
  2. Vau, olet kyllä aivan upea persoona! Musta on aivan mahtavaa, että olet löytänyt sen mitä haluat olla ja vaikka nuorena tule tehtyä mitäkin, et mieti mitä jäi tekemättä tai mitä olisit tehnyt toisin. Ihailtava asenne, että se mitä tapahtui teki susta juuri tuollaisen etkä mieti liikaa menneitä (jos tajua mitä tarkoitan:)) Itse olin aina sellainen kiltti tyttö ja luokilla aina voimakkaammat persoonat "jyräsivät", jolloin tuntui, että itse hukuin jonnekin. Nyt olen kohta 20 ja aloitin opiskelut nyt jo kolmannella paikkakunnalla (kuin se missä kävin ala- ja yläasteen) ja on ihana huomata, miten tunnen pikkuhiljaa löytäväni itseni:) Mikään ei ole parempaa kuin se, että uskaltaa olla se mitä on ja ymmärtää, että on aivan saman arvoinen kuin muutkin, oma ihana itsensä. Mukavaa joulunaikaa teidän perheelle, kiitos mahtavasta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos hirveästi! Ja kiva kuulla, että säkin alat pikkuhiljaa löytämään itseäsi :) tuntuu hyvältä, kun on mukavaa olla omassa kehossa! Mä varmaan olin just sellainen jyrääjä, voi ei! Mut jokaisen onkin mun mielestä tärkeää löytää itsestään just ne omat puolensa, vaikka ujoutta ja hiljaisuutta jotkut pitääkin jotenkin huonoina juttuina niin eihän ne ole, ne on luonteenpiirteitä siinä missä puheliaisuus ja sosiaalisuuskin. Maailmahan olisi ihan kamalan tylsä, jos kaikki olisi samasta muotista valettuja :) ihanaa joulua sinne! ♥

      Poista
  3. Voi miten kiva postaus! :)

    Muistan sut Bloodpit-ajoilta netistä, olit musta ihan äärettömän cool ja seurasin sua galtsussa :D Löysin sun blogin tässä alkusyksystä ja en meinannu aluksi uskoo että se olit se sama Sofia! Ei tässä kommentissa ollu nyt varmaan hirveesti mitään punasta lankaa mut halusin vaan sanoa että sun postauksista tulee hyvä mieli ja kiva seurailla sun elämää edelleenkin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä, siistii! :D Tunnetttiinko sillon vai seurasitko vaan? Tulipa hyvä mieli tästä :)

      Poista
    2. Siis ei tunnettu, asun ihan toisella puolella Suomea :)
      Olit vaan niin siisti et sua oli kiva seurata :D

      Poista
  4. En tiedä miksi, mutta aina kun nuori äiti kertoo kuinka on jo nuorena ehtinyt "mennä" ihan tarpeeksi, niin se tuntuu joltain ihme todistelulta. Mun on näin 23veenä vaikea kuvitella, että joku ois oikeesti muka "ehtiny mennä tarpeeks" alle kakskymppisenä! Mutta niin ne ihmiset on erilaisia, musta on ihaninta kohta lähteä talvea pakoon intiaan poikaystävän kanssa ja olla vapaa, ja on niin vaikea välillä ymmärtää että kaikki ei haluakaan sitä! Oon kans aina ollu melko villi, mutta nautin siitä suunnattomasti, enkä olisi vielä valmis asettumaan aloilleni, vaikka sen joskus haluankin tehdä. On aivan ihanaa, että et enää koe tarvetta tällaiseen vaan olet aidosti onnellinen tilanteessa missä olet. Taidat olla kaunis niin sisältä kuin ulkoakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikeestaan laske matkustelua siihen, kun sanon että oon ehtinyt mennä, vaan lähinnä sitä spontaania hei lähetääks baariin-meininkiä :) matkustellut oon aika paljon ja voihan sitä lastenkin kanssa tehdä, vaikka vähän eri merkeissä ehkä! :) Kiitos, oot ihana <3

      Poista