Läskit salilla

26.7.2013

Omg. Kato, läski salilla! Mitä se täällä tekee?

Läski lyllertää juoksumatolla. Läski puhkuu ja puuskuttaa kuntopyörässä. Läski hikoilee ja pihisee stepperissä. Siis kui noloo.

Mitä läski salilla tekee? Eiks kaikki läskit vaan istu himassa sohvalla sipsipussi kädessä? Miten se voi urheilla kun se on läski?

Kävelen lämmittelylaitteiden ohi ja huomaan, että joku tuijottaa hölkkäävää lihavaa naista järkyttyneen näköisenä. Menen ryhmäliikuntatunnille ja noteeraan, että jo ennen tunnin alkua joku katsoo ryhmän isokokoisinta päästä varpaisiin, pyöräyttää silmiään ja hymähtää. Läskit salilla tuntuu olevan jotenkin ihan uskomaton juttu, joille pitää naureskella, joita pitää tuijottaa ja joita pitää kauhistella. Siis omg, läski. Salilla. Urheilemassa.


Jännä juttu. Mä en tiedä tuijotetaanko mua salilla tai ryhmäliikunnassa, koska mulla on sellainen superouto tapa keskittyä treenatessani siihen mun treeniin. Jos juoksen hiki hatussa matolla tai pumppaan hampaat irveessä punnerruksia bodypumpissa, mulle ei erikoisemmin jää aikaa tuijottaa muita ja sitä, mitä he tekevät tai miltä he näyttävät sitä tehdessään. Voisin kuitenkin olettaa, että tuijotetaan, kun muitakin isoja tuijotetaan.

Jokainen aloittaa joskus. Jotkut ovat luonnostaan hoikkia, toiset eivät. Kukaan ei kuitenkaan synny kiiltelevän sixpackin kera.

Joku aloittaa urheilun jo valmiiksi hoikkana, mutta saadakseen lihasmassaa/terveyttä/koska se on cool/mistä tahansa syystä. Joku aloittaa urheilun vasta sitten, kun on päästänyt itsensä huonoon kuntoon ja liikakiloihin. Jokainen on kuitenkin joskus ollut vasta-alkaja, keltanokka, amatööri ja se nolona punasteleva takarivin ryhmäliikkuja, joka tulee liikkeissä vähän myöhässä ja tekee kevyimmillä painoilla.

Onko yleinen käsitys läskistä se, että läski on aina läski, eikä kukaan läski koskaan ota itseään niskasta kiinni ja lähde laihduttamaan? Onko se oikeasti niin uniikin superoutoa nähdä urheileva ihminen, joka ei olekaan valmiiksi tikissä bikinifitnesskuosissa?


Eikö nimenomaan läskillä ole enemmän syytä urheiluunsa? Eikö sen pitäisi olla tosi positiivista, että lihava ihminen on ymmärtänyt lihavuuden riskit ja alkanut tekemään asialle jotain? Ja eikö sellanen "haha, kato, läski"-huumorintaju ja mentaliteetti jäänytkään ala-asteelle? Missasinko mä jonkin memon?

Mua surettaa ajatella, että voi olla ihmisiä, jotka eivät uskalla kuntoilla kotinsa ulkopuolella, koska heitä tuijotetaan, osoitellaan, kuiskitaan ja kikatellaan. Mä voin vaan olla kiitollinen vahvuudestani ja itsevarmuudestani, etten oo koskaan edes tullut ajatelleeksi että joku voisi tuijottaa mua kun urheilen, mutta moni ottaa sen varmasti pahasti ja loukkaantuu. Jos salilla ei ole muuta tekemistä kuin tuijottaa muita ja muiden suorituksia, ehkä sen salikortin voi jättää ens kuussa maksamatta. Eiköhän salilla pitäisi käydä ihan vaan oman treenin takia, ei muiden.

Ps. Käydään huomenna Veeran kanssa uimassa, ja koska en omista uikkareita, käydään ostamassa mulle sellaiset ennen uimaan menemistä. Ostan bikinit ihan vaan että joku voi saada kiksinsä siitä, miten toi raskausarpinen läski kehtaa olla bikineissä ja mennä julkiseen uimahalliin. At your service ♥

Seksijuttuja

13.7.2013

Demi oli saanut blogiinsa huvittavan kysymyksen raskaus- ja vauva-ajan seksiin liittyen (ja jakoi sen bloginsa Facebook-sivuilla) ja se herätteli mut taas analysointituulelle. Mut kasvokkain tuntevat saattaakin tietää, että seksi on yksi mun lempipuheenaiheista. Monille seksi on henkilökohtainen asia, eikä tykkää puhua siitä edes yleisellä tasolla, ja se on tietenkin ihan fine. Ei kenenkään tietenkään tarvitse puida asioita, joita ei halua puida. Varoitan siis jo nyt, että tää teksti saattaa herättää joissakin ihmisissä negatiivisia tunteita.

Mä olen aina ollut todella avoin seksuaalisuuden ja seksin suhteen. Seksuaalipsykologia kiehtoo mua valtavasti, ja lukiossa tein aikoinani ylimääräisen esseen aiheesta (poissaoloja korvaamaan...........) ja opettaja tykkäsi siitä niin paljon, että pyysi mua jäämään tunnin jälkeen juttelemaan, ja analysoitiin mun esseetä ja siinä puituja asioita. Mulla ei ikävä kyllä taida enää olla sitä tallella, mutta se oli sellainen yleismaallinen esittely seksuaalipsykologian historiasta ja sisälsi paljon juttua Freudista, joka on mun lempipsykologini. Usein mun avoimuuttani seksiaiheista puhuttaessa käsitetään jotenkin lesoiluksi tai huomionhauksi, koska seksi on edelleen jotenkin tosi kieroutuneesti tabu. Seksiä tungetaan kirjaimellisesti joka nurkasta sisään, jokainen media pursuaa sitä, mutta silti siitä puhumista saatetaan pitää jotenkin huonona juttuna.


Parisuhteessa seksi on ehdottomasti kolmen tärkeimmän asian joukossa. Itse lukisin tärkeimmiksi (ilman mitään tiettyä järjestystä) rakkauden, seksin ja kompromissit. Henkinen rakkaus, rakastuminen toiseen ja sen rakkauden ylläpitäminen on tärkeintä parisuhteessa ja sen jatkuvuudessa. Fyysinen rakkaus ja kaikenlainen läheisyys ja kosketteleminen ovat samalla viivalla kompromissien kanssa - eli sen, että ymmärtää, että parisuhteessa on tarkoitus tehdä toiselle tilaa elämäänsä ja itseensä ja se vaatii sopeutumista. En nyt siis sano, että itseään pitäisi radikaalisti muuttaa toisen takia, mutta täysin itsekäs ei parisuhteessa yksinkertaisesti voi olla. Toisen tunteita ja ajatuksia täytyy kunnioittaa yhtä paljon kuin omiaan, ja ymmärtää, että suhteesta saa niin paljon kuin siihen on valmis antamaan. Joskus se tarkoittaa joidenkin asioiden muuttamista itsessään tai elämässään. Niin kauan kuin parisuhde tuntuu tärkeämmältä kuin kyseinen muutos, se on ihan okei tehdä. Suhteet ei ikävä kyllä toimi ihan vain haluamalla, niiden eteen pitää tehdä töitä.


Seksi suhteessa on mielestäni tärkeää, koska se erottaa parisuhteen muista ihmissuhteista. Rakkautta, joskin vähän erilaista, voi tuntea myös ystäviä, perheenjäseniä ja lapsiaan kohtaan, mutta tapa, jolla rakastaa kumppaniaan on ihan omanlainen rakkautensa, jota ei tunne ketään muuta kohtaan. Se on yhteys toiseen ihmiseen, halu olla hänen kanssaan ja lähellään, tarve toisen läsnäoloon elämässään, ja seksuaaliset halut kyseiseen ihmiseen. Mun kanssa voi tietenkin olla eri mieltä, mutta mä koen, että täysin seksitön parisuhde on enemmänkin ystävyyttä tai kämppiksenä oloa. Siis minulle, henkilökohtaisesti kokisin sellaisen tilanteen ennemmin kämppiksinä olemisena kuin avoliittona. Myönnän, etten ole perehtynyt syvemmin aseksuaalien ajatusmaailmaan, mutta tämä onkin vain mun oma kokemukseni parisuhteista. Seksi on yksi tapa osoittaa rakkautta, ja yksi tapa olla läheinen. Samalla lailla suhde, jossa on seksiä muttei koskaan hellyydenosoituksia eikä muuta läheisyyttä, ei voi mielestäni hyvin.


Kokemuksen kautta olen tullut siihen tulokseen, että pariskunnan seksielämä kertoo paljon myös muun suhteen sujumisesta. Eikä siis vain omien kokemuksien, vaan myös sivustaseuraajana tuttavieni suhteessa. Mikään ei tietenkään ole absoluuttinen kiveen hakattu sääntö, mutta useimmiten seksielämän hiipuminen tai jommankumman (tai molempienkin) tyytymättömyys siihen johtaa usein vähintäänkin riitoihin, ja usein lopulta myös eroon - tai riitojen vaihtoehtoina suhteen ajautumisen pikkuhiljaa ystävyydeksi, josta puuttuu intohimoinen rakkaus, koska se on korvattu ystävällisellä läheisyydellä. Olen myös huomannut, että mitä avoimemmin seksistä keskustelee kumppaninsa kanssa, sitä parempaa se on ja sitä paremmin voi myös koko parisuhde. Keskusteleminen suoraan siitä, mistä tykkää ja ei tykkää ja mitä haluaa, on tärkeää. Rohkea uusien asioiden kokeilu piristää, vaikkei kokeilisikaan kaikkea tai vaikka kokeilu päättyisi siihen, ettei se onnistu tai siitä ei tykkääkään. Seksissä on tärkeää olla sinut sekä itsensä että kehonsa kanssa, edes puolittain - vaikka se toimiikin myös toisinpäin, eli jos uskaltaa heittäytyä seksiin ajattelematta "näytänköhän mä lihavalta tässä asennossa"-tyyppisiä asioita, se kohottaa itsetuntoa ja parantaa itsetuntemusta. Hienolla aasinsillalla itsetuntemuksesta puhuessa mainitsenkin tähän kohtaan, että itsetyydytys on paras tapa oppia tuntemaan kehonsa ja ne jutut, joista pitää tai ei pidä.


Ajatus siitä, onko joku hyvä vai huono sängyssä, on vähän hankala. Vaikka miehilläkin on tietenkin omat mieltymyksensä, on seksi miesten kanssa loppujen lopuksi aika yksinkertaista, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Naisilla tilanne on hieman eri, koska jokainen nainen myös laukeaa ihan eri tavoista. Joku laukeaa vain klitoriskosketuksesta, joku laukeaa jo pelkällä yhdynnällä. Olen kuullut naisista, jotka saavat orgasmin pelkästään rintojensa hyväilystä. Naisen saattaminen kliimaksiin voi olla todella hankalaa, eikä asiaa auta yhtään se, jos nainen ei itsekään tiedä miten se tehdään. Parisuhteessa seksikin kehittyy koko ajan, koska ensimmäisellä kerralla kumpikaan ei oletettavasti vielä tiedä toisen haluista ja mieltymyksistä mitään. Pikkuhiljaa seksiinkin löytyy se yhteinen sävel, ja mitä avoimemmin seksistä voi kumppaninsa kanssa puhua, sitä nopeammin tämä sävel löytyy ja kehittyy fanfaareiksi. Joku tykkää pitkästä esileikistä just näin, joku ei tarvitse esileikkiä lähes ollenkaan, joku haluaa rajummin, joku hellästi, joku näin päin ja toinen noin päin. Pariskunnan tulee tutustua toisiinsa myös sängyssä (tai missä sattuu vaakamamboa harrastamaankaan) ja sitä kautta löytää molempia tyydyttävä ja innostava tapa rakastella. "Jokaista miestä pitää aina vähän kouluttaa."


Parisuhteessa voi tietenkin olla ns. kuivia kausia ilman, että sen tulevaisuuden takia pitäisi huolestua. En voi puhua kokemuksella vuosikymmeniä kestävistä suhteista, koska pisin suhde jossa olen tähän asti ollut kesti ihan vähän vajaa neljä vuotta, mutta toiveena olisikin olla Nicon kanssa yhdessä lopun elämää. Yksi kuivan kauden aiheuttaja voi tietenkin olla raskaus ja vauva-aika. Raskaus on naiselle koko sisusta järisyttävä kokemus, yhtään asiaa suurentelematta. Koko käsitys omasta kehosta voi muuttua, ja itsensä voi kokea valtavan vatsan ja turvotuksen kanssa ällöttäväksi, eikä seksi ole ensimmäisenä mielessä. Jaan teidän kanssanne nyt sen, että meidän seksielämäämme raskaus ei vaikuttanut. Toki kasvavaa vatsaa piti varoa koko ajan enemmän, mutta seksielämämme pysyi ennallaan aina synnytykseen asti - tarkkoja määriä en rupea kirjaamaan, mutta sanotaan niin, että meillä on aika aktiivinen seksielämä. Kun tikit ja jälkivuoto esti varsinaisen yhdynnän n. 5vko ajaksi, seksielämä ei kuitenkaan kuollut, koska seksiä voi olla monenlaista myös ilman yhdyntää. Näin meni meillä, mutta monilla menee eri lailla. On täysin hyväksyttävää ja normaalia, että raskaana oleva nainen ei tahdo harrastaa seksiä, ja pariskunnalla voi olla monen kuukaudenkin tauko, raskauden puolivälistä pitkälle synnytyksen jälkeen, kun nainen pystyy taas haluamaan. Naista ei tulisi painostaa, eikä naisen tulisi yrittää pakottaa itsensä seksiin, jos ei koe olevansa valmis tai ei koe haluavansa. Seksi ei ole mikään velvollisuus, vaan molempien pariskunnan osapuolien tulee nauttia siitä yhtä lailla. Raskaus ja synnytys myös ovat aika hyviä syitä naisen seksihalujen muuttumiselle. Näennäisesti syyttömät kuivat kaudet täytyy yrittää selvittää jotenkin muuten, mistä ne johtuvat ja mitä niille voisi tehdä.

Multa taisi vähän kadota se kuuluisa punainen lanka, mutta perimmäinen pointtini tälle tekstille oli herätellä muitakin miettimään seksiä joskus myös muilta kannoilta kuin vain siltä, että no nyt panettaa. Myös joskus pysähtyminen miettimään, että miksi mä tykkään just tästä tai tästä, voi tuoda jänniä ymmärryksiä itsestään. Olkaa avoimia ja sinut seksuaalisuutenne kanssa!

Kirjatärpit

1.7.2013

Se tuskin tulee enää lukijoilleni yllätyksenä, että oon aikamoinen lukutoukka. Siskoni opettivat mut lukemaan viisivuotiaana, ja sen jälkeen oon ahminut varmaankin jo nelinumeroisen summan kirjoja. Ehdoton unelma-ammattini onkin kirjailija, oon aina nauttinut kirjoittamisesta. Koulussa kehräsin iloisena aina esseiden ja aineiden aikaan, kirjoitin fanitusaikoinani fanficcejä ja nykyään kirjoittelen blogia. Kirjoihin uppoutuminen on kokemuksena paljon intensiivisempi kuin vaikkapa leffan katsominen. Hyvä kirja aiheuttaa aitoja tunnetiloja, se jää mieleen pitkäksi aikaa ja pitää jollain lailla otteessaan. Kun luen, uppoudun täysin kirjan maailmaan. Toivon, että myös Shiri rakastuu aikanaan kirjoihin ja lukemiseen! Ja nyt ajattelin jakaa teille joitakin tärppejä mun lempparikirjoistani.



Irvine Welsh on aivan ehdoton lempikirjailijani. Vaikka kulttiklassikko Trainspotting olisikin looginen vaihtoehto herraan tutustumiselle, valitsin Crime-kirjan, koska se on herran tuotannosta ainoa, jonka mä itse ymmärtäisin ns. "salonkikelpoiseksi". Tarkoitan tällä nyt sitä, että siinä missä muut Welshin kirjat on riettaita, huumeentäyteisiä ja provosoivia ällöttävyydessää, Crime on riipivän upeasti kirjoitettu romaani poliisivoimista hermoromahduslomalla olevasta Ray Lennoxista, joka lomaillessaan Jenkeissä saa vastuulleen 10-vuotiaan tytön, jota hänen täytyy suojella pedofiilien järjestäytyneeltä verkostolta. Tätä kirjaa ei ikävä kyllä ole suomennettu, mutta se on kirjoitettu "normaalilla" englannilla Welshin yleisen kirjoitetun skottiaksentin sijaan. Vaikka ymmärrän, että kaikki eivät rakastu herraan samalla lailla kuin minä, Welshin koko tuotannon lukeminen on antoisaa jo siksi, että usea hahmo esiintyy useassa romaanissa ja tarinassa, usein sivuhahmoina. Tässä romaanissa on viittauksia Welshin toiseen teokseen, Filth (suomennettu teos nimeltään Paska).

Edward Bunkerin teos Elukkatehdas (en osaa sanoa mitä suomentaja on tehnyt kirjalle, luin sen englanniksi) on kertomus San Quentinin vankilaan joutuvasta Ron Deckeristä, joka luo vankilassa ollessaan odotamattoman intensiivisen ystävyyden konkarivanki Earl Copenin kanssa. Yhdessä he yrittävät selviytyä niin fyysisestä kuin henkisestä väkivallasta kalterien takana ja suunnittelevat pakoyritystä. Leffaversio ei mua oikein säväyttänyt, kirja oli huomattavasti parempi.

Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla on yksi maailman kauneimpia kirjoja. Se kietoo yhteen kolmen kovin erilaisen ihmisen elämät hyvin erikoisin tavoin. Bobby ja Jonathan ovat lapsuudenystäviä, jotka vuosien eron jälkeen tapaavat jälleen New Yorkissa, jossa heille muodostuu kummallinen kolmiosuhde Claren kanssa. Enempää spoilailematta rakastan tässä kirjassa nimenomaan hahmojen välisten suhteiden kummallisuutta, joka kuitenkin omalla tavallaan tuntuu jotenkin täysin loogiselta. Pää- ja sivuhahmot sekoittuu keskenään ja heidän väliset suhteensa muuttuvat koko ajan sinne ja tänne. Cunninghamin kirjoitustyyli luo kirjaa lukiessa eräänlaisen haikean tunnelman ihan kirjan alusta loppuun. Tää on yksi niitä kirjoja, jotka aiheuttaa mulle kylmiä väreitä, hyvällä tavalla. Tykkäsin paljon myös leffaversiosta.

Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli todella viihdyttävää luettavaa. Pidin sitä ensin chicklittinä enkä meinannut lukea sitä ollenkaan, mutta tarina kuitenkin kiinnosti mua liiaksi. Kirja kertoo Claresta, jonka elämän rakkaus on pienestä tytöstä asti ollut Henry, jolla on geneettinen poikkeama, jonka takia hän matkustaa ajassa taaksepäin ja eteenpäin satunnaisesti ja yhtäkkiä - aikasiirtymähäiriö. Ilman häiriötä kirja on tavallinen tyttö rakastuu poikaan, tyttö ja poika menevät naimisiin-tarina, mutta häiriö tekee kirjasta mielenkiintoisen. Leffaversio tosin oli ihan sontaa.

Helen Walshin Lutka on kirja, joka kertoo 19-vuotiaasta Milliestä, yliopisto-opiskelijasta joka ajautuu Liverpoolin kaduilla rappioon. Alkoholi, huumeet, epätoivoinen seksin metsästys ja itsetuhoisuus on kirjan vallitsevia teemoja. Lupaava yliopistoura alkaa tuhoutumaan sitä mukaa, kun Millie kokee kaikkien hänelle tärkeiden ihmisten pettävän hänet asettuessaan aloilleen. Kirja on raju kertomus yhden tytön elämästä, joka teki muhun lähtemättömän vaikutuksen aika samankaltaisella tavalla Irvine Welshin kirjojen kanssa. Walshia onkin tituleerattu naispuoliseksi Welshiksi.

Anthony Burgessin Kellopeli Appelsiini on klassikko, joka jokaisen pitäisi lukea ja myös elokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä. Näistä kahdesta aivan ehdottoman voiton vie kirjaversio, joka oli niin älyttömän hyvä, etten osaa edes kehua sitä tarpeeksi. Kirja kuvaa tulevaisuuden dystopiaa, jossa lontoolainen Alex johtaa ultraväkivaltaista jengiä. Kirjassa pahoinpitelyjen ja raiskauksen kuvaukset ovat pitkiä ja piinaavia. Alex joutuu jenginsä petoksen jälkeen vankilaan, jossa hän suostuu lyhentämään kakkuaan osallistumalla kokeeseen, jossa hänet raa'asti ehdollistetaan vihaamaan väkivaltaa. Tarina on varmaan monille tuttu, mutten spoilaa sitä enempää. Kirjan yhteiskuntakuvaus on järjetöntä ja vihamielistä, salaliittoteoriamaista ja kuitenkin omalla tavallaan hyvin todentuntuista. Se on kirja, joka pysäyttää ajattelemaan ja kyseenalaistamaan oikeastaan kaiken. Kellopeli Appelsiini on todellakin mestariteos, sanaa yhtään säästelemättä.


Scifirakkauteni kirjallisuuden saralla nousi kukoistukseen Philip K Dickin Hämärän vartijan myötä. Tarina sijouttuu tulevaisuuteen ja kertoo Bob Arctorista, huumepoliisista joka infiltroituu narkkarijengiin mutta muodostaakin itse riippuvuuden psykoaktiiviseen huumeeseen, jota kutsutaan nimellä D. Tulevaisuuden huumepoliisi on anonyymi poliisijoukoille, yllään eräänlainen elävä asu, joka tekee ihmisen tunnistamisesta mahdotonta. Tarina syvenee ja pikkuhiljaa lukijalle paljastuu salaliittojen vyyhti, joka juontaa juurensa maan johtoon. Dickiä ei turhaan pidetä yhtenä scifikirjallisuuden mestareista - Kellopeli Appelsiinin tapaan myös tämä teos tuo pienen paranoian kylmäyksen selkärankaan.

Doris Lessingin Canopus Argossa: Arkisto – Asia: Kolonisoitu planeetta 5 Shikasta. Henkilökohtaisia, psykologisia, historiallisia dokumentteja. Vierailijana planeetalla: Johor (George Sherban) Lopun aikojen 87. lähettiläs (aste 9), tai lyhyesti vain Shikasta, on uskomattoman vaikealukuinen ja nerokkaasti kerrottu scifitarina planeetasta nimeltä Shikasta, jonka nopeasti ymmärtää tarkoittavan meidän ikiomaa maapalloamme. Kirja ei ole kirjoitettu tavalliseen tapaan, vaan se on kokoelma Johorin raportteja, virallisia asiakirjoja ja dokumentteja. Kirja aukeaa kunnolla oikeastaan vasta toisella lukukerralla, ainakin mulle, ja se on yksinkertaisesti kipakka kritiikki maailmamme nykytilaa vastaan.

Frank McCourt oli irlantilaissyntyinen kirjailija ja opettaja, jonka kolme romaania kertovat kaikki hänen elämästään. Niistä ensimmäinen, Seitsemännen portaan enkeli, kertoo McCourtin lapsuudesta köyhässä ja Englannin raiskaamassa 1900-luvun alun Irlannissa alkoholisoituneen isän, hermoromahduksen partaalla taiteilevan äidin ja surullisesti vaihtelevan sisarusmäärän kanssa. Perheen rutiköyhyys sattuu lukijaakin, kun McCourt kuvaa isää, joka juo kaikki Englannin tehtailla tienaamansa rahat; äitiä, joka joutuu kerjäämään apua kirkolta ja katolilaisjärjestöiltä; perheen lapsista, joilla ei ollut varaa ehjiin kenkiin tai talvitakkeihin. Nuori Frank ja tämän sisarukset joutuvat pienestä asti taistelemaan elämänsä läpi niin aikansa katolilaisessa koulussa kuin nälkää näkevänä kamalassa kodinkuvatuksessaan. Kipeä kasvutarina, josta McCourtin täysin omaperäinen kirjoitustyyli tekee vielä koskettavamman. Kirjasta on tehty elokuva, mutten ole vielä nähnyt sitä.

Augusten Burroughsin Juoksee saksien kanssa on parempaa sanaa keksimättä kutkuttava kirjailijan muistelma omasta lapsuudestaan. Huumorilla höystetty, mutta samalla kipeä tarina kuvaa Augustenin lapsuutta ja nuoruutta sekopäisen äitinsä kanssa, joka lähettää pojan asumaan psykiatrinsa luokse. Psykiatri ja tämän perhe vaikuttavat tosin tarvitsevan laitoshoitoa itse. Ennen vanhempiensa eroa Augusten asui siistissä ja kokonaisessa kodissa, jossa hän miltei pakko-oireisesti piti huolta itsestään ja hygienasta. Psykiatrin talo on valtavan suuri, äärettömän likainen ja siellä asuu psykiatrin, tämän vaimon ja heidän lapsiensa lisäksi joitakin psykiatrin potilaita. Talo on kuin sirkus, eläintarha ja mielisairaala yhdessä. Tarinaa spoilailematta suosittelen kirjaa kaikille, jotka tykkää vähän eriskummallisemmista tarinoista. Myös leffaversio oli tosi hyvä!

Alice Seboldin Oma taivas on vähän aikaa sitten leffaksikin väännetty (leffakin oli muuten hyvä) tarina 14-vuotiaasta Susiesta, joka joutuu naapuruston pedofiilin raiskaamaksi ja tappamaksi, mutta päätyykin elämän ja kuoleman välitilaan saadakseen tappajansa oikeuteen. Kirjassa kuvataan niin Susieta välimaastossa siellä asuvan ystävänsä Hollyn kanssa kuin Susien perheen epätoivoista yritystä löytää Susien murhaaja. Kirja on kauniisti kirjoitettu ja myös tarinana mielenkiintoinen, välimaaston ja tosielämän raja sekoittuu jatkuvasti ja kirjassa yhdistyy pistävä rikostarina lapsenmurhaajasta ja fantasiamainen kuvaus kuoleman jälkeisestä elämästä.

Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on kolmiosainen romaani kahdesta naisesta, jotka asuvat Afghanistanissa. Ensimmäisessä osassa seuraamme Mariamin elämää aviottomana lapsena, joka saa tavata varakasta isäänsä vain kerran viikossa, kunnes Mariamin äiti hirttää itsensä ja tyttö lähetetään 15-vuotiaana isänsä luokse. Isä tahtoo tytöstä pian eroon ja naittaa tämän tyttöä vanhemmalle miehelle, joka on väkivaltainen kusipää. Toisessa osassa seuraamme Lailaa, nuorta tyttöä joka asuu samalla seudulla Mariamin ja tämän aviomiehen kanssa. Kun Lailan kotiin osuu ohjus ja tämän vanhemmat kuolevat, Laila muuttaa Mariamin kotiin. Kolmannessa osassa seurataan Lailan ja Mariamin elämää saman väkivaltaisen miehen vaimoina. Jo pelkästään tarina itsessään on upeasti rakennettu ja jäsennelty järkyttävä kertomus ääripään islamistitavoista, jotka tuntuvat aivan käsittämättömiltä suomalaiselle naiselle. Hossein onnistuu kirjoittaessaan välittämään lukijalle kaikki hahmojen kokemat tunteet - ja se tekee tästä kirjasta niin voimakkaan.


Ben Ricen Pobby ja Dingan on suloinen ja haikea kertomus Australialaisesta pikkukylästä, jossa Williamsonien perhe asuu ja koostuu opaaleja etsivästä kaivosmiesisästä, vähän mitäänsanomattomaksi jääneestä äidistä ja perheen lapsista - Ashmolista ja Kellyannesta. Kellyannella on kaksi mielikuvitusystävää, Pobby ja Dingan, joiden kanssa tyttö jakaa koko elämänsä ja jotka kulkevat hänen mukanaan koko ajan. Kun Pobby ja Dingan katoavat, koko kylä menee päälaelleen ja Ashmolin kontolle jää todistaa, ettei hänen isänsä ole opaalivaras ja löytää Pobby ja Dingan. Novelli on sanalla sanoen ihana, uskomattoman suloinen ja tunteita nostattava, Ashmolin kuvakulmasta kerrottu tarina siitä, voiko uskoa johonkin, jota ei näe. Kirjasta on tehty elokuva nimeltään Opal Dreams, joka on vähintäänkin yhtä suloinen.

Riikka Pulkkisen Raja on kirja, joka ensimmäisellä lukukerralla sai mut ihan aikuisten oikeasti itkemään. Liekö syynä ollut 17-vuotiaan teinihormonit vai se, että kirja on todella hyvin kerrottu haikea kuvaus erilaisista ihmisistä ja heidän elämistään, jotka jollain tavoin kietoutuvat toisiinsa. On Anja, jonka miehellä on pitkälle edennyt Alzheimerin tauti; Mari, 16-vuotias tyttö joka rakastuu opettajaansa; Julian, 29-vuotias opettaja joka aloittaa suhteen Marin kanssa ja Anni, Julianin 6-vuotias tytär jonka kertomat osat kirjassa on niin lapsenomaisen viattomia, että sattuu. Raja teki muhun lähtemättömän vaikutuksen samaan aikaan herkällä ja raa'alla kerronnallaan ja se jää yhdeksi ehdottomista lempparikirjoistani koskaan.

Paulo Coelho on kirjailija, jonka kirjoja arvostan huolimatta niiden uskonnollisesta hengestä. Coelhon kirjat pysäyttää miettimään itseään, elämäänsä, maailmaa ja kaikkea ympärillään, ja Piedrajoen rannalla istuin ja itkin on mun ehdoton suosikkini hänen kirjoistaan. Se kertoo samanaikaisesti nuoren naisen, Pilarin, elämästä ja nuoruuden rakkaudesta, jonka hän kohtaa vuosien erossaolon jälkeen saadakseen tietää tämän olevan nykyään ihmeidentekijä, parantaja ja hengellinen opettaja, jonka kanssa hän karkaa Ranskaan - ja tutkii samalla pakanallista uskoa jumalan naiseuteen ja naisen jumaluuteen. Tarina kuoriutuu auki pikkuhiljaa ja aiheutti kylmiä väreitä, vaikka yksinkertaisesti ilmaistuna se onkin tavallinen tarina rakkaudesta.

Ian McEwanin Sementtipuutarha on tarina nelilapsisesta perheestä, jonka molemmat vanhemmat kuolevat yllättäen. Lapsikatraan vanhin on 17-vuotias Julie, seuraava 15-vuotias Jack, toiset 13 ja 6. Välttääkseen huostaanoton lapset piilottavat vanhempiensa ruumiit sementtiin talon kellariin. Lapsista kahdelle vanhimmalle, tytölle ja pojalle, alkaa muodostua seksuaalista vetovoimaa heidän ottaessaan isän ja äidin roolit. Kun Julie tuo kotiin poikaystävän, Jackin mustasukkaisuus johtaa poikaystävän epäilyksiin talon kellarista tulevasta hajusta. Kirja pitää sairaalla tavalla otteessaan kertoessaan traumatisoituneista lapsista, insestistä ja kuolemasta. Esikoisteokseksi hyvin voimakas sellainen. Leffaversiota en ole vielä nähnyt!

Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides - Kauniina kuolleet on niin kauniisti kirjoitettu tarina, että kirja luo lukijan ympärille ihan oman vaaleanpunaisen hattaramaailman. Se kertoo uskonnollisesta perheestä, jonka viisi tytärtä tekevät yksitellen itsemurhan sisaruskatraan nuorimman hypättyä ikkunasta aitaa vasten kun hänet oli ensin pelastettu ensimmäisestä yrityksestään viiltää ranteensa auki kylvyssä. Kirja on kerrottu naapurin poikien silmin, jotka pitävät tyttöjä miltei jumalina, tavoittelemattomina ja salaperäisinä ja sairaalloisen mielenkiintoisina. Tyttöjen ympärille muodostuu miltei savuverho naapurin poikein ihailun johdosta, ja kirja on omalla tavallaan todella surullinen ja lohduton. Elokuvaversio ei yltänyt kirjan tasolle, muttei ollut huonokaan.

Arthur Goldenin Geishan muistelmat on historiallinen romaani, joka kertoo surullisen tarinan Chiyosta, joka viedään siskonsa kanssa lapsuutensa Japanilaisesta kalastajakylästä geisha-taloon, jossa hän kasvaa aikuiseksi. Kirja kuvaa raastavan realistisesti, miten rankasti tytöt kasvatetaan geishoiksi, ja miten tytön rakkaus yhtä miestä kohtaan vie läpi koko elämän. Tarina on mielenkiintoinen vaikkei olisikaan kiinnostunut kaukoidän kulttuureista, ja suosittelen kaikkia lukemaan tän kirjan vaikka vain avartaaksenne tuntemustanne naisten asemasta ympäri maailmaa eri aikakausina. Kirja on tosiasioihin perustuvaa fiktiota, jonka elokuvaversio oli mun mielestäni todella onneton - mutta kirja on hyvä.