Synnytyskertomus

20.5.2013

Halusin kirjoittaa tän mahdollisimman pian tapahtuman jälkeen, jotta tää olis vielä ihan tuoreessa muistissa. Pikkunen nyytti on nyt sängyllä kapaloituna tuhisemassa unissaan, eli pääsen ainakin aloittamaan. Varoitan jo nyt, että tää on semi yksityiskohtainen, eli ihan herkimmille/synnytyspelkoisille/jnejne ei välttämättä ihan iltasatumatskua. Kun synnytystä seuraavaana päivänä kätilö kysyi, minkä arvosanan asteikolla 1 ihan hirveää - 10 just ihanaa antaisin synnytykselle kokemuksena, ei siis vain kivun määränä vaan kokonaisvaltaisena kokemuksena, annoin kuitenkin överipositiivisen kahdeksikon. Mutta aloitetaan siis ihan alusta...

Torstaina oli siis yliaikaiskontrolli ja viikkoja 41+5. Olin kuullut, että yliaikaiskontrollissa tehtävä sisätutkimus tehtäisiin aika kovakouraisesti jotta se herättelisi kehoa synnytykseen, ja kyllä se kieltämättä vähän sen verta tuntui fistaamiselta etten ihmettele yhtään, että se herätteli supistukset, jotka lopulta johti synnytykseen. Edellisenä yönä oli tullut neljä supistusta, joiden kuvittelin olleen aika kovia... Torstai-iltana siinä kello 23 maissa alkoi sitten supistelemaan. Niitä tuli ja tuli loppumattomasti, mutta tosi epäsäännöllisesti. Välillä tuli muutaman tunnin alle 10min välein, välillä oli reilu tunti välissä. Välillä ne oli vaan aika epämukavia, välillä huusin kuin syötävä ja purskahdin itkuun. Soitin to-pe yönä kertaalleen jo Jorviin, mutta ohjeet kuului "Synnärille ei oteta, jos pärjäät vielä kotona. Vasta, kun supistukset tulee yli 2h ajan alle 5min välein saa tulla" - siispä kärvistelin kotona. Sinä yönä ei nukuttu, seuraavana päivänä nukuin supistusten välillä sitä 15min-1h mitä niiden välillä sattui olemaan katkonaisina pätkinä. Katselin leffoja Netflixistä, söin niin paljon särkylääkkeitä kuin Jorvin kätiö oli antanu luvan (3 x 1g per päivä) ja anelin kroppaani käynnistelemään synnytyksen kunnolla. Perjantai-iltana supistukset alkoi pikkuhiljaa kovenemaan, muttei tihenemään, ja aloin olemaan jo todella paskana. Kun perjantaiyönä kahden jälkeen tuli melkein 11min mittainen supistus, jonka aikana en kyennyt tekemään muuta kuin huutamaan, soitin Jorviin ja sanoin etten kestä enää olla kotona. "Nyt mä tuun" - ja sieltä vastattiin, että tervetuloa.


Kännykästä löytyvä ohjelma supistuksien seurantaan. Harmaassa palkissa siis päivämäärä ja kellonaika ja sen yläpuolella supistuksen kesto ja aikaväli edelliseen supistukseen. Hymiöllä pystyi kuvailemaan kivun määrää (itkevä on "painful", toinen "uncomfortable", mutten jaksanut noilla pitää kovin tarkkaa kirjaa) ja tää oli ihan hirmu kätevä! Nico piti käsin omaa kirjanpitoa vierellä, mut tää oli helppo kun painoin vaan yhtä nappia aina supistuksen tullessa ja ajastin lähti hyrräämään, supistuksen loppuessa painoin uudestaan ja supistus lisäytyi listaan. Oikeanpuolimmaisen listan ylimpänä näkyy se supistus, jonka takia lähtettiin Jorviin.

Nicon äiti tuli hakemaan meitä autolla, ja Jorviin meidät on kirjattu sisään kello 03:37 virallisen synnytyskertomuksen mukaan. Ihan ensimmäisenä mut laitettiin käyrille, jossa seurattiin supistuksia ja Papun sykettä. Kaikki oli hyvin, ja meidät laitettiin johonkin pieneen lepohuoneeseen paareille nukkumaan sisätutkimuksen jälkeen (jonka mukaan olin sormelle auki). Sain nestemäistä kipulääkettä ja jonkun tabletin, jotka ei kuitenkaan auttanut, eli sen jälkeen vielä kipulääkepiikin kiitolliseen kankkuuni. Sain pari tuntia unta ennen kuin maailman ihanin kätilö tuli herättelemään meitä ja teki sisätutkimuksen, jossa selvisi, että olin jo 5cm auki, ja lähdettiin synnytyssaliin vaihtamaan ylle hemaisevan eroottiset sairaalakuteet. Supistukset tuli edelleen yli 10min välein, vaikka koveni koko ajan, joten mulle laitettiin tippa, jonka kautta sain jotain käynnistykseen käytettyä lääkettä ja "perusliuosta". En hirveästi edes kysellyt, mitä kaikkea muhun iskettiin - sanoin kätilölle heti kättelyssä, että mulla on todella alhanen kipukynnys ja todella huono kivunsietokyky (olen siis nillittävä pikkulapsi...) ja tahdon kaiken mahdollisen kivunlievityksen. Sain käteeni ilokaasumaskin, jonka kanssa olin aika lailla symbioosissa koko synnytyksen ajan. Imppasin sitä sellaisella tahdilla, että olin välillä ihan pihalla ja sammuin kesken oman lauseeni.. Lauantaiaamuna kello 08:28 kätilö puhkaisi kalvot, jotta lapsivedet saataisiin ulos, en muista siitäkään paljoa koska imuttelin välillä kaasua. Pidin kaasusta muutaman tauon, mutta se auttoi supistuksen tullessa niin hyvin, että päädyin aina pyytämään maskin takaisin. Tujua tavaraa.

Käsitykseni ajankuluista on siis väkisinkin vähän hämärä, mutta jossain päivän edetessä mulle aina välillä tehtiin sisätukimuksia, ja pikkuhiljaa olin 10cm auki. Ensin piti vielä odottaa hetki, että jokin tiellä ollut härpäke katosi, ja sitten kätilö sanoi, että olin kyllä auki, mutta Papu ei ollut laskeutunut kunnolla. Piti siis odotella lisää. Supistuksia, kaasua. Sain epiduraalipuudutuksen, jonka mulle laittoi joku muropaketista lupansa saanut säkki. Ensinnäkin, survoessaan piikkiä mun selkärankaani se kettuuntui siitä, että se sattui  -"Sulla on selässä tämmönen tatuointikin, valititko sä silloinkin että sattuu?", ja siihen perään "No oho, se meni väärään kohtaan, kun mä tässä sokkona joudun tätä laittamaan, laitan uusiksi". Tokalla kerralla onnistui, mutta sitten - "No ho, se tippu! Eipä oo ennen käynyt näin!" ja survaisi sitten vielä kolmannen kerran ennen kuin sai epiduraalikatetrin paikalleen. Missään vaiheessa ei muuten edes sanonut että anteeksi kun olen epäpätevä pelle jonka takia jouduin piikittämään selkäydintäsi kolme kertaa, sanoi vaan "oho, eipä oo ennen käynyt näin". Onneksi meidän kätilö pelasti ihan kokonaan koko synnytyksen olemalla niin ihana! Koko synnytyksen ajan se jutteli iloisesti ja sai mut pirteäksi ja iloiseksi, piti meidät molemmat positiivisina ja tsemppasi ihan hirveästi. Nicon tehtävänä olikin aika lailla vaan olla mun tukena, pitää pää kylmänä, tsempata ja pitää kiinni kun sattui. Kätilökin kehui jälkikäteen, että Nico oli ihan esimerkillinen synnytystuki. Epiduraalin sain muuten loppujen lopuksi neljä kertaa. Oon ollut aika pihalla, en muista lähettäneeni tekstaria äidille ja anopille tässä vaiheessa, mutta ilmeisesti oon päivitellyt heille että epiduraali vei kivut ja nyt odotellaan, että Papu laskeutuu. Nico myös kertoi, että olin kieltänyt sitä silittämästä mua, mutten muista sitä ollenkaan. Kaiken muun kosketuksen oon hyväksynyt, mutta aina jos Nico yritti silittää, olin tiuskassut "lopeta, toi on inhottavaa!" - muuten olin kuulemma ollut ihan kiltti, enkä raivonnut erikoisemmin.


Nico otti kuvan epidulaaripiikistä ajatuksella "näytän tän Sofialle sit synnytyksen jälkeen". / Minä ja paras ystäväni kaasumaski / Synnytyssali / Viimeinen masukuva! Ehtipäs!

Papu ei siis ollut laskeutunut kunnolla, eli mun piti "harjoitusponnistaa" Papu alemmas synnytyskanavassa. Tää tarkoitti siis periaatteessa samanlaisia ponnistuksia kuin Papun syntyessä, mutta vaan ennen niitä. Pari tuntia meni siinä, että aina supistuksen tullessa puskin, Papu liikkui tuskallisen hitaasti. Aloin olemaan ihan rikki ja itkin vaan, että haluan jo puskea kunnolla, että saataisiin vauva ulos, mutta lupaa ei herunut. Lopulta kätilö iski paikallispuudutukset alakertaan, kutsui paikalle avustavan lääkärin (joka oli muuten myös ihan hirvee yrmy, joka pyöritteli silmiään sille että mä huusin kun sattui) ja sanoi, että nyt ruvettiin tosihommiin.

Ponnistusvaiheen kipu tuli aika puskista. Olin ihan tuudittautunut siihen ajatukseen, että kaikkien noiden lääkkeiden jälkeen kipu olisi edes melkein siedettävää, mutta heti ensimmäisestä varsinaisesta ponnistuksesta alkaen mä huusin kuin syötävä ja anelin, että Papu "vaan otettaisiin sieltä ulos". Yritin ennen synnytystä valmistautua siihen henkisesti, psyykata itteni kestämään se kipu ja hyväksymään, että täysin kivutonta alatiesynnytystä ei ole. En kuitenkaan osannut odottaa ihan sellaista. Kiljuin kurkku suorana, kunnes kätilö sanoi, että ponnistaessa pitää keskittää kaikki energia työntöön, eikä siksi saa päästää pihaustakaan. Supistuksia tuli ~5 sekunnin välein, ja aina supistuksen tullessa purin hampaat yhteen, iskin leuan rintaan ja työnsin niin kovaa kuin lähti. Nico piti toista kättä mun harteilla tukien mun niskaa, toisella piti mua kädestä, tuin jalkojani kätilöiden kylkiin ja ponnistin selälläni puoli-istuvassa asennossa. Kipu oli aika mieletöntä, vaikka nyt sitä on hankala enää kuvailla. Mikään ei oo koskaan sattunut niin paljon, mutta se oli kipuna tosi omituista, mikään ei myöskään oo sattunut ihan samalla tavalla eli sitä on vaikea pukea sanoiksi. Sanotaan nyt siis vain, että sattui. Kätilö ja Nico tsemppasi mua koko ajan, ja ponnistusvaihe jäi onneksi melko lyhyeksi - vähän vajaa 20min. Papun pää syntyi hitaasti, mutta heti sen tultua loppukroppa syntyi yhdellä nopealla työnnöllä. Ensirääkäisyt täytti huoneen klo 16:41 lauantaina 18.5.2013 viikoilla 42+0, ja purskahdettiin Nicon kanssa molemmat itkuun. Nico leikkasi napanuoran, kätilö putsasi Papun ja sain pienen rinnalleni. Ehdin itkuisesti pusutella pari kertaa ja antaa Nicon ottaa pari kuvaa, kunnes sammahdin. Kätilö herätteli mut jälkeisiä pinnistämään, sammahdin heti uudestaan. Heräsin Papu edelleen sylissäni ja Nico infosi, että mua oli tikattu noin puoli tuntia ja olin koko ajan vedellyt tyytyväisenä hirsiä. Loppujen lopuksi mua tikattiin noin 45min, ja sain reilu 20 tikkiä. Repeämät oli kuitenkin pintapuolisia enkä menettänyt siihen nähden paljon verta.


Kuvia pikkuisesta muutaman minuutin ikäisenä. Äidillä ei hirveästi muistikuvia näiden ottamisesta.


Ekaa kertaa iskän sylissä ♥


Miltä näyttää nainen, joka on alle tuntia aiemmin synnyttänyt eikä oo noussut vielä käymään suihkussa? Tältä.


Pääsin tikkauksen jälkeen melkein heti jalkeille, kävin suihkussa ja annoin Nicon ja kätilön ihastella ja mittailla Papua. Viralliset mitat oli 50cm ja 3735g, apgar 9/10/10. Iho oli hyvän värinen ja tuntuinen ja heti suihkusta tultuani Papu pääsi rinnalle, jota imi heti oikeaoppisesti. Nicolle ja mulle tuotiin ruokaa, ahmittiin iloisesti ensimmäisen ateria sen jälkeen kun lähdettiin synnärille ja saatiin ilouutinen, että toivomamme perhehuone järjestyi. Mun vanhemmat ja Nicon äiti oli tulleet vierailuaikana aulaan odottamaan meitä, mutta ei tikkauksen ja syömisen vuoksi ehditty, mutta he sai tulla hetkeksi meidän perhehuoneeseen katselemaan Papua erikoisluvalla. Olin ihan pirteä, kävelin itse ympäriinsä (vaikka vähän hitaasti...) ja tuntui hassulta, että paria tuntia aiemmin olin itkenyt ja anellut nuijanukutusta. Kolmikko oli meillä vieraana vajaan vartin, jonka jälkeen jäätiin Nicon kanssa meidän luksushuoneeseen kolmeastaan pikkukäärön kanssa. Huone oli mun mielestä ihan ehdottomasti tuplahintansa väärti, arvostettiin molemmat sitä yksityisyyttä ja rauhaa päästä tutustumaan vauvaan ja olemaan kolmestaan perheenä myös öiden yli. Ensimmäinen yö meni aika helposti, Papu nukkui vähintään 3h pätkissä ja on koko pikku elämänsä ajan osannut tosi hyvin imeä. Mulla on tullut tätä ensipäivien ternimaitoa hyvin, eli ravinto ainakin on kunnossa, mutta mun pelkoni on käynyt toteen ja imetys sattuu aivan jumalattomasti. Kätilöt vakuutti, että sekä asennot että ote oli ihan oikein, eli kyseessä on vaan tottumiskysymys, joka menee ohi muutamassa päivässä kunhan oikee maito nousee eikä Papun enää tarvii imeä niin kovaa. Haettiin rintakumit ja nännirasvaa, jotka helpotti ihan vähäsen, mutta tää on edelleen kivuliasta. Lohduttaudun sillä, että tän pitäisi mennä parissa päivässä ohi ja sitten imetys ei ehkä enää pelottaisi.


Kuvailtiin koko ajan tosi paljon, tässä parhaita otoksia synnärilläolosta. Sain äitikokiksen!

Sairaalakassista ajattelin jossain vaiheessa tehdä postauksen, että mikä siellä nyt oli hyödyllistä ja mikä ei, mutta ainakin kotiinlähtövaatteet suosittelen ottamaan mukaan oikeesti vasta ihan lähellä synnytystä tai laittaa joku tuomaan ne synnärille sen jälkeenkin. Pakkasin tän muutamia kuukausia sitten ja en odottanut Papun venailevan hellepäiviä ennen saapumistaan, eli meillä oli mukana hirveä läjä vaatteita ja hervoton H&M:n haalari, jotta kaikki mahtuisi sen alle, mutta kotiinlähtöasuksi päätyi tavallinen raitabodi, mainittu nallekorvainen haalari ja Hemtexistä hankittu torkkupeitto, joka onkin toiminut Papun peittona ja turvana synnytyssalista asti.

Päästiin kotiutumaan jo tänään, koska imetyskipua lukuunottamatta kaikki sujui niin hyvin. Nicon äiti tuli taas hakemaan meidät. Lääkärintarkastuksessa kaikki oli hyvin, Papu on ollut tosi terve ja hyväkuntoinen ja -vointinen ja meillä on tullut kaikki vauvan hoivaamiseen liittyvä tosi luonnollisesti ja itsestään. Ekana yönä nosteltiin tosi varovasti, mutta nyt kaikki tuntuu sujuvan ihan luonnostaan. Ollaan vielä aika pihalla tietenkin, koska Papu on vasta reilu kaksi vuorokautta vanha, mutta tässä pikkuhiljaa opitaan. Ainoa Papun vaiva on ollut paljon ilmaa ja kiertoa masussa, masu on ihan pinkeenä ja raajat sojottaa ja hirveä huuto, eli haettiin tänään RelaDropseja apteekista, jos ne helpottaisi masuvaivoja eikä ne tästä ainakaan pahenisi. Mun oloni on myös hyvä, onhan sitä kieltämättä aika hellänä, mut olo on kuitenkin sellainen raukea - nyt se on ohi, synnytys, ja meillä on meidän pikkunyytti kotona. Oon oikeasti äiti, Nico on oikeasti isä, ja tästä alkaa vanhemmuus ja vauva-arki. Enkä mä ole tainnut koskaan olla näin onnellinen :)


Kotiinlähtökuva ♥ Papu nukkui tyytyväisenä koko automatkan ja senkin aikaa mitä minä ja Nico käytiin kaupassa ja pikkuinen odotti meitä autossa mumminsa kanssa.

Huh mitä tajunnanvirtaa! Pahoittelen etten jaksa nyt heti läpilukea kirjotusvirheiden sun muiden vuoksi, eli voi olla aika hankalaa tekstiä. Papu tuhisee tossa sohvalla niin söpösti kapaloituna, että haluun hilpaista sen viereen ihastelemaan ♥

Barbie Girl

7.5.2013

Postauksessa puhutaan tietoisesti stereotyyppisistä tilanteista ja ihmisistä - "ei kaikki ajattele noin" ja "tää on yleistystä!!!!1"-tyyppisiä kommentteja ei siis tarvitse jättää. Tiedostan yleistäväni.

On sinänsä tosi hienoa, että miehet hehkuttaa luonnollisen kauneuden perään. Että he sanovat, että nainen on kauneimmillaan ilman meikkiä, että naiset pilaa itsensä karseilla pakkelimäärillä. Vaikka mun mielestä jokaisella pitäisi olla oikeus tunkea naamaansa just niin paljon pakkelia kuin haluaa ilman muiden arvostelua, on tietyllä tavalla positiivista miehiltä tuoda esille, ettei naisten tarvitsisi nähdä niin paljon vaivaa ulkonäkönsä eteen ollakseen haluttavia. Tässä on kuitenkin yksi mutta. Suurimman osan ajasta, kun miehet kehuu naista luonnonkauniiksi, naisella on kuin onkin meikkiä naamassa. Luonnollisen meikin väsääminen voi helposti viedä paljon enemmän aikaa kuin rankan bilemeikin tekeminen, ja naisella on oikeasti naamassa reippaasti pakkelia, mutta näyttää meikittömältä. Näitä naisia miehet kehuu maasta taivaisiin, miten luonnonkauniita he onkaan ja ihan ilman meikkiä! Ja kun samat miehet näkee naisen, joka on oikeasti täysin ilman meikkiä, reaktio onkin "Onko sulla darra? Ootko kipeänä? Näytät tosi sairaalta!" Alla pari julkkisesimerkkiä kasvoista, joissa on reippaasti pakkelia, mut joita miehet kehuisi ah niin ihanan luonnonkauniiksi...

xxx
Jostain syystä miesten on myös hankala käsittää naisten rintoja. Mulla ei ole henkilökohtaista kokemusta silareista, eli puhun nyt ihan vain aidoista rinnoista. Rintojahan on kaikenkokoisia, -muotoisia, -näköisiä ja varmaan myös -makuisia. Nännit on kaikki eri näköisiä, on ylöspäin sojottavia, on isoja nänninpihoja, on piskuisia nänninpihoja, on pieniä nännejä, isoja nännejä, ryppyisiä nännejä, lävistettyjä nännejä, nännejä nännejä kaikkialla. Kahden eri naisen rinnat, jotka on samaa kuppikokoa, voi olla ihan eri näköiset ja muotoiset. Yhden naisen B-kuppi voi olla pyöreä ja täyteläinen, toisen suippo ja "kolmiomainen". Mitä isommat rinnat luonnostaan ovat, sitä todenäköisemmin ne jonkin verran roikkuvat. Rintojen roikkuminen ei tarkoita sitä, että rinnat riippuu navan kohdalla, vaikka moni niin näyttääkin uskovan. Vähänkään isommat rinnat ei luonnollisina näytä siltä, kuin miehet ehkä haluaisivat - nännit ei sojota avaruuteen, tissit ei puristu luonnostaan yhteen ja muodosta supertiukkaa tissivakoa. Mutta se ei tarkoita, että ne näyttää automaattisesti mummoriippareilta tai patalapuilta. On olemassa välimaastoja - yhtä paljon kuin on olemassa rintoja. Rintojen muotoon ja kokoon voi aikuttaa paljon jo pelkästään rintaliivien mallia vaihtamalla. Tietynlaiset rintaliivit tekee rinnoista jopa pari kuppikokoa isomman näköiset, täyteläisemmän oloiset, pyöreämmän näköiset ja puristaa rinnat yhteen niin, että se kuuluisa tiukka tissivako ilmestyy. Naisilla on myös lukemattomia muita keinoja. Esimerkiksi sitomalla rintaliivien olkaimet takaa kiinni toisiinsa rintoja saa nostettua ja puristettua entisestään, pitämällä kaksia rintaliivejä päällekkäin efektiä voi taas lisätä. Mulla kasvoi rinnat omasta C-kupistani nyt raskaana E-kuppiin, ja mukavuuden vuoksi oon jo pari kuukautta käyttänyt vaan kaarituettomia imetysliivejä. Jos joku ihmettelee, miten rinnat näyttää nyt erilaiselta kuin jossain biletyskuvissa push-upeissa, kannattaa tutkia vähän näitä naisten tissihuijaustapoja! Jenna Marbles teki videon, jossa esittelee urheilurintsikoiden ja normaalirintaliivien eron, katso se täällä. Alla on erittäin hyvä esimerkki rintaliivien voimasta - tässä jutussa tyttö esittelee, miten ison eron voi saada aikaan oikeilla liiveillä. Ero on valtava! (Pun intended...)

x

Esimerkkejä on lukemattomia muitakin. Siis siitä, miten naiset huijaa ulkonäköään keinoin, jotka eivät ole pysyviä - eli jotka miehet jossain vaiheessa huomaavat. On ripsienpidennyksiä, hiustenpidennyksiä, purkkirusketusta, solkussa ravaamista, rakennekynsiä ja vaikka mitä. Kaikki mainitut ja tästä postauksesta unohtuneet vastaavat ei ole pysyviä keinoja - rintaliivit otetaan pois, pidennykset poistetaan, rusketus karisee ja meikit pestään. Naisilla on lukemattomia keinoja vähän huijata ja tehdä itsestään todella eri näköisiä kuin oikeasti ovat. Meikillä voi saada koko kasvojensa luuston näyttämään erilaiselta. Nyky-yhteiskunnassa ulkonäkö on koko ajan vaan enemmän huomion keskipisteenä, ja ihmisille iskostetaan jo pienenä päähän se, miten tärkeää on olla kaunis. Ulkonäköpaineita ei koe pelkästään tytöt, myös pojille sysätään valtavia paineita siitä, minkälainen pitää olla ollakseen miehinen mies, ja nykyään ihannemies ei olekaan enää sellainen "äijä" jonka ei tarvitse nähdä vaivaa ulkonäköstä eteen, vaan myös miehen vaatetusta, hiuksia, ihon kuntoa ja yleistä olemusta arvostellaan kovin sanakääntein. Molemmat sukupuolet kokee pienestä asti kovia paineita sopia tietynlaiseen muottiin, koska ihmisarvoa mitataan kauneudella. Mutta nyt en ala puhumaan siitä.

x, x, x


Mikä siis oli tän postauksen perimmäinen pointti? En tuomitse mitään tässä mainittuja kaunistautumiskeinoja. Oon ite käyttänyt meikkiä enemmän tai vähemmän päivittäin 12-vuotiaasta asti. Jos en olisi niin pihi kauneudenhoidon suhteen, olisi mullakin ripsien- ja hiustenpidennykset. Oman luonnollisen hiusvärini olen nähnyt viimeksi 13-vuotiaana. Mäkin kuulun näihin huijaajiin, jotka näyttää kotona suihkun jälkeen melkeinpä eri ihmiseltä kuin ulos lähtiessä. En myöskään yritä tässä avautua yhteiskunnallisista ongelmista ja ulkonäköpaineista, vaikka aihetta äsken sivusinkin. Olenhan itsekin näiden paineiden uhri. En myöskään sano, että jokainen ulkonäköään jotenkin muokkaava nainen tekisi sitä vain miehiä saadakseen - mulla itselläni ainakin on parempi olla, kun heijastavan pinnan ohi kävellessä koen näyttäväni hyvältä. Jokainen kokee kauneuden, etenkin omansa, eri tavalla ja totuus on, etten koe luonnollista minää millään lailla viehättävänä. Siispä se pakkelin lisääminen, hiusten laittaminen ja muu ulkonäöstä huolehtiminen on oman itsetunnon ja itsevarmuuden hellimistä.

Halusinkin siis nyt vähän herätellä niitä miehiä, joiden kaksinaismoralismi saa mun vereni kiehumaan.

Iso osa miehistä kehuu naisia, jotka näyttää luonnollisilta, ja on luonnonkauniita. Miehet puhuu, että ei tykkää, jos naisella on liikaa meikkiä ja liikaa tekojuttuja. Nainen ei saa olla liian feikki, eikä tarvitse olla, koska meikitön nainen juuri heränneenä on nainen kauneimmillaan. Vahvasti meikattu nainen tekorusketuksessa on lähinnä surullinen näky, eikö se näin mennyt?

Mutta mitäs sitten, kun tälläisen miehen eteen osuukin OIKEASTI täysin luonnollinen nainen? Nainen, jolla on luonnollinen hiusväri. Ei pisaraakaan meikkiä. Ei tekorusketusta. Ei tekoripsiä. Ei hiustenpidennyksiä. Ei tekokynsiä. Ei rintsikoita. Ei mitään niistä asioista, jotka muokkaisi ulkonäköä sellaiseksi, jota suurin osa miehistä (ja jotenkin tuntuu, että innokkaimmin nimenomaan ne luonnonkauneuden perään huutelevat miehet...) tuntuu pitävän kauneuden mittapuuna. Miten miehet reagoi?

"Hyi, kato mikä haaska, kato miten ruma, hirvee hippi!"

Niinpä niin. Miestuttavienikin kanssa asiasta jutelleena olen tullut siihen tulokseen, että miehet kyllä kovaan ääneen kuuluttaa luonnollisuuden perään, mutta luonnollisuuden oikeasti kohdatessaan ei koskisi siihen pitkällä tikullakaan. Ja sitten miehet ihmettelee, miksi naiset käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa ulkonäköönsä. No ehkä siksi, että jos joku ei niin tee, miehet ei yhtäkkiä kiinnostukaan.

On helppoa kehua naista luonnonkauniiksi, jos tytöllä on tekorusketus, ripsienpidennykset, kaksi tuntia käytettynä hiusten kihartamiseen ja laittamiseen, kulmat muotoiltu ja värjätty ja huulia turvottavaa huulirasvaa. Joo, tyttö näyttää meikittömältä, mutta ei luonnolliselta.

Siispä pyytäisin teiltä, miehet, lopettakaa kaikenlainen "vain tää ja tää on oikea nainen"-tyyliset kommentit. Sen lisäksi, että nainen voi huijata paljonkin ulkonäköään, jokainen nainen on erilainen ja yritys tunkea kaikki samanlaiseen muottiin aiheuttaa vain hallaa. Muutenkin sellainen yleinen asennoituminen, että kaikki naisten ulkonäköön liittyvät asiat tehtäisiin vain ja ainoastaan miessukupuolta miellyttämään, on aika itseriittoinen. Että jokaisella miehellä on oikeus arvostella jokaisen naisen ulkonäköä, koska eihän naiset nyt muuten edes yrittäisi näyttää näteiltä.

Antakaa naisten olla luonnollisia, jos he niin tahtovat. Antakaa naisten olla epäluonnollisia, jos he niin tahtovat.