"Äiti on nyt vähän hiprakassa"

27.4.2013

Ihan ensimmäiseksi haluan taas sanoa, että tästä postauksesta on turha ottaa nokkiinsa. Puhun täysin omasta puolestani ja omasta tilanteestani ja omista näkökannoistani - siispä jos olet eri mieltä, olisi ihanaa saada siitä toki kommenttia, mutta älkää vetäkö puutarhatuotteita ruuminonkaloihinne. Esimerkiksi yh-äideillä, joiden lapset on joka tapauksessa isällään joka toinen viikonloppu hoidossa, tilanne on ihan eri. Tää on mun mielestä kuitenkin täällä Suomessa aika iso ja ajankohtainen aihe aina, mutta etenkin nyt, kun mun edessä on uuden ihmisen kasvatus aikuisuuteen. Ja kun on alkanut miettimään, minkälainen esimerkki sitä haluaa lapselleen olla tämän kasvessa. Ja minkälaisia esimerkkejä muut lapsen elämässä olevat aikuiset on.

Mun mielestä on täysin automaattista, että kun ihmisestä tulee äiti tai isä, alkoholinkäyttö vähenee saman tien. Ja huomattavasti. Olettaen siis toki, että alkoholia on koskaan käyttänytkään, mutta puhun tosiaan siis omasta puolestani. Oon ehtinyt lyhyen elämäni aikana aika paljon rillutella, ensimmäiset teinikännit tuli vedettyä herkässä kolmentoista vuoden iässä ja sen jälkeen on tullut mentyä ja tultua aika lailla. Sen verran, että oma perhe ehti huolestua ja pitää mulle siitä useammankin saarnan ja uhkauksen hakea mulle hoitoa. Nyt asiaa mietittynä, ei mulla koskaan ollut ongelmaa alkoholin kanssa - join paljon ja usein, mutta se ei koskaan ollut kiinni tarpeesta tai riippuvuudesta, ennemminkin sosiaalisesta "paineesta" (suurin osa tutuistakin dokaa) ja ihan vaan tilaisuudesta. Lukion sinkkukautena ravasin baareissa ja bileissä 3-4 kertaa viikossa, sittemmin rauhotuin bilettämään "vaan" viikonloppusin, sitten tulinkin raskaaksi. Moni epäili, että mulle tulisi olemaan aika vaikeeta olla juomatta raskausaikana, kun kuitenkin join usein ja paljon vielä vähän ennen raskaaksi tulemista, mutta se on tuntunut luonnolliselta raskaana. En mä edelleenkään pidä dokaamista mitenkään absoluuttisen pahana asiana, vaikka oonkin aina tiedostanut, miten pahaa se tekee kropalle ja mielellekin. Raskaus ja vanhemmuus ei oo kääntänyt mua miksikään "oon parempi kun muut nyt kun en enää juo"-pelleksi, jokanen menee ihan tyylillään eikä juhlimisessa oo mitään pahaa. Ei lapsen saanti tarkoita sitä, että mä en enää koskaan käy missään enkä enää koskaan elämäni aikana juo pisaraakaan alkoholia edes saunassa tai ruoan kanssa. Päin vastoin, mun mielestä on ihan positiivista jos lapsi näkee, että alkoholi ei ole vaan dokausjuoma, vaan sitä voi nauttia vaikkapa just ruoan kanssa yhden lasillisen ilman että sitä pidetään minään ongelmana. Mut en mä missään tapauksessa voi, enkä halua, palata entiseen tahtiini Papun synnyttyä.


Jostain syystä mulle on tullut vähän sellainen kutina, että moni kuvittelee asian olevan niin. En taaskaan halua kenenkään suuttuvan, mutta mun tuttavapiirissäni on yllättävän paljon ihmisiä, jotka puhuu jo että ai miten ihanaa kun sä Sofia kohta taas pääset meidän kanssa rellestämään. Voit tulla ottaa meijän kaa taas kuppia, voidaan soitella sulle kesällä että lähetään terdelle ja voidaan taas käydä bilettää joka viikonloppu. Ja kun yritän varovaisesti vihjata, että vaikka en oo silloin enää raskaana, mulla on pieni vauva, vastaus on "no saahan sen hoitoon." Rehellisesti sanottuna tällänen asennoituminen saa mut näkemään punaista. Joo, tottakai vauvan saa hoitoon, ja tottakai Nico voi kattoa vauvaa jos mä haluan mennä johonkin. Mulla on laaja ja innokas tukiverkko, saisin Papun varmasti hoitoon vaikka joka perjantai jos haluaisin. Jutun juju onkin siinä, että mä en halua.

En tarkoita nyt sitä, että lapsen synnyttyä mä syrjäydyn kotiin enkä enää koskaan tee mitään.
En tarkoita nyt sitä, että mulle on turha soitella enää ikinä, koska en enää suostu näkemään ketään.
En tarkoita nyt sitä, että en koskaan enää puhu muusta kuin kakkavaipoista ja tissimaidosta.
En tarkoita nyt sitä, että musta tulee harmaa hiirulainen, joka katoaa sinne äitiyteen eikä sitä enää näe.

Mä tarkoitan nyt sitä, että mua voi nähdä muutenkin kuin dokatessa. Aina, kun kokoontuu kaveriporukalla, ei oo pakko juoda. Ei oo pakko juoda viittä siideriä joka kerta, kun näkee kavereita, eikä oo pakko aina nähdä baarissa tai terassilla. Kyllä, suurimman osan ajasta mun tapaaminen tulee tarkoittamaan sitä, että vauva on mukana. Mä itsekin haluan viettää aikaa vauvani kanssa. Tottakai mua näkee myös ilman vauvaa, mutta varmasti harvemmin kuin vauvan kanssa, ja useimmiten tilanne on silloin varmasti se, että Nico on kotona vauvan kanssa. Koska jos vauva on hoidossa jossain muualla, halutaan ennemmin Nicon kanssa ylläpitää ja hoivata meidän avioliittoa. Aikaa kahdestaan ei vauvavaiheessa mitenkään jumalattomasti ole, eli se muutama tuntikin voi olla ihanaa viettää nimenomaan kahdestaan vaikka käymällä raflassa tai leffassa tai ihan vaan viettämällä aikaa kotona, mut kerrankin kahdestaan. Meidän avioliitto on molemmille loogisesti aika tärkeä, ja kyllä se menee niin, että jokaista parisuhdetta pitää tietoisesti hoivata ja ylläpitää. Nico on jo sitoutunut päästämään mut yksin salille kolme kertaa viikossa, ja muutenkin Nico haluaakin olla kahdestaan vauvan kanssa, eli ei mun tuttavapiirissä tarvitse pelätä, että mä katoaisin johonkin eikä musta enää koskaan kuuluisi mitään. Kyllä mua voi nähdä ihan samalla lailla kuin ennenkin. Mutta!

Yksi mun tiukoista linjauksista lapsen kasvatuksessa on se, että en aio KOSKAAN olla humalassa lapseni edessä. Tää voi juontaa juurensa siihen, että mun omat vanhemmat piti tätä linjaa meidän kanssa. Alkoholi on meidän kotona ollut ruokajuoma ja nautiskelujuoma, eikä mun vanhemmat ryyppää. Ja mä oonkin ainoa neljästä lapsesta, joka on noin paljon dokaillut. Tahdon pitää tän linjan ensisijaisesti siksi, että haluan olla lapselleni esimerkkinä, että dokaamista ei tarvitse. Lähtökohtaisesti aion humaltua vain, jos lapset on hoidossa KOKO yön. En siis tahdo tulla kotiin ja päästää hoitajaa lähtemään ja jäädä kotiin jurrissa, mitä jos yöllä tapahtuukin jotain, mitä jos lapsi herää ja näkee mut siinä kunnossa? Kuinka pelottavaa voi pienelle lapselle olla oma vanhempi humalaisena? Kuinka ahdistavaa? Ei, ei helvetissä, tää on mulle tärkeä asia. Ja se pätee myös vauvavaiheeseen, ihan loogisesti jo imetyksen takia, joka toivottavasti onnistuu niin hyvin kuin toivon. Niin kauan kun mä imetän, mun on hyvin hankala lähteä juomaan. Se tarkoittaa, että vauvalle pitää olla joko korviketta tai omaa maitoa pumpattuna iso määrä, koska alkoholinjuonnin jälkeen on aika pitkä aika, ennen kuin saa taas imettää. Jotenkin se örveltäminen ei edes tunnu sen arvoiselta kauhean usein... On ihan eri asia juoda yksi tai kaksi, mutta siitä enempi on mulle ehdoton ei lapsen läsnäollessa.

Ja aika automaattisesti tää linja tarkoittaa myös sitä, etten myöskään tahdo lapseni ympärille muita humalaisia ihmisiä. En todellakaan tahdo selitellä lapselle, että hihi, äidin ja iskän kaverit tuli käymään ja ne on vähän humalassa mutta ei mitään hätää. En tahdo ihmisiä dokaamaan mun lapseni ympärille. Jos tää linjaus tekee musta jonkun silmissä jotenkin tylsän, tätimäisen tai pellen, niin mua ei rehellisesti sanottuna kiinnosta. Jos jonkun mielestä mä olen tylsä ihminen, koska en ole jurrissa joka viikonloppu, meidän mielipiteet sitten eriää tässä jyrkästi. Vaikka mä join ennen paljonkin, ei dokaamaton ihminen ollut mun mielestä mitenkään sen tylsempi kuin minä. Se, että mun mielestä oli hauskempaa jurrissa kuin selvinpäin, oli mun oma kieroutumani ja oikeastaan olin vähän kateellinen ihmisille, joilla ihan oikeasti oli paljon hauskempaa selvänä baarissa, koska ite vihaan olla baarissa selvänä. Jos joku kokee, että ei tahdo olla mun kanssa enää yhteyksissä, koska mä en enää lähde rellestämään jatkuvasti, niin kai se on sitten parempi, ettei kyseinen tyyppi ole mun kanssa yhteyksissä. Mä jotenkin vaan oon toivonut, että mun ystävyyssuhteeni perustuisi siihen, että mä oon jonkun hyvän tyypin mielestä hyvä tyyppi. Ei siihen, että mun kaa on hauskaa, kunhan mulla on veressä tarpeeksi promilleja.

Tää meni nyt ehkä vähän löpinäksi, mutta tää asia on askarruttanut mua melkein koko raskausajan, ja tietenkin mua vähän pelottaa, että välit joidenkin ihmisten kanssa viilenee lapsen tultua. Kaikkihan sitä aina hokee - kun lapsia tulee, tuttavapiiri muuttuu, tahtoi sitä tai ei. Jotkut jää, jotkut ei. Mulle on ehdotettu niin monta kertaa jotain viikon lomareissuja, känniviikonloppuja mökillä ja yleisiä örvellyskertoja, jotka ois ajoitettu tyyliin kuukauden päähän lasketusta ajasta. Ja jos mä semijärkyttyneenä sanon, että en mä kyllä hei todellakaan taida, on vastaukset luokkaa "no ota vauva mukaan", "no kyl Nico pärjää sen kaa viikon", "no... aha.... okei.... JUST...." - ihmiset hyvät, pliis, yrittäkää ymmärtää, että musta tulee äiti. Juttu ei mene niin, että synnytettyäni mä tönäsen vauvan Nicon käsiin, että pidä tota, meitsi lähtee nyt vetää viikon putken. Tossa vähän korvikerahaa, moikka! Tottakai on kivaa, että mua edelleen kutsutaan ja pyydetään mukaan, mutta jonkinlainen tilannetaju ihmisillä voisi olla tän asian kanssa. Koska mulla tulee sellainen olo, että kun kieltäydyn kutsuista niinkin loogisen syyn takia kuin "noh, mulla on siinä vaiheessa ehkä viikon ikäinen vauva...", että mä olisin jotenkin tylsä. Ja on väärin, että mulle tulee sellainen olo.

Tottakai äidiksi tuleminen pistää arvomaailman ihan uusiksi. Mä haluan pitää ystäväni mun elämässä, mutta mä toivon, että ihmiset ymmärtää tän alkoholikysymyksen, ja ymmärtää sen myös OIKEASTI. Tiedä sitten onko kyseessä yleisesti tää yhteiskunta vai vaan mun kaveripiiri, mutta mua ahdistaa se, että mua pidetään automaattisesti tylsänä ja jotenkin kotihiirulaisena siksi, että en tahtoisi olla jatkuvasti jurrissa. Sosiaalista elämää voi olla muutenkin! Ja se, etten tahdo ihmisten tulevan meille juomaan kuuluu myös tähän linjaukseen. Ei ystävien kuuluisi tarvita viittä tölkkiä voidakseen viettää iltaa yhdessä. Tottakai mä tahdon edelleenkin välillä tulla ja mennä ilman vauvaa, enkä halua muurautua kotiin ja jättää kaiken muun paitsi vanhemmuuden kokematta - mutta vanhemmuus on ykkösenä.

Miten vanhemmuus on vaikuttanut teidän suhtautumiseenne alkoholiin?
Mitä ajatuksia tää teksti ylipäätänsä herätti?

Rautanaama , neulatyyny , reikäläjä

22.4.2013

Raapustelin tämmösen postauksen mun tatskoista aikoinaan, ja ajattelin että ehkä tämmönen ois kiva tehdä myös lävistyksistä. Tosiaan, tuskin kukaan on missannut mun rakkautta bodymodeja kohtaan - tosin oon näkökannasta riippuen liian köyhä tai pihi, että tää kunnolla näkyis. Mulla on ihan kamala tatskakuume tällä hetkellä, eli siihen pitäs jossain vaiheessa yrittää säästää massia, ja myös kauan pimennossa uinunut lävärikuume on alkanut nostaa päätään! Himoan hirveästi poskiläväreitä, ja jostain syystä napalävistystä - en oo koskaan aiemmin ees harkinnut napaa, koska en mahaani koskaan esittele, mut ehkä tää raskausmasu on saanu jonku "saakeli se on mun maha kato vaikka"-moodin päälle. Lävärikuumetta voi onneks ruokkia vähän korvia venyttämällä, jonka alotan heti kun Papu on ulkona! Lävärihistoriaa mulla jonkin verran onkin.


En itte asiassa oo ihan varma onko toi mun ihka ensimmäinen lävistykseni (jos korviksia 8-vuotiaana ei lasketa) vuodelta 2005 vai 2006, mutta kotibileissä nappasin käteeni apteekista hankitun neulan ja korun ja survasin ittelleni lävistyksen alahuuleen. Toi kesti noin viikon ennen kuin tulehtui ihan hulluna, mulla nous hervoton kuume ja koru oli jumissa ja olin ihan paniikissa, sain sen lopulta revittyä irti ja siinä meni ikuisuus että huuli näytti edes melkein inhimilliseltä. Jos itteään lävistää, kannattaa olla oikeesti tosi tarkkana sen hygienian kanssa!

Seuraava lävistys oli ylähuulessa oikealla puolella, madonna siis. Se on ollut mulla kahtena eri kertana. Ihan ekalla kerralla tein sen itse, ja se tulehtui melkein heti, oli alle kaks päivää naamassa. Tokalla kerralla kaveri teki sen, se tulehtui pari kuukautta myöhemmin. Teininä olin niin hyvä pitämään huolta läväreistäni ja etenkin niihin liittyvästä hygieniasta...? No, kymppiluokalla kävin lopultakin ihan lävistämössä (Duck's Tattoo) ottamassa madonnan. Tästäkään en oo ihan varma, oliko se 2007 vai 2008, mutta kuitenkin... Ja se ihan lävistämössä tehty ja kunnolla hoidettu versio kestikin monta vuotta. Otin sen pois vuonna 2010, kun olin menossa työhaastatteluun ja koru tipahti Kampin kauppakeskuksen lattialle - ei tehnyt mieli alkaa sitä sieltä ettimään! Olin muutenkin työnhaussa, joten päättelin, että parempi vaan olla ilman näkyviä naamaläväreitä. Olin muutamia kuukausia naama koruttomana, kieltä ja korvia lukuunottamatta.
 

Mut tosiaan, reikä ei oo kadonnut mihinkään! Sen erottaa edelleen tosi selkeästi, ylläolevissa kuvissakin on melkeen vuos väliä. (Tykkäättekö mun tosi sopivan värisistä ja hienosti muotoilluista kulmista tossa punatukkakuvassa.......) Ja näkyy se edelleenkin ihan yhtä selkeästi, vaikka siitä on kolme vuotta, kun siitä luovuin. En usko, että toi reikä tosta koskaan katoaa. Alahuulilävärin reikä katosi jo vuosikausia sitten, mut tää madonnareikä vaan itsepäisesti möllöttää naamassa, ja möllöttää varmaan tulevaisuudessakin aina. Oon ite jo ihan tottunut siihen, eikä se häiritse mua, mutta välillä joku heittää "ai oliks sul joskus tossa läväri?" ja muistan, että ainii, mullahan on tällänen tosi nätti reikä naamassa. Eli kun iskä kielsi ottamasta naamaläväreitä reikien takia koska siitä jää jälki, se olikin ihan oikeassa........ Mutta ei tää mun elämääni onneksi mitenkään vaikuta. Joskus oon painanut kevyesti kulmakynällä, ja se näyttää luomelta.

 

Kielikoru on pitkäaikaisin lävistykseni (jos niitä korvia tosiaan ei lasketa...) enkä aio luopua siitä kyllä varmaankaan koskaan. Otin sen 16-vuotiaana itse ansaitsemillani rahoilla Harnessissa, ja oon edelleen aivan rakastunut siihen. Jokainen kielihän on erilainen, ja myös jokaisen lävistäjän taidot ja tiedot, ja mulla kävi supertuuri - koru saatiin laitettua niin taakse, ettei se vaikuta mun hampaisiin millään lailla. Kielikorun kanssa mulla ei oo myöskään koskaan ollut miään ongelmia, se on täysin kivuton laitattaa ja se on mun mielestä vaan jotenkin tosi vekkuli ja ihana. Ja sillä on kiva leikkiä, kun on tylsää!

Harkitsin jo sillon, kun otin madonnan lopullisesti pois, että medusan voisin joskus laitattaa. Ibizan reissulla kesällä 2010 löydettiin halpa lävistämö, ja päätin käydä rei'ittämässä naamani. Medusa on edelleenkin mun lemppari näistä mun näkyvistä läväreistäni, se on jollain lailla vähän edgy mut silti tyttömäinen. Jouduin kuitenkin ottamaan sen pois kun menin saman vuoden lopussa mäkkäriin duuniin. Yritin jonkun aikaa sitä kikkailua, että otan korun pois ja isken takaisin, mut sehän tulehtui siitä loppujen lopuksi. 8h duunivuoron aikana reikä oli ehtiny aika hyvin umpeutua, ja survasin korun pakolla läpi - seuraavana aamuna heräsinkin ylähuuli ihan turvoksissa. Sarjassamme Sofian neronleimaukset.

Mäkkärissä yks meidän päälliköistä sitten ilmoitti, että suussahan toki saa lävistyksiä olla. Olin siihen asti yrittänyt piilotella kielikoruani aina vuoroissa, koska en missään nimessä halunnut enkä halua luopua siitä, mutta suun sisäpuolella lävistyksiä saakin toki olla. Syyt lävärikieltoon ravintola-alallahan on virallisesti hygienia (mikä on sinänsä typerää, koska vaikka koru kuinka keräisi bakteereja, jos siihen ei koske, ei ne bakteerit siitä pääse leviämään... eikä tulehtumaton lävistys erityisen bakteeripitoinen edes ole!) ja joissain paikoissa sitten työntekijän ulkomuoto, eli kaikki pomot ei tahdo lävistettyjä työntekijöitä. Kivikautista, mutta totta. Mäkkärissä lävistyksen olemassaolo itsessään oli kuitenkin ihan ok, eli juoksin samana päivänä ottamaan smiley-lävärin (en millään muista missä!), eli renkaan ylähuuleni jänteen taakse. Yllättävän kivuton lävistys, joka on mun mielestä hirveän söpö ja veikeä.

Kun vaihdoin duunipaikkaa, kysyin uudelta pomolta saako kasvoissa olla näkyviä lävistyksiä - ja luvan saatuani ostin Facediilistä lahjakortin Kivun Kauneus-liikkeeseen ja kävin laitattamassa medusan uudestaan. Lävistäjä siellä neuvoi, että smileytä ei kannata pitää meduusan tapin kanssa, ne helposti tökkii toisiaan ja voi aiheuttaa tulehdusta/nirhaumaa/epämukavuutta, eli smileystä oli aika luopua. Medusa on kuitenkin edelleen naamassa, ja edelleen mun rakkaani. Hammaslääkärissä ei siitä ainakaan mitään sanottu, ja pidän siinä melko lyhyttä korua, joka ei purista muttei yllä rapimaan hampaitakaan. En koe ikenieni mitenkään vetäytyneen tai sen medusan tai madonnan mitenkään muutenkaan negatiivisesti vaikuttaneen mun suuhuni.


Venytin vasemman korvan korvalehteni 16mm asti joskus 16-vuotiaan paikkeilla, mutta otin sen aikanaan pois, kun se alkoi mielestäni näyttämään orvolta toisen korvan ollessa normaalikokoinen. Parissa kuukaudessa reikä pieneni n. 4mm kokoiseksi, muttei koskaan enää tavallisen korviksen paksuiseksi, joka on siis yleensä 1,2mm. Otin välissä kaksi lisäreikää vasempaan korvalehteen, kunnes lopulta vuonna 2011 aloin venyttämään molempia korvia yhtä aikaa uudestaan. Oon venytellyt tosi hitaasti ja antanut korvien parantua oikein kunnolla välissä, ja oonkin vasta 12-14mm kohdalla (en oo varma kumpi...). Tavoitteena on täydet 20mm, ja omistankin jo siihen tarvittavat venytyskorut ja silikonitunnelit. En venytä nyt loppuraskaudesta, koska mulla on jäänyt vähän neuroottinen asenne lävistyksien tulehtumista kohtaan tän mun tulehtumishistorian kanssa, enkä halua tulehdusriskejä näin lähellä synnytystä. Tällä hetkellä mulla on puiset leopardikuvioiset plugit korvissa, ja tässä koossa oon ollut nyt noin 11kk.

Venytän korvalehtiä aina 2mm kerrallaan, ja nyt tosiaan melko hitaasti, mutta yleisenä nyrkkisääntönä oon aina pitänyt sitä, että korva ehtii edellisestä venytyksestä kunnolla parantua ja rauhoittua ennen seuraavaa venytyskertaa. 2mm kerrallaan on melko kivutonta, vaikka kyllähän venytys aina kirpaisee. Venytän aina kuumassa suihkussa ja pesen korut päivittäin parantumisvaiheen aikana. Venytyksillä on tosiaan paha tapa parantuessaan erittää sitä ällöä smägmää, joka haisee pahalta, ja bakteerimäärä tulehdusriskineen on aika älytön jos sen smägmän antaa kuivua ja hengailla siinä korvassa. Parannuttuaan venytys ei haise eikä eritä mitään, eli se on ihan hyvä mitta siinä, milloin voi venyttää seuraavan askeleen! 20mm on ainakin tällä hetkellä mulle se tavoite ja maksimi, mihin jään, mutta sen näkee sitten tulevaisuudessa iskeekö himo joskus isompaan. Nyt ne 20mm tunnelit näyttää hirveen isoilta!

Lävistyskuumeen kohteita, eli läväreitä, jotka mahdollisesti joskus tahtoisin:
  • Smiley takaisin
  • Nännit
  • Poskilävistykset
  • Napalävistys
  • Christina
  • Korviin paljon paljon lisää!
  • Microdermal teardrop
En kuitenkaan tahdo naamaani liikaa kerralla, koen että mulle ei vaan sovi liian paljon rautaa kerralla. Muutenkin useamman kasvolävistyksen haaste samanaikaisesti samassa naamassa onkin just se, että niiden pitää näyttää hyvältä keskenään, sopia toisiinsa ja sopia myös kantajansa naamaan. Makuasiahan se tietty on, mutta mun mielestä huomaa, kuka on harkinnut isoa naamalävistysmäärää tarkasti, myös sitä niiden yhteensopivuutta ja esteettisyyttä, ja kuka on vaan halunnut kaikenhetinyt. Mut kyllä tää medusa yksinään on aika orvon oloinen!

Mitäs te tykkäätte lävistyksistä?

Toivepostaus: Millainen äiti haluan olla?

20.4.2013


Superäiti, mut ei sanan negatiivisessa mielessä - ei siis sellainen "minä teen kaiken näin ja muut on väärässä jos on eri mieltä ja mä oon muuten myös täydellinen", vaan sellanen superäiti joka antaa aina kaikkensa ja tekee parhaansa, ja jaksaa aina vaan.

Rautahermo, eli sellainen, jonka pinna riittää ja venyy ja joka ei tiuski ja ärjy, vaikka muksu leikkis "kuka on maailman rasittavin mukula"-leikkiä.

Itsevarma, sellainen etten alistu paineen alla, vaikka joku kärkkäästi arvostelisi jotain kasvatusmetodiani. Eli sellainen, joka löytää omat tapansa ja tyylinsä tehdä asioita, ja joka ei vaan hiljaa kuuntele, jos joku on eri mieltä ja haukkuu mua sen takia. Sellainen, joka tietää, että tekee oikein oman perheensä puolesta, ja tietää sen olevan tärkeintä.

Vahva, sellainen joka jaksaa kannatella arjen stressiä ja kaikkea takapakeista pikkuärsytyksiin.

Sellainen, joka osaa pyytää apua, jos sitä oikeasti tarvitsee, eikä yritä olla liian ylpeä ja hajoa paineen alle. Sellainen, joka osaa myös antaa apua, jos joku muu sitä pyytää.

Lämmin äiti, jonka luota lapset hakee ja saa turvaa, rakkautta, lämpöä ja ymmärrystä. Ei liian tiukkis eikä ankara, ei kylmä, vaan helposti lähestyttävä. Sellainen, joka halaa ja suukottaa lapsia paljon ja jolle lapset uskaltaa kertoa mitä vain.

Ei liian lepsu, eli kuitenkin sellainen, joka osaa asettaa lapsilleen rajoja ja sääntöjä. Mutta että lapset tottelisi niitä sääntöjä kunnioituksesta ja rakkaudesta mua kohtaan, koska tahtoo olla mulle mieliksi - ei siksi, että pelkäisi että muuten äiti suuttuu ja rankaisee.

Sellainen, joka huutamisen ja rangaistuksien sijasta osaisi keskustella rauhassa lapsiensa kanssa siitä, mitä on tapahtunut ja miksi, ja mikä siinä on väärin. Mitä siitä voi oppia ja mitä sille pitää tehdä.

Sellainen, joka osaa käsitellä lapsiaan aina yksilöinä, ja ymmärtää, että kaikille ei voi aina päteä prikulleen samat säännöt, koska jokainen lapsi on erilainen. Perheen yhteisiä sääntöjä pitää tietenkin olla, mutta jonkinlainen ymmärrys lapsen persoonaa kohtaan pitää olla.

Sellainen, joka jaksaa selittää ja opettaa asioita tuhansia kertoja. Että lapsen uteliaisuus tuntuu aina positiiviselta, ja joka osaa tukea lapsensa kehitystä ja tiedonjanoa oikeilla tavoilla.

Sellainen, joka osaa kannustaa lapsiaan kaikenlaisiin harrastuksiin aina urheilusta oppimiseen oikein, ei pakottaa tiettyihin juttuihin. Joka auttaa lapsia löytämään just heitä kiinnostavat jutut.

Tutkijaäiti, joka ei usko sokeasti kaikkea mitä lapsenkasvatuksesta sanotaan, vaan tutkii aina vaihtoehtoja ja menee oman pään mukaan ettien ne tavat, jotka on oikeasti parhaaksi juuri meidän perheelle ja juuri meidän lapsille.

Mustekalaäiti - eli siinä vaiheessa kun jälkeläisiä on se toivottu "vähintään kolme", pärjää useamman kanssa yhtä hyvin kuin yhdenkin kanssa. Omaa siis taianomaisesti useamman käden.

Hauska äiti, joka ei ole perheessä se "bad guy" joka vaan asettaa rajoja ja kieltää, kun lapset käy kysymässä paljon kivemmalta iskältä lupia. Isän kanssa tasa-arvoisesti välillä se kiva ja välillä se ällöinhottavatyhmä.

Supervaimo, eli sellainen, joka äitiyden lisäksi jaksaa olla myös hyvä vaimo. Että Nicon kanssa jaksetaan molemmat vanhemmuuden lisäksi pitää huolta meidän avioliitosta ja suhteesta, rakkaudesta ja viehätyksestä.

Minä itse, eli sellainen, etten unohdu täysin äitiyden syövereihin. Sellainen, etten eristäydy ja jää paitsi kaikesta sosiaalisesta elämästä, vaikka äitiys elämää hurjasti muuttaakin. Että välillä osaa ottaa omaa aikaa ja tilaa, että välillä on vaan minä

Minkälainen on hyvä blogi?

15.4.2013

Noniin, inbefore butthurt eli ennen kun kukaan ottaa nokkiinsa mistään tässä postauksessa olevasta jutusta, alleviivaisin nyt että nämähän on tietenkin vain mun henk.koht mielipiteitä, eivät mitään absoluuttisia totuuksia, eikä nää ole kiveen lyötyjä (eli vaikka tekisi toisin, se ei oo välttämättä huono juttu) jne jne älkää siis vetäkö minkään sortin kasviksia nenäonteloihin. Puhun ihan vaan kokemuksesta, jota pian kymmenen vuotta bloggailua harrastaneena tosiaan jonkin verran löytyy!

Aloittaessani bloggailun 13-vuotiaana aloitin sen englanniksi. Siinä "blogipiirissä" missä mä pyörin silloin, kaikilla oli oma domain tai omat sivut jonkun toisen domainin alla. Tää tarkoittaa siis periaatteessa sitä, että blogit ei olleet Bloggerissa tai vastaavassa blogipohjassa, vaan kaikki koodaili käsin nettisivunsa ihan alusta loppuun ja blogimerkinnät kirjoitettiin "käsin", eli ilman tämmöstä laatikkohelppoutta johon kirjoittelen nyt. Jossain vaiheessa, kun olin muistaakseni 16-17, blogisfäärissä levisi Wordpressin ja CuteNewsin kaltaiset bloggailupohjat, jotka helpotti bloggailua huomattavasti, kun ei tarvinnut aina koodata merkintää sinne ulkoasun sekaan ja ladata sitä serverille FTP-ohjelman turvin. Wordpress ja Blogger on aika samanlaisia loppujen lopuksi, kirjaudut sisään ja pääset muokkaamaan kaikkea ulkoasusta merkintöihin selaimessa, ilman mitään ohjelmia. Bloggaaminen iski Suomeen muutamia vuosia sitten, mutta mä en silloin innostunut siirtymään äidinkieleeni ja tänne suomalaiseen Blogger-blogien valtavaan piiriin. Sen vaihdoksen tein vasta viime vuoden lopulla, mutta olen kyllä tyytyväinen päätökseeni!

Jotain on kuitenkin tässä tullut opittua, ja jakaisinkin tässä vähän vinkkejä siihen, minkälainen on mun mielestäni hyvä blogi. Ja mitä se bloggaus oikeastaan on, mitä se vaatii?

  • Panostakaa näihin edes vähän, ihan oikeesti! Mä oon tottunut siihen, että nettisivuja ylläpitäessä nimenomaan ulkoasu on todella tärkeä. Se antaa ensivaikutelman blogistasi. Kokonaisuus on ensimmäisenä listalla - värimaailma, banneri, sivujen kokosuhteet... Se, mitä kävijä näkee ensimmäisen kolmen sekunnin aikana blogiisi tullessaan, on tärkeää. Kävijä voi lähteä pois heti lukematta mitään, jos kokonaisuus on ruma ja hankalasti luettava/navigoitava.
  • Jokainen ei tietenkään ole mikään Photoshop-mestari, mutta bannerien tekeminen ei oikeasti vaadi ihan niin paljon kuin moni tuntuu luulevan. Ite käytän Photoshop CS6-ohjelmaa, ja jos keksin banneri-idean jonka toteuttaminen tuntuu vaikealta, vanha kunnon Google löytää tuhansia tutoriaaleja, kunhan sitä jaksaa käyttää. Banneri, eli siis tosiaan se sivun ylälaidassa oleva kuva jossa yleensä blogin nimeä esitellään, on tärkeä osa ulkoasua ja kokonaisuutta. Mitä kuvia siinä on käytetty, kertovatko ne mitään blogista itsestään? Miten kuvat on aseteltu, miten muokattu, millä fontilla blogin nimi on kirjoitettu? Banneria tehdessä kannattaa miettiä, miten se sopii blogiin itseensä, ja tehdä se sen mukaan. Tätä kirjoittaessa mullahan on hyvin yksinkertainen banneri, jossa lukee vain blogin nimi kivalla fontilla, mutta blogissa on ollut myös paljon kuvallisia ja pitkälle muokattuja bannereita. Harjoittelemalla myös kuvanmuokkaustaidot paranevat!
  • Jokainen ei myöskään tietenkään osaa koodailla, mutta ihan peruskoodailujen opettelu helpottaa tekemään blogista edes vähän personaalisemman näköisen. Jos näet jossain blogissa jotain kivaa, voit taasen kääntyä uskollisen Googlen puoleen. Sekä HTML- että CSS-koodeja voi käyttää Bloggerissa sivunsa muokkaamiseen.
  • Ulkoasun suunnittelu ei lopu vain banneriin. Kaikki tekstit, kuvat ja otsikot kannattaa miettiä loppuun asti, jotta kokonaisuus on kivan näköinen. Itse tykkään siitä, että otsikot ovat eri värisiä ja eri fontilla kuin muut tekstit.
  • Blogitekstien fontti on todella tärkeä. Mä en tykkää yhtään siitä, että blogin fontti on jokin kaunokirjoituskäsialakiekurahärpäke tai mikään vastaava - mun mielestä postauksen pitää olla kirjamaisella fontilla kirjoitettu. Se on paljon helpompi ja mukavampi lukea, ja nimenomaan merkinnän luettavuus on aika iso osa sitä, lukeeko kukaan sitä ollenkaan. Tekstin koko, sen fontti ja sen asettelu kertovat myös siitä, että olet jaksanut ajatella lukijoitasi.
  • Jokainen blogi on erilainen, samoin jokainen bloggaaja. Fiksuinta kuitenkin aina on rajata edes jollain lailla bloginsa tyyli ja sisältö - eli onko kyseessä muotiblogi, meikkiblogi, mammablogi, ruokablogi, ratsastusblogi.... Helpoin kategoria on tietenkin lifestyleblogi, koska se käsittää siis bloggaajan koko elämän. Kaikenlaiset vähän päiväkirjamaiset, bloggaajasta itsestään ja tämän elämästä kertovat blogit ovat lifestyleblogeja, ja voivat samalla olla myös muotiblogeja, mammablogeja ja ruokablogeja, kaikki samassa paketissa. Lukijoiden on myös helpompi löytää mielenkiintoisia blogeja, jos blogiaan osaa kuvailla oikein.
  • Merkintöjä kirjoittaessa on hyvä muistaa, että vaikka kirjoittaminen onkin terapeuttista, julkista blogia sitä kuitenkin pitää myös lukijoiden vuoksi, ei vain itsensä. Siispä esim. kieli, kirjoitusasu, kappaleenjako, oikeinkirjoitus, välimerkkien oikea käyttö jne on tärkeitä tekijöitä. En itekään käytä kirjakieltä, eli en tarkoita nyt sitä, mutta jonkinlainen viilailu ja kielen miettiminen on kyllä tarpeen aina blogia pitäessä. Tärkeintä on, että merkintä tuntuu hyvältä kokonaisuudelta ja kuulostaa bloggaajalta itseltään - mutta tosiaan, ite en ainakaan jaksa lukea blogia, jonka jokainen merkintä on kirjoitettu tyylillä "no tänää siis heräsin joskus 9 vai olkse tyylii 10. no mut enivei xDD heräsin ja sit söin aamupalaa, söin banskuu ja sit leivän jos oli juustoo ja kinkkuu!!! oli just hyvää. no sit menin ulkoiluttaa mun koiraa mut se ei kakannu :(((( nii sit mun piti viedä se viel uusiks!!! :(( tyhmä koira hö hahaha :DD. no mut enivei täs pari kuvaa täst päiväst piis and lööv moimoi<3" ..... Kyllä sitä vähän pitää miettiä, miten kirjoittaa. Hymiöt ja tajunnanvirtamainen teksti ei välttämättä oo huono juttu, mut kyllä blogista huomaa, onko sen pitäjä koskaan pärjännyt kirjoittamisessa.
  • Kuvat! Henkilökohtaisesti tykkään hirveästi kuvallisista blogeista ja pidän täysin kuvattomia aika tylsinä. Kuvat tuo merkinnässä kerrotuille jutuille ihan toisenlaisen tunnun, jotenkin aidomman, ja koko blogi ja bloggaja tuntuvat helpommin lähestyttäviltä. Myös kuvien miettiminen on tärkeää. Jokainen ei omista järkkäriä (en minäkään!) eikä tarvitsekaan. Kännykkäkuva on parempi kuin ei kuvia, jos multa kysytään. Tottakai hyvälaatuinen kuva on parempi kuin huonolaatuinen - eli periaatteessa suosittelen bloggajia hankkimaan kameran, vähän huonommankin sellaisen, jos tahtoo saada merkinnöistään mahdollisimman paljon irti. Ja myös kuvia kannattaa miettiä. Mitä kuvia merkintään laittaa? Liittyvätkö ne merkintään mitenkään? Sopivatko ne yhteen? Miettikää valaistusta, kuvakulmia, kohteita. Kohteiden asettelua. Ei jokainen bloggaja harrasta valokuvausta - mutta ei ole hankalaa parantaa bloginsa kuvien laatua. Ei siinä tarvitse kuin vähän pistää ajatusta ja vaivaa kuviinsa. Kuvia kannattaa myös muokata edes jonkin verran - vaikka vain pienentämällä ja terävöittämällä.
  • Täytepostauksiin olen nojautunut itsekin. Välillä blogia ei tahdo jättää päivittämättä liian kauaksi aikaa, muttei keksi oikein mitään kirjoittamista. Okei, päivitän siis jotain semiturhaa höttöä. Täytepostauksissa itsessään en näe mitään pahaa - paitsi jos joka toinen merkintä on täytepostaus, ja niiden sisältö tasan tarkkaan "täs kuva telkkariruudusta, katon just salkkareita". Jaksakaa laittaa vaivaa ja aikaa siihen, että mietitte vaikka etukäteen merkintöjä, joita sitten voi kirjoitella aina kun tuntuu, ettei ideoita ole. Ja lukijoiltahan voi aina kysyä toiveita!
  • Ole rehellinen, mutta mieti myös lukijoitasi. Ihan kaikesta ei aina tarvitse valittaa ja raivota. Joo, itsekin valitan paljon raskausvaivoistani, mutta mun elämäni on tällä hetkellä lähinnä kotona istumista helvetillisten kipujen takia, eli välillä sitä haluaa vaan purkaa. Mutta jos joka ikisessä merkinnässä puhuu vaan siitä, miten koti on perseestä, kumppani on perseestä, kotiseutu on perseestä, koko maailma ja elämä on vaan niiiiiin perseestä, kannattaa omaa asennetta käydä vähän läpi!
  • Triljoona vilkkuvaa gadgettia sivupalkissa ei näytä koskaan hyvältä! Myös sivupalkkiin voi ja kannattaa panostaa - sen ulkoasuun ja siihen, missä järjestyksessä siinä kaikki on, ja mitä kaikkea siellä on. Ihan kaikkea sinne ei tarvitse tunkea, mieti sivupalkin sisältöä kootessasi sisällön tärkeyttä. Tarvitsetko sinne oikeasti 500x500 pikseliä leveät mainoskuvat jokaiseen tunnukseesi sosiaalisessa mediassa, vai riittäisikö vähän pienemmät kuvat tai jopa tekstilinkit? Tarvitsetko sinne sata fandom-giffiä? Sivupalkissa voi olla paljon kaikkea, mutta se voi silti näyttää hyvältä.
  • Muutenkin kaikkea ei tarvii tunkea samaan paikkaan ja mahdollisimman suurissa määrin. Jos koko blogi alkaa näyttämään lähinnä oksennusläjältä kaikkea mahdollista keskellä ruutua, se ei välttämättä ole järin kutsuva.
  • Myöntäkää se nyt jo - jos pidät julkista blogia, taka-ajatuksena on ollut myös edes jonkinasteinen suosio. Tietenkään kaikki ei pidä blogia vain joidenkin Nelly-mainosrahojen perässä, mutta jos aloittaa julkisen blogin netissä, on aika turha sitten nillittää, että "vittu tää on mun blogi teen tääl mitä haluun eikä mun tarvii kuunnella teilt lukijoilt mitää kritiikkii!!!1", pidä siinä vaiheessa päiväkirjaa ihan omalle itsellesi pöytälaatikkoon. Lukijat pitää ottaa huomioon! Lähtökohtaisesti blogi on sinun, ja sinun näköisesi, eikä lukijoiden pyynnöt velvoita mihinkään, jokaista ei ole pakko toteuttaa. Mutta kyllä lukijoille voi yrittää olla mieliksi, ihan oikeasti.
  • VASTATKAA NIIHIN KOMMENTTEIHIN. Mikään ei anna bloggaajasta ylimielisemmän pellen kuvaa kuin se, ettei vastaa yhteenkään lukijan jättämään kommenttiin ja kysymykseen! Ja ne vastaukset voi myös välillä olla ystävällisiä...
  • Anonyymeihin kannattaa asennoitua oikealla tavalla. Vaikka joku utelisi jotain aika henkilökohtaista, etkä halua vastata, ei tarvii heti sanoa "no vittu ei tod kuulu sulle mee vittuu siit kyselemästä" - jos joku jättää oikeasti asiallista kritiikkiä vaikkapa ulkoasusta tai merkinnän sisällöstä, ei tarvii heti sanoa "ei oo pakko lukee jos ei kiinnosta vitun pelle mee vittuu siitä!!!1". Tottakai on myös anonyymejä, jotka kommenttoi vaan idioottimaisia "oot ruma huora"-tyylisiä juttuja, keksii jotain haukuttavaa kaikesta ja käyttää kauheasti vaivaa bloggaajan mielen pahoittamiseen. Niille anoille voi vain nauraa ja olla välittämättä niiden mussutuksesta. Mutta mä ainakin koen, että suurin osa anonyymeistä on oikeasti ihania lukijoita, jotka tsemppaa ja on kiinnostuneita blogista hyvillä mielin.
  • Muutenkin sitä omaa "netti-imagoa" kannattaa vähän miettiä - en nyt tarkoita että valehtelee tai yrittää jotenkin antaa itsestään paremman kuvan ja lesoilee, mutta bloggajana on myös jonkinlainen vastuu siitä, miten kohtelee muita ja minkälaisen kuvan itsetään maailmalle antaa. Ole mieluummin mukava kuin hyökkäävä.
  • Blogissa mainostaminen ja bloggaamalla rahan tienaamisessa mä en ole koskaan nähnyt mitään pahaa. Hyvä blogi, jonka ulkoasua, sisältöä ja kaikkea on selkeästi mietitty ja niihin on panostettu, vaatii bloggaajalta oikeasti aika paljon aikaa ja vaivaa. Pitkä ja hyvin jäsennelty merkintä, jossa on muokattuja kuvia, voi viedä helposti 2-3 tuntia suunnitteluprosessista julkaisuun. Blogista kyllä huomaa, kuinka paljon bloggaja käyttää siihen aikaa ja vaivaa, enkä mä näe siinä mitään pahaa, että kyseinen bloggaaja siitä sitten rahaa saa. Olen klikkaillut linkkejä, joista tiedän bloggaajan saavan rahaa, vaikka mua ei kyseinen linkki kiinnostaisikaan. Haluan tukea bloggailuharrastusta, ja jos tykkään blogista ja bloggaajasta, linkin klikkaaminen ei todellakaan vaadi multa yhtään mitään. En mä itse joudu antamaan bloggaajalle rahaa, mut miksen jeesisi toista? Miten se on teiltä pois, että bloggaaja saa rahaa, niin kauan kuin bloggaja ei täysin myy itseään ja jokaista mielipidettään mainostajille? Ylimainostettuja blogeja, joissa kaikki merkinnät on vain Nelly-kollaaseja, ei tarvitse lukea jos ei niistä tykkää, en mäkään niitä lue. Kuitenkin bloggaajan kannattaa muistaa, että lukijat ei ole mitään rahanlähteitä - jos suostuu mukaan mainoskampanjiin tai muihin rahantienauksiin, pidä blogisi kuitenkin omanlaisenasi, äläkä alennu siihen, että mainostaisit huonoa tuotetta hyvänä vain rahan takia. Pidä blogisi aitona, vaikka saisitkin bloggailusta rahaa tai ilmaisia tuotteita.
Ja lukijat! Bloggailu on myös ihanaa kanssakäymistä teidän kanssanne, kantakaa te myös oma kortenne kekoon. Itse ainakin rakastan sitä, kun kävijät jättävät kommentteja tai painavat "luettu!"-linkkiä merkintöjeni alta, äänestää gallupeissa tai jotenkin vaan jättää jälkensä minulle. Palautetta on aina kiva saada, positiivista sellaista ja rakentavaa kritiikkiä ("sun blogis on paska ja oot ruma ja läski" vs. "ois kiva jos kirjottaisit vähän vähemmän aiheesta x" on aika erilaiset kommentit!) ja ihan vaan jotain pientäkin. Muistakaa, että bloggaajakin on "vain ihminen", eikä ole velvollinen toteuttamaan kaikkia toiveita tai tekemään kaikkea just niinkuin just sinä pyysit, mutta aina saa toki pyytää. Olkaa meidän kavereita niin me ollaan teidän :) !