Kasvatusasiaa

16.3.2013

Tuli ihan orpo olo ku en postaillut eilen ollenkaan! Huomaa et tässä vaiheessa raskautta ei oo paljoa tekemistä kun on koko ajan blogin kimpussa, toivotaan et sit vauva-arjen aikaan onnistun ylläpitämään edes melkein samanlaisen tahdin! Nyt inspiroiduin Veeran kasvatuspostauksesta ja päätin totella neidin pyyntöä ja toteuttaa samanlaisen omasta näkökulmastani. Siispä pointtina on nyt pohdiskella sitä, miten mun vanhemmat kasvatti mut, ja mitkä niistä asioista oletan omaksuvani omaan kasvatustyyliini. Tässä kolme top-juttua, jotka toivon onnistuvani opettamaan omillekin lapsille. Oon näitä aiheita sivunnut aiemminkin blogissa, mutta kerätään kaikki nyt sit kerralla yhteen postaukseen vähän syvemmin analysoituna!

1. Italialaisuus ja monikulttuurisuus yleensä
Mun isäni on maahanmuuttaja. Roomassa syntynyt ja kasvanut italialainen, jonka omat vanhemmat on kotoisin Roomasta ja Napolista. Isä ja äiti tapas Roomassa, kun äiti oli lomamatkalla, ja isä muutti äidin perässä Suomeen. Täällä ne meni naimisiin, pyöräytti neljä lasta ja on edelleen naimisissa ja asuu samassa asunnossa, jossa minä oon syntynyt ja kasvanut. Mun veri kiehuu aina, kun joku juntti alkaa mankumaan maahanmuuttajista. Koittakaa nyt ymmärtää, että jos sulla on jotain valitettavaa pakolaisista, ne ei ole sama asia kuin maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja on tänne täysin vapaaehtoisesti muuttava ei-Suomen-kansalainen, mukaanlukien tänne muuttava ruotsalainen, englantilainen tai jenkki. Jos sinä muutat opiskelemaan ulkomaille, sä olet maahanmuuttaja. Jokainen joka edes aloittaa lauseensa sanoin "no ne saatanan maahanmuuttajat" osoittaa vaan olevansa idiootti, joka ei osaa omaa äidinkieltään.

Meillä italialaisuus on aina näkynyt vahvasti kasvatuksessa, ja meidän perhe on kaksikielinen ja kaksikulttuurinen. Isä on aina puhunut lapsille vain italiaa, äiti suomea. Kaikki neljä lasta on puhunut kahta kieltä siitä asti, kun puhumaan on oppinut, ja faijalle oli tärkeää tuoda italialainen kulttuuri meidän elämään muillakin tavoin. Ollaan aina tiedostettu meissä se vierasmaalainen osa ja osattu arvostaa sitä. Kun oltiin pieniä, vietettiin joka kesä kuukausi Italiassa sukuloimassa, ja nykyään mun toinen isosiskoni asuu siellä, opiskelee ja on avoliitossa Roomassa. Italialaisuus on aina ollut mulle, oletan että kaikille meille mutta puhun nyt vaan omasta puolestani, iso osa omaa identiteettiä. Joskus ihmiset reagoi siihen vihamielisesti, mutta ei rasistisesti - joidenkin mielestä mä jotenkin "lesoilen" perimälläni ja kokisin olevani parempi kuin muut. Mä en ymmärrä, miten perimällään voi lesota? Miksi jonkin tietyn maan kansalaisuus olisi parempi kuin jonkin toisen? Miten mä voisin lesoilla jollain, jolla ei ole korkeampaa arvoa kuin mun suomalaisuudella? Italialaisuus, niinkun suomalaisuus, on vaan osia mun identiteetistä, kulmakiviä joihin perustuu mun kasvatukseni ja sitä kautta pitkälti se, minkälainen ihminen mä olen.

Yksi tapa, jolla italialaisuus on vaikuttanut kasvatukseen, on se, että meitä on aina kasvatettu vihaamaan rasismia sen kaikissa muodoissa. Mä oon kokenut tän takia aika paljon vaikeita tilanteita. En puhu nyt tän maan kansasta yleensä, mutta mä oon kokemuksen kautta huomannut, että rasismia täällä on oikeasti aika paljon. Mun tuttavapiiriini kuuluu niin sellasia rasisteja, joiden mielestä se on ihailtava piirre ihmisessä ja jotka ei häpeile möläytellä missä vaan seurassa kommentteja aina siitä miten "neekerit haisee pahalta" siihen miten "mamut vaa tulee tänne elää meijän sossurahoilla/viemää meijän naiset/viemää meijän duunit" aina niihin, jotka väittävät ettei oo rasisteja, mut kiertää ulkomaalaisen näköiset kadulla kaukaa ja vaihtaa laukkuaan puristaen paikkaa julkisissa, jos sellainen sattuu viereen istumaan. Mä otan rasismin aina henkilökohtaisesti. Se, että jollain perverssillä tavalla italialaisuus on hyväksyttävää mut vaikkapa kongolaisuus ei, on mun mielestä niin jumalattoman junttia. Jos ihmisellä on jokin ongelma Suomessa asuvia ulkomaalaisia kohtaan, silloin myös mun perheeni on tulilinjalla. On helvetin vaikeaa reagoida rasismitilanteissa. Yks vaihtoehto olis osoittaa, mitä oikeasti sillä hetkellä tunnen, ja suuttua, luultavasti alentua samalle tasolle ja haukkua rasisti just niin juntiksi ja pelleksi, kuin mä kyseisen henkilön koen. Mut mä oon huomannut, että tää ei vaikuta mihinkään. Rasisti ei muuta sillä mielipiteitään, vaan reagoi heti että mä olen aivopesty kommari/vasuri/kukkahattutäti ja mulle tekis hyvää tulla ulkomaalasen raiskaamaks niin tajuisin maailmasta jotain. Let's face it, rasistien kanssa on vähän vaikea yrittää keskustella mitenkään älyllisesti. Siispä mä yleensä reagoin aivan totaalisella hiljaisuudella. Tiedän, etten osaa sanoa mitään kohteliasta, eli en sano yhtään mitään. Viimeks otin kantaa, kun jengi jutteli siitä, miten "kaikki suomalaisten verorahat menee maahanmuuttajien tukiin". Varovasti vihjaisin, että kyllä ihan kotimaalaisten spurgujen, nistien ja yleisten lorvehtijoiden masseihin menee enemmän verorahoja kuin vaikkapa tänne vapaaehtoisesti tulleiden ruotsalaisten - eikä siinä edes oikein tajuttu, mistä mä puhuin. Kun meidän tarhassa oli somalipoika, mä karsastin sitä aluksi, koska en tiennyt, miksi se oli eri värinen. Reagoin niinkuin suurin osa ihmisistä, ja pelkäsin erilaista enkä halunnut leikkiä sen kanssa. Kotona mulle rauhallisesti selitettiin, että joissain maissa iho on eri värinen kuin täällä, ettei se ole sen oudompaa kuin mun ruskeat silmät verrattuna kaverini sinisiin silmiin. Neljän vuoden iässä opin, ettei ihonväri tee ihmisestä eriarvoista tai tuomittavaa. Jotkut ei ole oppineet sitä pitkälle keski-ikään mennessäkään.

Omien lasten kasvatukseen haluan tuoda samanlaisia arvoja kuin itselleni on tuotu. Haluan, että mun muksut oppii puhumaan italiaa. Koska mulla on kaksoiskansalaisuus, mun lapseni saa automaattisesti syntyessään Italian kansalaisuuden, vaikka syntyykin täällä. Mun isäni aikoo puhua Papulle ja tuleville lapsenlapsille vaan italiaa, ja mua ketuttaa, ettei täälläpäin oo italiankielisiä tarhoja, jonne lapset vois laittaa kielikylpyilemään ennen koulua. Suomessa on itte asiassa aika paljon italialaisia, mut suurin osa ei asu pääkaupunkiseudulla. Meidän lapset saa myös perheen yhteisen italialaisen sukunimen, koska Nico vaihtoi nimeään meidän mennessä naimisiin, ja toivon italialaisen kulttuurin ja monikulttuurisuuden arvostuksen ja rasisminvastaisuuden periytyvän omiin lapsiini. Toivon, että parinkymmenen vuoden päästä Papu itse on kiitollinen siitä, että minä oon pitänyt kynsin hampain kiinni italialaisen kulttuurin ylläpitämisestä lasteni elämässä. Toivon voivani viedä lapsia sinne välillä ja toivon lasten arvostavan ittessään sitä neljäsosaa, joka tulee toisesta maasta. Ite en aio puhua lapsilleni vaan italiaa, koska italia ei ole mun "tunnekieleni" - se ei ole mun automaattinen kieleni, se jota käytän luonnollisemmin, joten opettaisin periaatteessa lapsille vajavaisen kielen. Vaikka oon puhunut italiaa koko elämäni, puhun sitä vain faijan kanssa, eikä mun osaamiseni siinä ole yhtä vahva kuin suomen kielessä - mä puhun periaatteessa vaan Rooman murretta, ja esimerkiksi italiankielisen kirjan lukeminen on mun mielestä ihan hirveän vaikeeta, koska en ymmärrä kirjakieltä kunnolla. Italian murteet on tosi vahvoja, ja vaikka Rooman murre on yks helpoiten ymmärrettävissä olevia/lähimpänä virallista italiaa, on se tarpeeks kaukana, että voisin melkein sanoa, että puhun roomaa, en virallista italiaa.


Minä Roomassa, 2009 / 2012 / kai '94 tai '95?

2. Matkustelu, itseoppiminen, katsomusten avartaminen

Mun vanhemmat on aina pitänyt tosi tärkeänä sitä, että me lapset opitaan arvostamaan kaikenlaisia kulttuureja, että ymmärretään että maailman monimuotoisuus on mielettömän hieno asia, että ollaan kiinnostuneita erilaisista asioista. Ollaan aina matkusteltu - rahat on priorisoitu niin, että mieluummin lähdetään koko perhe lomalle kuin hukutetaan lapset materiaan. 10+++++ porukoille siitä! Vaikka matkustelu keskitty aika paljon Italiaan ja sukuloimiseen, on ehditty nähdä muitakin paikkoja perheen voimin. Meidän perhe, joko kaikki kuusi tai vaan osakin, on käynyt ainakin Marokossa, Turkissa, Intiassa kuin Hong Kongissa, äiti ja pikkusisko interreilasi pari kesää sitten, Tallinnan- ja Tukholman-risteilyllä ollaan oltu lukemattomia kertoja, vanhemmat on matkustellut nyt lapsien ollessa isoja kahdestaan mm. Nepalissa, pikkusisko oli vaihdossa Meksikossa... Ottakaa nyt siis huomioon, että me ei olla mitään megaporvareita - matkusteluun ei vaan aina tarvii kuluttaa niin sairaita summia. Me ollaan yövytty pitkillä reissuilla kuukaudeks vuokratuissa asunnoissa hotellien sijaan, ja hotellit on aina ollut niitä normaaleja, ei mitään Hiltoneita tai vastaavia tuhannen tähden turistiluolia. Matkustellessa rahoilleen vaan saa täysin vastineensa, ja enemmänkin - välillä pysäyttäviäkin kokemuksia toisista kulttuureista ja reissuilta ei pysty mittamaan rahan arvoasteikolla. Toki perhereissu on ihan eri asia kuin vaikkapa pariskunnan keskeinen reppureissaus, mutta mä arvostan ihan hirveästi sitä, että ollaan nähty maailmaa ja sitä on aina toitotettu meille tosi tärkeänä osana elämää - sitä, että oppii muusta maailmasta, näkee muita maita ja kulttuureja. Oli kyseessä sitten toinen hyvinvoiva Euroopan valtio tai köyhä kehitysmaa, reissusta voi omilla valinnoillaan saada irti joko ihan mielettömiä päräytyksiä tai sitten vaan rusketuksen ja krapulan. Mä olen elämässäni käynyt vaan yhdellä "dokausreissulla" eli lähinnä biletykseen tarkotetulla lomamatkalla, ja se jäikin kokemusarvoltaan kaikista köyhimmäksi.

Maailmantuntemuksen lisäksi meidät on kasvatettu myös siihen, että älykkyys ja tieto on hirveän tärkeitä asioita. Että lukeminen on tärkeää (ja kolme lasta neljästä onkin lukutoukkia, terv. yksi heistä), koulussa pärjääminen on tärkeää (tässä mä en ollut ihan messissä, terv. C:n paperit, mut kaikki kolme mun siskoa on yli ysin keskiarvon oppilaita!) ja itsensä kehittäminen ei lopu koskaan. Meidän vanhemmat ei kumpikaan oo mitään akateemikkoja tai pitkälle koulutettuja, mutta molemmat on poliittisesti erittäin valveutuneita ja älyttömän itseoppineita. Meitä on viety mielenosoituksiin píenenä, ja on aina kehotettu luomaan esimerkiksi moraalisäännöt itse itselleen sen mukaan, miten ite kokee asioiden olevan - eikä siis tottelevan sokeasti sääntöjä vain, koska ne on sääntöjä. Mun lapsuudenkotini pursuaa kaikenlaista kirjaa niin historiatutkielmista tieteisoppaisiin kuin psykologisista tutkimuksista uskonnontutkimuksiin. Meille on aina opetettu, että se, että osaa puhua, argumentoida ja tuoda asiansa esille nimenomaan sanoin, on paljon arvostettavampaa kuin asioiden ilmaiseminen voimalla. Ja kaiken kääntöpuolella meillä ei oo kuitenkaan koskaan tuomittu ns. "tyhmiä juttuja", kuten vaikkapa jotain vaate- ja meikki-innostuksia, shoppailuhimoa tai muuta materialistista, koska ne on ymmärretty tasapainoittavina osina luonnetta. Mä myönnän kuitenkin, että vaikka yritän aina välttää kaikenlaista muiden tuomitsemista niin paljon kuin voin, mä en osaa ihan täysillä arvostaa ihmisiä, joilla ei ole mitään omia mielipiteitä vaikkapa yhteiskunnallisissa jutuissa, vaan jotka osaa jutella vaan kengistä ja meikeistä. Tottakai ihminen voi silti olla maailman ihanin ja paras tyyppi, mut mä oon vähän kusipää ja mun mielessä on eräänlainen kategoria, johon helposti asetan sellaset ihmiset. Vaikka mä en ole aina samaa mieltä vanhempieni kanssa vaikkapa poliittisista, uskonnollisista tai yhteiskunnallisista asioista, meillä on aina keskusteltu asioista avoimesti ja syvällisesti eikä oo ollenkaan epätavallista, että ruokapöydässä istutaan vielä 2h ruoan jälkeen väittelemässä jostain. Eriäviä mielipiteitä ei oo koskaan tuomittu, mutta ne on pitänyt osata perustella.

Toivon voivani siirtää lapsiini saman innostuksen tiedonkeräämiseen, kuin itelleni on annettu. Pienenä pärjäsin koulussa hyvin, mä jopa hyppäsin ala-asteella luokan yli koska olin niin paljon kaikkia muita edellä, mut mä oon niin kapinateinix että auktoriteettiongelmat ja asioiden pakko-opettaminen alkoi jossain vaiheessa tukehduttaa. Mun todistusta kun tutkii, mulla on mua kiinnostaneista aineista vähintään 8 kaikista kursseista, mut epäkiinnostavista sellasta 5/6 koska en suostunut koskaan opiskelemaan aineita, jotka ei kiinnostaneet - edes lukiossa. Jos jaksoin opiskella, opin kyllä, eikä mulla ole mitään ongelmia pärjäämisessä koulujutuissa, oli aine mikä tahansa. Yleensä vaan olin laiska, ja kelasin koko ajan, ettei niillä numeroilla oo niin paljoa väliä kuitenkaan Tulevaisuus näyttää, oliko vai eikö. Itseoppineisuus on tosin periytynyt mullekkin, ja mua kiinnostavista aiheista tiedänkin sit ihan liikaakin, ja opiskelen edelleenkin asioita omillani. Oppimiseen ei aina tarvii, oikeestaan ei koskaan isommalla iällä tulis tarvita, opettajia ja koulua. Päinvastoin. Mä esimerkiksi vihasin aina koulussa kemiaa, matikkaa ja fysikkaa. Vihasin. Kaikissa kolmessa aineessa on mielettömän kiinnostavia juttuja, on tähtitiedettä, avaruusgeometriaa, on kemiallisia kokeita, on vaikka mitä sellasta, joka kiinnostaa mua ihan uskomattoman paljon, ja jota opiskelisin mielelläni - mut koulussa niiden opiskelu vaatii myös hirveän määrän kaiken turhan paskan opettelemista samalla. Ite opetellessa voi skipata kaikki epäkiinnostavat asiat ja opiskella vaikkapa vaan sitä tähtitiedettä ihan kotisohvalla, tai tietokoneen ääressä. Psykologia ja historia on mun sydäntäni lähimpänä, ja nekin toiminee nyt hyvinä esimerkkeinä - sain molemmista ylppäreissä C:t, koska en lukenut ylppäreihin ollenkaan. Niissä alueissa, mitkä mua molemmissa kiinnostaa, oon haka. Mut lukion asteikolla en osannut kylmiltäni, opiskelematta, tarpeeksi. Se C ei kuitenkaan kerro mitään siitä, kuinka paljon kummastakin aiheesta oikeasti tiedän. Mitkään koulupaperit, lukiopaperit etenkään, ei kerro ihmisen osaamisesta oikeasti mitään, eikä niillä pitäisi olla sitä arvoa, joka niillä nyky-yhteiskunnassa vieläkin on. Arvostan paljon enemmän kokemuksien kautta opittuja asioita kuin kirjanäsäviisautta.

Toivon, että lapsille välittyy se fiilis, että oppiminen on kivaa. Mä olin lapsena kova tähtitiede- ja dinosaurusnörtti, ja muistan vieläkin, miten uskomaton täpinä siitä tuli, kun oppi vaikkapa sen, että jotkin planeetat on niin kaukana, että jos sinne lähetettäisiin raketti, siellä raketissa pitäisi syntyä ja kuolla monta sukupolvea ennen kun oltaisiin edes perillä. Tai se fiilis, joka tuli, kun ymmärsi, miten kauan dinosaurusten ajasta on ja miten pieni ihmiselämä on siihen verrattuna.


Ibiza / Talinna / Berliini / Hong Kong / Marokko / Rooma

3. Rahan arvo ja antimaterialismi

Me ollaan aina pärjätty rahallisesti hyvin. Nelilapsinen perhe, joka asui parin kilsan päässä stadin keskustasta ja matkusteli vuosittain. Tää ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin porvareita. Äiti oli 16v kotiäitinä eikä meitä koskaan oo hemmoteltu pilalle. Asuttiin sen kokoisessa kaupungin vuokrakämpässä, että huone oli yhteinen siskon kanssa, vanhimmat oli kahdestaan ja minä ja pikkusisko toisessa lastenhuoneessa kahdestaan. Omat huoneet sai vasta, kun vanhempi sisko muutti pois - toisiksi vanhin sai oman huoneen kun vanhin sisko muutti pois, ja toiseksi vanhimman muuttaessa saatiin pikkusiskon kanssa omat huoneet. Vanhimmalla siskolla ei siis koskaan ees ollut omaa huonetta. (Hää-hää!) Lapsina lelut ja vaatteet kierrätettiin vanhemmalta lapselta nuoremmalle, siispä vanhin sisko on ainoa, jolla on koko elämänsä ollut aina uutukaiset vaatteet. Siinä vaiheessa, kun se oma tyyli ja identiteetti alkoi olla tärkeää, ollaan saatu tietty myös uusia vaatteita, mutta meille ei koskaan ostettu hirveitä määriä vaatteita siksi, että pyydettiin. Uuden talvitakin sai, kun vanha ei enää mahtunut tai meni rikki. Jos halusi uuden talvitakin aiemmin, se piti ostaa ite. Monia asioita oli kotona yksi kappale, ja sehän piti jakaa, samaa juttua ei ostettu neljää ihan vaan että me oltaisiin tyytyväisiä. Ensimmäisen digikamerani sain, kun sovittiin, että se on yhteinen joulu- ja synttärilahja, enkä saanut muuta. Argumentit "noku muillaki on" ja "noku mä haluun" kaikui ihan kuuroille korville. Ainoa asia, jonka oon koskaan saanut ihan vaan koska oon nillittänyt, oli potkulauta. Silloin ala-asteella kun ne oli kova sana. Mut se ostettiin osittain senkin takia, että saisin liikuntaa.

Kyllähän sitä silloin oppii rahan arvoa. Tietenkin lapsena raha on aika absurdi käsite, eikä vaikkapa "me ei osteta sitä, koska se maksaa tosi paljon" tuntuu tosi tyhmältä, eikö sitä rahaa muka ole? Oli tai ei ollut, sitä ei silti ostettu, koska se oli kallis. Jossain vaiheessa käsite kuitenkin konkretisoitui ja sitä pikku hiljaa alkoi ymmärtämään rahan arvon ja sen, että kallis ei aina tarkoita hyvää. Mä myönnän ihan suoralta kädeltä että oon aika huono rahankäyttäjä, mutten elä yli varojeni. Oon tietosesti jättänyt luottokortin hankkimatta just siks, että tiedän joutuvani varmaan velkavankeuteen. Kytkyjä on, mutta sellasissa määrissä, että pystyn ne maksamaan. Koko ajan pärjää, vaikka välillä oliskin tiukempi kausi rahallisesti. Jos laskun maksupäivä on mennyt ohi, mulle iskee hengenahdistuspaniikki. Jos laskusta tulee muistutuslasku, oon itkun partaalla. Haluan aina hoitaa kaiken ajoissa ja heti ja saada ne pois aikajärjestyksestä. En ymmärräkään sitä, miten lasku voi mennä ulosottoon siks, että sen on heittänyt roskiin sillee "ihan sama, tost tulee satikutia sit joskus vasta" - ite en saa rauhaa, ennen kuin lasku on joko maksettu tai ainakin tietää, milloin se on varaa maksaa. Mun rahankäytön huonous näkyykin siinä, että aina kun sitä on, se kuluu - "mennääks raflaan tänään?", "mennääks leffaan?", "pitäskö mun tilaa tuolt tollanen ku toi on nyt alessa..." - ja seuraavaa tilipäivää odotellessa saattaa ehtiä tulla muutama tiukan budjetin päivä. Oon kuitenkin ylpeä siitä, että ollaan Nicon kanssa koko ajan pidetty päät pinnalla, vaikka on tullut yllätyksiäkin.

En myöskään halua hemmotella omia lapsiani liikaa. Kyllä mä ymmärrän sen olon, kun haluaa ostaa lapselleen kaiken mahdollisen, koska kyllä mä koen sitä itekkin koko ajan. Kaikki lelut ja vaatteet tästä maailmasta pitäis saada just meijän muksulle - mut yritän koko ajan pitää itteäni niskasta kiinni, että eikä pidä. Melko varmasti tuun esikoista hemmottelemaan, etenkin nyt vauva- ja taaperovaiheissa, mut koska meilläkin on suunnitelmissa ainakin kolme lasta, pitää jossain vaiheessa oppia, miten siirtää lapsille samat materia-arvot, jotka mun vanhemmat on asettaneet meille. Että ei osteta useampaa ihan tarkoituksella, että lapset oppii jakamaan. Että ei osteta vaan siksi, että lapsi kiukuttelee haluavansa, tai koska "noku äiti kaikil muilki mun luokkalaisil on tommoset kengät ja mä oon ihan nolo jos mul ei oo!!1" (t. Sofia 11v). Tärkeintä, mitä haluan opettaa lapsilleni, on se, että halvallakin saa hyvää. Että aina ei tarvii ostaa sitä kallista, sitä merkkiä, vaan käytettynä, kirpparilta, ite tehtynä, halvempana versiona löytyy ihan yhtä hyviä ellei parempiakin. Ite rakastin kirppareilla käymistä jo ihan pienenä - toivotaan, että munkin lapset tykkää siellä pyöriä!

Mitä sellaisia arvoja on, jotka ootte oppineet teidän vanhemmiltanne, jotka haluatte ehdottomasti siirtää omille lapsille?

12 kommenttia :

  1. Jee! <3
    Kiva et teit kans, must on meinaan nii hauska lukee muiden perhe-elämästä ja kasvatuksesta ja muusta tollasesta, ku harvemmin tulee kyseltyä muuten jengiltä näitä :P Ei oo mikää iha perus kahvipöytä-aihe kuitenkaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha joo mul tuli vaa hirvee romaani tästä :'D ei kyl välttämättä oo mikään helpoin keskustelunaihe, ihan senkin takia et jengi ottaa ihan hirveän helposti näissä itteensä. Jos jollain on toisenlainen ajatusmaailma kun ittellä, vaikka vaan yhdessä jutussa, siitä saa helposti sodan aikaseks!

      Poista
  2. Aivan mahtava postaus! :) Sai ajatuksen liikkeelle!

    VastaaPoista
  3. Mielenkiintoista tietoa - taas kerran.

    VastaaPoista
  4. Jäin kaipaamaan sellaisia asioita, joita et mahdollisesti ole kokenut itsellesi tarpeelliseksi ja mitä vanhemmilta opittua et koe tarpeelliseksi siirtää eteen päin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikeen osaa eritellä mitään tiettyä, mitä en tietoisesti tahtoisi siirtää lapsilleni. Meidät on kasvatettu aina niin, että meihin on luotettu ja mun vanhemmat ei oo sellasia "sinä teet näin koska minä olen aikuinen ja minä sanon niin"-tyylisiä, meidät on kasvatettu enemmän keskustelemalla asioista järkevästi ja yksilökohtaisesti. Oon kyllä kakarana huudellut äidille että "sit ku mä saan lapsia oon ihan erilainen äiti ku sä!" jos oon kokenut jotain epäreiluksi, mut lapsena sitä ei usein ymmärrä, että jonkun asian kielto voi oikeesti olla omaksi parhaaksi :)

      Poista
    2. Sit sun vanhemmat on selvästi onnistunut sun kohdalla! (:

      Poista
  5. Voin olla väärässä ja lukenut jotenkin ''huonosti'' mutta tekstissäsi tuli selväksi että inhoat rasismia, kuitenkin sain sellaisen kuvan että maahanmuuttaja on mielestäsi parempi kuin pakolainen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis. Pointtina oli, että suurin osa rasistiheitoista mitä kuulen, on kohdistettu pakolaisiin, mut ihmiset käyttää sanaa maahanmuuttaja. En todellakaan oo samaa mieltä niiden kommenttien kanssa, mut jos joku sanoo vaikkapa "ihan sama onko niillä kotimaassa sota, ei niiden maahanmuuttajien tarvii silti tänne tulla", on aika ilmiselvää että tyyppi tarkottaa pakolaisia. Mua ärsyttää se, että jo sana "maahanmuuttaja" tuo monelle mieleen hirveän negatiivisia sävyjä, vaikka maahanmuuttajan lapsi on tosiaan myös vaikkapa suomenruotsalainen. Pakolaisuus on ihan eri asia, enkä mä hyväksy rasismia pakolaisiakaan kohtaan - mut periaatteessa aina, kun joku yhdistää kaikki Suomen maahanmuuttajat lauseessaan raiskaajaryöstäjiksi, kyseinen henkilö puhuu myös mun isästäni.

      Poista