Iso paha netti

18.3.2013

Tätä aihetta on sivuttu monessa blogissa viime aikoina, ja mäkin aloin pyörittelemään tätä mielessäni. Kyseessä on siis iänikuinen kysymys äitiblogien julkisuudesta - siitä, että blogeissa julkistetaan kuvia itsensä ja elämänsä lisäksi omista vauvoista ja lapsista, lemmikeistä ja vaikka mistä. Kysymys siitä, onko tämä oikein, kun vauva ei itse pysty sanomaan juuta eikä jaata kuviensa julkaisuun, että miltä vauvasta sitten isompana tuntuu, kun koko vauva-aika löytyy netistä julkaistuna. Että mitä niille kuville sitten tehdään, kuka ne löytää ja miten niitä käytetään.

Blogeja vuodesta 2004 pitäneenä ja muutenkin paljon netissä pyörineenä, erilaisissa sosiaalisen median sivuilla aina ekojen joukossa messissä olleena ja edelleenkin paljon aikaa koneella käyttävänä oon julkaissut nettielämäni aikana tuhansia kuvia niin itsestäni kuin mun elämääni jotenkin liittyvistä asioista. Teoriassa joka ikinen näistä kuvista löytyy edelleen jostain netin syövereistä. Osa tietenkin aika helposti tätä blogia selaamalla, osa hyvin vaikeasti jostain poistettujen galtsutunnusten hautausmaan bittisyövereistä - kun nettiin lataa kuvan, se ei tallennu vain sinne mihin se on ladattu, vaan samalla hetkellä useaan eri säilöön. Esimerkiksi screenshots.com-sivustolla voi löytää kuvakaappauksia melkein mistä tahansa nettisivusta, jota ei välttämättä ole enää edes olemassa ollenkaan. Tää tuntuu olevan niin monen mielestä pelottavaa - että jos lisäilet vaikkapa Facebookiin itsestäsi kuvia, yksityisyysasetuksillasi ei oikeasti ole mitään väliä, kuvat voi silti päätyä minne tahansa. Ihmiset pelkää, että kuvia sitten käytetään jotenkin väärin, ulkomailla mainoksiin tai ehkä pedarit käy hakkaamassa hanskaan heidän lapsiensa kuville. Tai ehkä lapsia vaan hävettää isompana vanhempien nettiin julkaisemat jutut. Alla on screenshots.com-sivuston tallentamana neljä kuvakaappausta mun neljästä eri blogista/nettisivusta, joista yksikään ei ole enää netissä. Vasemmanpuoleisin on mun ihka ensimmäinen oma nettisivuni, jonka omistin siis 13-vuotiaana - mutta siitä on edelleen mahdollista löytää niin kuvakaappauksia kuin tekstinpätkiä.



Mä en oikein tätä ajattelutapaa ymmärrä. Ihmiset tuntuu pelkäävän jotain, joka on aina ollut täysin ilmiselvää. Mitä tahansa sinä sinne nettiin tunget, se säilyy. Sillä säilymisellä ei tosin välttämättä ole mitään väliä. Miettikääpä ihan rehellisesti nyt, kuinka paljon maailmasa on nettiä käyttäviä ihmisiä, kuinka paljon nettiin ladataan päivittäin kuvia. Teidän kuvanne ei luultavasti kiinnosta ketään missään "väärässä" mielessä. Henkilökohtaisesti on pakko sanoa, että jos mun kuvat päätyisi kaupalliseen käyttöön ilman mun tietämystäni, olisin otettu. Mua ärsyttäisi siinä vain se, etten olisi saanut siitä rahaa, mutta sitten taas - mä olen itse päättänyt laittaa kuvani nettiin, joka on julkinen leikkipaikka koko maailmalle, enkä ole edes kuviani suojannut millään vesileimoilla, omalla nimellä tai muulla. Oikeastaan ainoa tapa, millä kuvansa voi suojata, on iskeä vaikkapa oma nimi tai blogin osoite isolla suoraan kuvan keskelle, vaikkapa siihen kuvassa esiintyvän vauvan naamalle, mieluiten useaan otteeseen, niin ettei alkuperäiskuvasta saa edes kunnolla selvää. Kuvien sivuissa näkyvät pienet präntit on helppo leikata pois millä tahansa muokkausohjelmalla. Jos nettisivuilla on esto, ettei voi klikata hiiren oikealla näppäilemällä, lapsikin voi ohittaa eston painamalla sen sijaan näppiksestään "Prnt Screen"-nappia ja siirtämällä kuvakaappauksen ruudusta kuvanmuokkausohjelmaan, josta voi sitten leikata pelkän kuvan - ja näin ollen hiiren klikkausta vähän isommalla vaivalla saada kuvan itselleen joka tapauksessa. Se, että oma Facebook on laitettu näkymään vain kavereille, ei estä kuvien leviämistä netissä.

Jos joku ei tahdo julkaista kuvia itsestään tai lapsestaan, tai ylipäänsä jostain suojellaakseen kyseisen yksityisyyttä, se on tietenkin jokaisen oma asia ja tää on ihan ymmärrettävääkin omalla tavallaan. Mun kysymys tässä kohtaa kuuluukin, mitä haittaa siitä kuvien julkisuudesta on?

Mun blogeissani on aina ollut paljon kuvia, ja tykkään eniten lukea muita blogeja, joissa on myös paljon kuvia. Kun mun vauvani tässä parin kuukauden haarukalla syntyy, tulen ihan varmasti laittamaan pikkusesta tänne paljon, PALJON kuvia. Jatkan samaa linjaa kuin nytkin, kuvia ja tarinoita tulee olemaan koko ajan. Varmasti tuun jossain vaiheessa innostumaan laittamaan videoitakin. Nico on näkynyt useaan otteeseen täällä blogin puolella, samoin mun ystäviä ja perheenjäseniä, mut tietääkseni kellään ei ole sen kanssa mitään ongelmaa. Jos koen, että jollakulla voisi olla jotain sitä vastaan, kysyn lupaa ennen kuvan julkaisemista. Oon pari kertaa julkaissut kysymättä, mut eipä niistä kerroista koskaan ole mitään sanomista tullut. Mitä pahaa siinä on, jos laitan lapsestani kuvia nettiin? Sitä mä en ymmärrä. Jos joku pöllisi mun lapsen kuvat ja käyttäisi niitä vaikkapa mainoksissa, olisi se toki perseestä koska jos en saisi niitä kiinni lapsi ei saisi mainoksista itselleen kuuluvaa palkkiota, mutta miten se vahingoittaisi lasta mitenkään? Jos joku kieroonkasvanut pedari käy kattomassa lapsieni kuvia, se on ajatuksena ihan hirveä enkä tahtoisi asiasta tietää, mutta sekään ei vahingoita lasta mitenkään - kyllä teidänkin kuville voi joku runkkailla, ettekä te koskaan saa edes tietää siitä. Periaatteessa jokainen Facebook-profiilikuva voi päätyä pornosivujen sivupalkkeihin "Hei sinä iso mies, haluatko kiimaista naista, täällä odotan sua"-tekstin kanssa.

Tottakai pitää olla järki mukana. En laittaisi lapsestani mitään kakkakuvia. En pottaopiskelukuvia, en alastonkuvia, en mitään sellaista. Mut se nyt on ihan loogistakin. Mä en alunperinkään edes ottaisi lapsen kakasta kuvaa, enkä näyttäisi sitä kavereille, minkä ihmeen takia laittaisin niitä blogiini? Kaikki kuvat ja tarinat, mitä lisään itsestäni tai perheestäni tänne, on hyvän maun mitoissa eikä aiheuta kellekään meistä mitään hallaa. Siispä mä en näe niiden julkaisussa mitään negatiivista, enkä ymmärrä, miksi jotkut on nyrkit pystyssä haukkumassa meitä äitibloggaajia siitä, miten me saatanan ämmät pilataan meidän lapsien tulevaisuus lisäämällä niistä leikkimattokuvia. Jos mun syntyessäni blogeja olisi ollut olemassa, ja mun äiti olisi pitänyt aktiivisesti kuvapitoista blogia mun kehityksestäni, mä olisin siitä todella kiitollinen. Mun mielestä olisi ihan törkeen siistiä pystyä lukemaan ja kattomaan omia vauvavaiheitani niin läheltä, ei albumista niitä parhaita filmikameran tallentamia otoksia, vaan semipäivittäin päivitetyn blogin kautta. Mistä sitä edes tietää, onko kahdenkymmenen vuoden päästä mitään vastaavaa enää edes olemassa, siis blogeja ja tälläisiä tietokoneita, nettiä tämmöisenä?

Siispä kysyisin nyt teiltä, jotka olette mun kanssa asiasta eri mieltä: mitä pahaa on kuvapitoisten äitiblogien pitämisessä?

Kasvatusasiaa

16.3.2013

Tuli ihan orpo olo ku en postaillut eilen ollenkaan! Huomaa et tässä vaiheessa raskautta ei oo paljoa tekemistä kun on koko ajan blogin kimpussa, toivotaan et sit vauva-arjen aikaan onnistun ylläpitämään edes melkein samanlaisen tahdin! Nyt inspiroiduin Veeran kasvatuspostauksesta ja päätin totella neidin pyyntöä ja toteuttaa samanlaisen omasta näkökulmastani. Siispä pointtina on nyt pohdiskella sitä, miten mun vanhemmat kasvatti mut, ja mitkä niistä asioista oletan omaksuvani omaan kasvatustyyliini. Tässä kolme top-juttua, jotka toivon onnistuvani opettamaan omillekin lapsille. Oon näitä aiheita sivunnut aiemminkin blogissa, mutta kerätään kaikki nyt sit kerralla yhteen postaukseen vähän syvemmin analysoituna!

1. Italialaisuus ja monikulttuurisuus yleensä
Mun isäni on maahanmuuttaja. Roomassa syntynyt ja kasvanut italialainen, jonka omat vanhemmat on kotoisin Roomasta ja Napolista. Isä ja äiti tapas Roomassa, kun äiti oli lomamatkalla, ja isä muutti äidin perässä Suomeen. Täällä ne meni naimisiin, pyöräytti neljä lasta ja on edelleen naimisissa ja asuu samassa asunnossa, jossa minä oon syntynyt ja kasvanut. Mun veri kiehuu aina, kun joku juntti alkaa mankumaan maahanmuuttajista. Koittakaa nyt ymmärtää, että jos sulla on jotain valitettavaa pakolaisista, ne ei ole sama asia kuin maahanmuuttaja. Maahanmuuttaja on tänne täysin vapaaehtoisesti muuttava ei-Suomen-kansalainen, mukaanlukien tänne muuttava ruotsalainen, englantilainen tai jenkki. Jos sinä muutat opiskelemaan ulkomaille, sä olet maahanmuuttaja. Jokainen joka edes aloittaa lauseensa sanoin "no ne saatanan maahanmuuttajat" osoittaa vaan olevansa idiootti, joka ei osaa omaa äidinkieltään.

Meillä italialaisuus on aina näkynyt vahvasti kasvatuksessa, ja meidän perhe on kaksikielinen ja kaksikulttuurinen. Isä on aina puhunut lapsille vain italiaa, äiti suomea. Kaikki neljä lasta on puhunut kahta kieltä siitä asti, kun puhumaan on oppinut, ja faijalle oli tärkeää tuoda italialainen kulttuuri meidän elämään muillakin tavoin. Ollaan aina tiedostettu meissä se vierasmaalainen osa ja osattu arvostaa sitä. Kun oltiin pieniä, vietettiin joka kesä kuukausi Italiassa sukuloimassa, ja nykyään mun toinen isosiskoni asuu siellä, opiskelee ja on avoliitossa Roomassa. Italialaisuus on aina ollut mulle, oletan että kaikille meille mutta puhun nyt vaan omasta puolestani, iso osa omaa identiteettiä. Joskus ihmiset reagoi siihen vihamielisesti, mutta ei rasistisesti - joidenkin mielestä mä jotenkin "lesoilen" perimälläni ja kokisin olevani parempi kuin muut. Mä en ymmärrä, miten perimällään voi lesota? Miksi jonkin tietyn maan kansalaisuus olisi parempi kuin jonkin toisen? Miten mä voisin lesoilla jollain, jolla ei ole korkeampaa arvoa kuin mun suomalaisuudella? Italialaisuus, niinkun suomalaisuus, on vaan osia mun identiteetistä, kulmakiviä joihin perustuu mun kasvatukseni ja sitä kautta pitkälti se, minkälainen ihminen mä olen.

Yksi tapa, jolla italialaisuus on vaikuttanut kasvatukseen, on se, että meitä on aina kasvatettu vihaamaan rasismia sen kaikissa muodoissa. Mä oon kokenut tän takia aika paljon vaikeita tilanteita. En puhu nyt tän maan kansasta yleensä, mutta mä oon kokemuksen kautta huomannut, että rasismia täällä on oikeasti aika paljon. Mun tuttavapiiriini kuuluu niin sellasia rasisteja, joiden mielestä se on ihailtava piirre ihmisessä ja jotka ei häpeile möläytellä missä vaan seurassa kommentteja aina siitä miten "neekerit haisee pahalta" siihen miten "mamut vaa tulee tänne elää meijän sossurahoilla/viemää meijän naiset/viemää meijän duunit" aina niihin, jotka väittävät ettei oo rasisteja, mut kiertää ulkomaalaisen näköiset kadulla kaukaa ja vaihtaa laukkuaan puristaen paikkaa julkisissa, jos sellainen sattuu viereen istumaan. Mä otan rasismin aina henkilökohtaisesti. Se, että jollain perverssillä tavalla italialaisuus on hyväksyttävää mut vaikkapa kongolaisuus ei, on mun mielestä niin jumalattoman junttia. Jos ihmisellä on jokin ongelma Suomessa asuvia ulkomaalaisia kohtaan, silloin myös mun perheeni on tulilinjalla. On helvetin vaikeaa reagoida rasismitilanteissa. Yks vaihtoehto olis osoittaa, mitä oikeasti sillä hetkellä tunnen, ja suuttua, luultavasti alentua samalle tasolle ja haukkua rasisti just niin juntiksi ja pelleksi, kuin mä kyseisen henkilön koen. Mut mä oon huomannut, että tää ei vaikuta mihinkään. Rasisti ei muuta sillä mielipiteitään, vaan reagoi heti että mä olen aivopesty kommari/vasuri/kukkahattutäti ja mulle tekis hyvää tulla ulkomaalasen raiskaamaks niin tajuisin maailmasta jotain. Let's face it, rasistien kanssa on vähän vaikea yrittää keskustella mitenkään älyllisesti. Siispä mä yleensä reagoin aivan totaalisella hiljaisuudella. Tiedän, etten osaa sanoa mitään kohteliasta, eli en sano yhtään mitään. Viimeks otin kantaa, kun jengi jutteli siitä, miten "kaikki suomalaisten verorahat menee maahanmuuttajien tukiin". Varovasti vihjaisin, että kyllä ihan kotimaalaisten spurgujen, nistien ja yleisten lorvehtijoiden masseihin menee enemmän verorahoja kuin vaikkapa tänne vapaaehtoisesti tulleiden ruotsalaisten - eikä siinä edes oikein tajuttu, mistä mä puhuin. Kun meidän tarhassa oli somalipoika, mä karsastin sitä aluksi, koska en tiennyt, miksi se oli eri värinen. Reagoin niinkuin suurin osa ihmisistä, ja pelkäsin erilaista enkä halunnut leikkiä sen kanssa. Kotona mulle rauhallisesti selitettiin, että joissain maissa iho on eri värinen kuin täällä, ettei se ole sen oudompaa kuin mun ruskeat silmät verrattuna kaverini sinisiin silmiin. Neljän vuoden iässä opin, ettei ihonväri tee ihmisestä eriarvoista tai tuomittavaa. Jotkut ei ole oppineet sitä pitkälle keski-ikään mennessäkään.

Omien lasten kasvatukseen haluan tuoda samanlaisia arvoja kuin itselleni on tuotu. Haluan, että mun muksut oppii puhumaan italiaa. Koska mulla on kaksoiskansalaisuus, mun lapseni saa automaattisesti syntyessään Italian kansalaisuuden, vaikka syntyykin täällä. Mun isäni aikoo puhua Papulle ja tuleville lapsenlapsille vaan italiaa, ja mua ketuttaa, ettei täälläpäin oo italiankielisiä tarhoja, jonne lapset vois laittaa kielikylpyilemään ennen koulua. Suomessa on itte asiassa aika paljon italialaisia, mut suurin osa ei asu pääkaupunkiseudulla. Meidän lapset saa myös perheen yhteisen italialaisen sukunimen, koska Nico vaihtoi nimeään meidän mennessä naimisiin, ja toivon italialaisen kulttuurin ja monikulttuurisuuden arvostuksen ja rasisminvastaisuuden periytyvän omiin lapsiini. Toivon, että parinkymmenen vuoden päästä Papu itse on kiitollinen siitä, että minä oon pitänyt kynsin hampain kiinni italialaisen kulttuurin ylläpitämisestä lasteni elämässä. Toivon voivani viedä lapsia sinne välillä ja toivon lasten arvostavan ittessään sitä neljäsosaa, joka tulee toisesta maasta. Ite en aio puhua lapsilleni vaan italiaa, koska italia ei ole mun "tunnekieleni" - se ei ole mun automaattinen kieleni, se jota käytän luonnollisemmin, joten opettaisin periaatteessa lapsille vajavaisen kielen. Vaikka oon puhunut italiaa koko elämäni, puhun sitä vain faijan kanssa, eikä mun osaamiseni siinä ole yhtä vahva kuin suomen kielessä - mä puhun periaatteessa vaan Rooman murretta, ja esimerkiksi italiankielisen kirjan lukeminen on mun mielestä ihan hirveän vaikeeta, koska en ymmärrä kirjakieltä kunnolla. Italian murteet on tosi vahvoja, ja vaikka Rooman murre on yks helpoiten ymmärrettävissä olevia/lähimpänä virallista italiaa, on se tarpeeks kaukana, että voisin melkein sanoa, että puhun roomaa, en virallista italiaa.


Minä Roomassa, 2009 / 2012 / kai '94 tai '95?

2. Matkustelu, itseoppiminen, katsomusten avartaminen

Mun vanhemmat on aina pitänyt tosi tärkeänä sitä, että me lapset opitaan arvostamaan kaikenlaisia kulttuureja, että ymmärretään että maailman monimuotoisuus on mielettömän hieno asia, että ollaan kiinnostuneita erilaisista asioista. Ollaan aina matkusteltu - rahat on priorisoitu niin, että mieluummin lähdetään koko perhe lomalle kuin hukutetaan lapset materiaan. 10+++++ porukoille siitä! Vaikka matkustelu keskitty aika paljon Italiaan ja sukuloimiseen, on ehditty nähdä muitakin paikkoja perheen voimin. Meidän perhe, joko kaikki kuusi tai vaan osakin, on käynyt ainakin Marokossa, Turkissa, Intiassa kuin Hong Kongissa, äiti ja pikkusisko interreilasi pari kesää sitten, Tallinnan- ja Tukholman-risteilyllä ollaan oltu lukemattomia kertoja, vanhemmat on matkustellut nyt lapsien ollessa isoja kahdestaan mm. Nepalissa, pikkusisko oli vaihdossa Meksikossa... Ottakaa nyt siis huomioon, että me ei olla mitään megaporvareita - matkusteluun ei vaan aina tarvii kuluttaa niin sairaita summia. Me ollaan yövytty pitkillä reissuilla kuukaudeks vuokratuissa asunnoissa hotellien sijaan, ja hotellit on aina ollut niitä normaaleja, ei mitään Hiltoneita tai vastaavia tuhannen tähden turistiluolia. Matkustellessa rahoilleen vaan saa täysin vastineensa, ja enemmänkin - välillä pysäyttäviäkin kokemuksia toisista kulttuureista ja reissuilta ei pysty mittamaan rahan arvoasteikolla. Toki perhereissu on ihan eri asia kuin vaikkapa pariskunnan keskeinen reppureissaus, mutta mä arvostan ihan hirveästi sitä, että ollaan nähty maailmaa ja sitä on aina toitotettu meille tosi tärkeänä osana elämää - sitä, että oppii muusta maailmasta, näkee muita maita ja kulttuureja. Oli kyseessä sitten toinen hyvinvoiva Euroopan valtio tai köyhä kehitysmaa, reissusta voi omilla valinnoillaan saada irti joko ihan mielettömiä päräytyksiä tai sitten vaan rusketuksen ja krapulan. Mä olen elämässäni käynyt vaan yhdellä "dokausreissulla" eli lähinnä biletykseen tarkotetulla lomamatkalla, ja se jäikin kokemusarvoltaan kaikista köyhimmäksi.

Maailmantuntemuksen lisäksi meidät on kasvatettu myös siihen, että älykkyys ja tieto on hirveän tärkeitä asioita. Että lukeminen on tärkeää (ja kolme lasta neljästä onkin lukutoukkia, terv. yksi heistä), koulussa pärjääminen on tärkeää (tässä mä en ollut ihan messissä, terv. C:n paperit, mut kaikki kolme mun siskoa on yli ysin keskiarvon oppilaita!) ja itsensä kehittäminen ei lopu koskaan. Meidän vanhemmat ei kumpikaan oo mitään akateemikkoja tai pitkälle koulutettuja, mutta molemmat on poliittisesti erittäin valveutuneita ja älyttömän itseoppineita. Meitä on viety mielenosoituksiin píenenä, ja on aina kehotettu luomaan esimerkiksi moraalisäännöt itse itselleen sen mukaan, miten ite kokee asioiden olevan - eikä siis tottelevan sokeasti sääntöjä vain, koska ne on sääntöjä. Mun lapsuudenkotini pursuaa kaikenlaista kirjaa niin historiatutkielmista tieteisoppaisiin kuin psykologisista tutkimuksista uskonnontutkimuksiin. Meille on aina opetettu, että se, että osaa puhua, argumentoida ja tuoda asiansa esille nimenomaan sanoin, on paljon arvostettavampaa kuin asioiden ilmaiseminen voimalla. Ja kaiken kääntöpuolella meillä ei oo kuitenkaan koskaan tuomittu ns. "tyhmiä juttuja", kuten vaikkapa jotain vaate- ja meikki-innostuksia, shoppailuhimoa tai muuta materialistista, koska ne on ymmärretty tasapainoittavina osina luonnetta. Mä myönnän kuitenkin, että vaikka yritän aina välttää kaikenlaista muiden tuomitsemista niin paljon kuin voin, mä en osaa ihan täysillä arvostaa ihmisiä, joilla ei ole mitään omia mielipiteitä vaikkapa yhteiskunnallisissa jutuissa, vaan jotka osaa jutella vaan kengistä ja meikeistä. Tottakai ihminen voi silti olla maailman ihanin ja paras tyyppi, mut mä oon vähän kusipää ja mun mielessä on eräänlainen kategoria, johon helposti asetan sellaset ihmiset. Vaikka mä en ole aina samaa mieltä vanhempieni kanssa vaikkapa poliittisista, uskonnollisista tai yhteiskunnallisista asioista, meillä on aina keskusteltu asioista avoimesti ja syvällisesti eikä oo ollenkaan epätavallista, että ruokapöydässä istutaan vielä 2h ruoan jälkeen väittelemässä jostain. Eriäviä mielipiteitä ei oo koskaan tuomittu, mutta ne on pitänyt osata perustella.

Toivon voivani siirtää lapsiini saman innostuksen tiedonkeräämiseen, kuin itelleni on annettu. Pienenä pärjäsin koulussa hyvin, mä jopa hyppäsin ala-asteella luokan yli koska olin niin paljon kaikkia muita edellä, mut mä oon niin kapinateinix että auktoriteettiongelmat ja asioiden pakko-opettaminen alkoi jossain vaiheessa tukehduttaa. Mun todistusta kun tutkii, mulla on mua kiinnostaneista aineista vähintään 8 kaikista kursseista, mut epäkiinnostavista sellasta 5/6 koska en suostunut koskaan opiskelemaan aineita, jotka ei kiinnostaneet - edes lukiossa. Jos jaksoin opiskella, opin kyllä, eikä mulla ole mitään ongelmia pärjäämisessä koulujutuissa, oli aine mikä tahansa. Yleensä vaan olin laiska, ja kelasin koko ajan, ettei niillä numeroilla oo niin paljoa väliä kuitenkaan Tulevaisuus näyttää, oliko vai eikö. Itseoppineisuus on tosin periytynyt mullekkin, ja mua kiinnostavista aiheista tiedänkin sit ihan liikaakin, ja opiskelen edelleenkin asioita omillani. Oppimiseen ei aina tarvii, oikeestaan ei koskaan isommalla iällä tulis tarvita, opettajia ja koulua. Päinvastoin. Mä esimerkiksi vihasin aina koulussa kemiaa, matikkaa ja fysikkaa. Vihasin. Kaikissa kolmessa aineessa on mielettömän kiinnostavia juttuja, on tähtitiedettä, avaruusgeometriaa, on kemiallisia kokeita, on vaikka mitä sellasta, joka kiinnostaa mua ihan uskomattoman paljon, ja jota opiskelisin mielelläni - mut koulussa niiden opiskelu vaatii myös hirveän määrän kaiken turhan paskan opettelemista samalla. Ite opetellessa voi skipata kaikki epäkiinnostavat asiat ja opiskella vaikkapa vaan sitä tähtitiedettä ihan kotisohvalla, tai tietokoneen ääressä. Psykologia ja historia on mun sydäntäni lähimpänä, ja nekin toiminee nyt hyvinä esimerkkeinä - sain molemmista ylppäreissä C:t, koska en lukenut ylppäreihin ollenkaan. Niissä alueissa, mitkä mua molemmissa kiinnostaa, oon haka. Mut lukion asteikolla en osannut kylmiltäni, opiskelematta, tarpeeksi. Se C ei kuitenkaan kerro mitään siitä, kuinka paljon kummastakin aiheesta oikeasti tiedän. Mitkään koulupaperit, lukiopaperit etenkään, ei kerro ihmisen osaamisesta oikeasti mitään, eikä niillä pitäisi olla sitä arvoa, joka niillä nyky-yhteiskunnassa vieläkin on. Arvostan paljon enemmän kokemuksien kautta opittuja asioita kuin kirjanäsäviisautta.

Toivon, että lapsille välittyy se fiilis, että oppiminen on kivaa. Mä olin lapsena kova tähtitiede- ja dinosaurusnörtti, ja muistan vieläkin, miten uskomaton täpinä siitä tuli, kun oppi vaikkapa sen, että jotkin planeetat on niin kaukana, että jos sinne lähetettäisiin raketti, siellä raketissa pitäisi syntyä ja kuolla monta sukupolvea ennen kun oltaisiin edes perillä. Tai se fiilis, joka tuli, kun ymmärsi, miten kauan dinosaurusten ajasta on ja miten pieni ihmiselämä on siihen verrattuna.


Ibiza / Talinna / Berliini / Hong Kong / Marokko / Rooma

3. Rahan arvo ja antimaterialismi

Me ollaan aina pärjätty rahallisesti hyvin. Nelilapsinen perhe, joka asui parin kilsan päässä stadin keskustasta ja matkusteli vuosittain. Tää ei kuitenkaan tarkoita, että oltaisiin porvareita. Äiti oli 16v kotiäitinä eikä meitä koskaan oo hemmoteltu pilalle. Asuttiin sen kokoisessa kaupungin vuokrakämpässä, että huone oli yhteinen siskon kanssa, vanhimmat oli kahdestaan ja minä ja pikkusisko toisessa lastenhuoneessa kahdestaan. Omat huoneet sai vasta, kun vanhempi sisko muutti pois - toisiksi vanhin sai oman huoneen kun vanhin sisko muutti pois, ja toiseksi vanhimman muuttaessa saatiin pikkusiskon kanssa omat huoneet. Vanhimmalla siskolla ei siis koskaan ees ollut omaa huonetta. (Hää-hää!) Lapsina lelut ja vaatteet kierrätettiin vanhemmalta lapselta nuoremmalle, siispä vanhin sisko on ainoa, jolla on koko elämänsä ollut aina uutukaiset vaatteet. Siinä vaiheessa, kun se oma tyyli ja identiteetti alkoi olla tärkeää, ollaan saatu tietty myös uusia vaatteita, mutta meille ei koskaan ostettu hirveitä määriä vaatteita siksi, että pyydettiin. Uuden talvitakin sai, kun vanha ei enää mahtunut tai meni rikki. Jos halusi uuden talvitakin aiemmin, se piti ostaa ite. Monia asioita oli kotona yksi kappale, ja sehän piti jakaa, samaa juttua ei ostettu neljää ihan vaan että me oltaisiin tyytyväisiä. Ensimmäisen digikamerani sain, kun sovittiin, että se on yhteinen joulu- ja synttärilahja, enkä saanut muuta. Argumentit "noku muillaki on" ja "noku mä haluun" kaikui ihan kuuroille korville. Ainoa asia, jonka oon koskaan saanut ihan vaan koska oon nillittänyt, oli potkulauta. Silloin ala-asteella kun ne oli kova sana. Mut se ostettiin osittain senkin takia, että saisin liikuntaa.

Kyllähän sitä silloin oppii rahan arvoa. Tietenkin lapsena raha on aika absurdi käsite, eikä vaikkapa "me ei osteta sitä, koska se maksaa tosi paljon" tuntuu tosi tyhmältä, eikö sitä rahaa muka ole? Oli tai ei ollut, sitä ei silti ostettu, koska se oli kallis. Jossain vaiheessa käsite kuitenkin konkretisoitui ja sitä pikku hiljaa alkoi ymmärtämään rahan arvon ja sen, että kallis ei aina tarkoita hyvää. Mä myönnän ihan suoralta kädeltä että oon aika huono rahankäyttäjä, mutten elä yli varojeni. Oon tietosesti jättänyt luottokortin hankkimatta just siks, että tiedän joutuvani varmaan velkavankeuteen. Kytkyjä on, mutta sellasissa määrissä, että pystyn ne maksamaan. Koko ajan pärjää, vaikka välillä oliskin tiukempi kausi rahallisesti. Jos laskun maksupäivä on mennyt ohi, mulle iskee hengenahdistuspaniikki. Jos laskusta tulee muistutuslasku, oon itkun partaalla. Haluan aina hoitaa kaiken ajoissa ja heti ja saada ne pois aikajärjestyksestä. En ymmärräkään sitä, miten lasku voi mennä ulosottoon siks, että sen on heittänyt roskiin sillee "ihan sama, tost tulee satikutia sit joskus vasta" - ite en saa rauhaa, ennen kuin lasku on joko maksettu tai ainakin tietää, milloin se on varaa maksaa. Mun rahankäytön huonous näkyykin siinä, että aina kun sitä on, se kuluu - "mennääks raflaan tänään?", "mennääks leffaan?", "pitäskö mun tilaa tuolt tollanen ku toi on nyt alessa..." - ja seuraavaa tilipäivää odotellessa saattaa ehtiä tulla muutama tiukan budjetin päivä. Oon kuitenkin ylpeä siitä, että ollaan Nicon kanssa koko ajan pidetty päät pinnalla, vaikka on tullut yllätyksiäkin.

En myöskään halua hemmotella omia lapsiani liikaa. Kyllä mä ymmärrän sen olon, kun haluaa ostaa lapselleen kaiken mahdollisen, koska kyllä mä koen sitä itekkin koko ajan. Kaikki lelut ja vaatteet tästä maailmasta pitäis saada just meijän muksulle - mut yritän koko ajan pitää itteäni niskasta kiinni, että eikä pidä. Melko varmasti tuun esikoista hemmottelemaan, etenkin nyt vauva- ja taaperovaiheissa, mut koska meilläkin on suunnitelmissa ainakin kolme lasta, pitää jossain vaiheessa oppia, miten siirtää lapsille samat materia-arvot, jotka mun vanhemmat on asettaneet meille. Että ei osteta useampaa ihan tarkoituksella, että lapset oppii jakamaan. Että ei osteta vaan siksi, että lapsi kiukuttelee haluavansa, tai koska "noku äiti kaikil muilki mun luokkalaisil on tommoset kengät ja mä oon ihan nolo jos mul ei oo!!1" (t. Sofia 11v). Tärkeintä, mitä haluan opettaa lapsilleni, on se, että halvallakin saa hyvää. Että aina ei tarvii ostaa sitä kallista, sitä merkkiä, vaan käytettynä, kirpparilta, ite tehtynä, halvempana versiona löytyy ihan yhtä hyviä ellei parempiakin. Ite rakastin kirppareilla käymistä jo ihan pienenä - toivotaan, että munkin lapset tykkää siellä pyöriä!

Mitä sellaisia arvoja on, jotka ootte oppineet teidän vanhemmiltanne, jotka haluatte ehdottomasti siirtää omille lapsille?

Rakkain terveisin, feministi

7.3.2013

Joka vuosi törmään naistenpäivän aikaan samoihin juttuihin niin sosiaalisessa mediassa kuin blogeissakin. Naistenpäivää ideana haukutaan ja pidetään typeränä ("onks kaikki muut sit miestenpäivii höhö"), keksitään mukahauskoja "huomen on sit kalja, pihvi ja poskihoito-päivä"-juttuja... Tai vaihtoehtoisesti naiset itse itkee ja valittaa siitä, miten heidän mulkeromiehensä ei ostanut heille naistenpäivänä mitään. Siis ei niinku ees kukkia tuonu. Tai sitten hehkutetaan, miten oma kolmijalkainen hemmottelikin koko päivän lahjoilla ja yllätyksillä, koska naistenpäivänähän kuuluu hemmotella meitä haara-ulokkeettomia.

Olette kaikki väärässä. Hää-hää.

Naistenpäivän tarkoitus ei ole olla naisten hemmottelupäivä (vaikka se monessa maassa sitä onkin).
Naistenpäivän tarkoitus ei ole ostella naiselle kukkia ja lahjoja.
Naistenpäivän tarkoitus ei ole ylistää ja hehkuttaa elämänsä naisia.
Naistenpäivän tarkoitus ei ole nostaa naisia jalustalle miesten yläpuolelle.
Naistenpäivää ei varsinaisesti ole tarkoitettu hyvinvoivien länsimaiden naisille ollenkaan.

Naistenpäivän tarkoitus on muistuttaa meitä kaikkia siitä, että maailman mittakaavassa naisten oikeudet on edelleenkin huonolla tolalla.
Naistenpäivän tarkoitus on edistää naisten oikeuksia ja tasa-arvoa maailmanlaajuisesti.
Naistenpäivän tarkoitus on ylistää naisten saavutuksia vaikkapa tieteen, taiteen ja politiikan saralla. Naisten huonon aseman takia naisten saavutukset kyseisillä aloilla ovat harvinaisempia kuin miesten - naiset eivät meillä länsimaissakaan päässeet oikeastaan edes yrittämään ennen viime vuosisataa.
Naistenpäivän tarkoitus on muistuttaa meitä kaikkia siitä, minkälaisissa oloissa suurin osa maailman naisista edelleen elää.

Naisten oikeuksien polkeminen ei rajoitu vain esimerkiksi kehitysmaihin. Kaikki on varmasti kuulleet jutut siitä, miten miehen euro on naisen kaheksankytä senttiä, mutta naisten aseman surullinen tositilan ymmärtää paremmin niistä pienistä asioista, joita ihmiset eivät edes tajua.

“Feminism is the radical notion that women are human beings.”



Kun raiskauksen uhrille sanotaan, että raiskaus oli tämän omaa syytä.
Kun raiskauksen uhrille sanotaan, että syy on sinun, koska pukeuduit noin/olit humalassa/lähdit toisen matkaan/flirttailit/ehket sanonut ei tarpeeksi monta kertaa.
Kun vastuu raiskauksesta poistetaan raiskaavalta mieheltä sanomalla, että nainen olisi pystynyt ennakoimaan tilanteen ja välttämään raiskauksen.
Kun näistä syistä on naisia, jotka eivät kerro raiskatuksi tulemisesta, koska pelkäävät häpeää.
Onko naissukupuoli vapaa, jos meidän pitää varoa pukeutumistamme, käytöstämme, rajoittaa liikkumisemme tiettyihin kellonaikoihin ja seutuihin - sen sijaan, että miehille opetettaisiin, että raiskata ei saa missään tapauksessa, oli tytöllä yllään mitä vain tai kunto miten huono tahansa?
Tämä mentaliteetti on hirveän yleinen - meillä länsimaissa.

Kun sanotaan, että naista ei saa lyödä.
Oletus on, että nainen on heikompi eikä kestä iskua.
Kun miestään kasvoihin läpsäisevä nainen on luultavasti siihen oikeutettu - mies varmaan petti tai sanoi pahasti. Eihän läpsy edes satu, ei se haittaa jos nainen vähän läpsii miestään.
Mutta naistaan läpsivä mies halutaan lynkata julkisesti.
Kun oletus tämän mentaliteetin takana on, että nainen on heikko eikä osaa pitää puoliaan.



Kun sanotaan, että tupakoiva/juova nainen on ällöttävä, koska se on niin miehekäs tapa.
Kun sanotaan, että kiroileva nainen on ällöttävä, koska se on niin miehekäs tapa.
Kun itsensä tosi timmiksi ja lihaksikkaaksi treenattua naista haukutaan rumaksi, koska lihakset on niin miehekkäitä.
Kun oletetaan, että jotta nainen voi menestyä uralla, tämän pitää "toimia kuin mies" ja luopua perhehaaveista.
Kun naisellisuudestaan nauttivia naisia haukutaan antifeministeiksi.
Kun asiat jaetaan naisellisiin ja miehekkäisiin.

Kun mies itkee, on tunteikas, on herkkä, ja joutuu siksi nöyryytetyksi ja haukutuksi - yleensä neidiksi, naiseksi tai  pussyksi.
Kun sanotaan, ettei miestä voi raiskata. Naisen voi, koska nainen on heikompi.
Kun kaikki, joka ei ole järkiperäistä, leimataan naiselliseksi.
Kun oletetaan, että nainen on syntyjään parempi ruoanlaitossa/siivouksessa/ompelussa.

Kun nainen itse asettaa sukupuolensa syyksi sille, ettei osaa jotain.
Kun nainen ei osaa korjata tietokonetta, tankata autoa, tehdä matikanläksyjä, ripustaa taulua seinään - ja sanoo itse "noku mä oon tyttö, tee sä tää mun puolesta ku sä oot tollanen iso vahva mies."
Kun mies ei osaa näitä ja vastaavia asioita, ja tämän miehisyyttä epäillään.


Kun naisella on "löyhät" moraalit seksin suhteen, ja tämä haukutaan lutkaksi ja huoraksi.
Kun nainen nauttii seksistä ja harrastaa myös yhden juttuja, ja tätä pidetään sen vuoksi likaisena.
Samojen ihmisten toimesta, jotka eivät tuomitse samanlaista seksikäyttäytymistä miehiltä.
Kun oletetaan, että nainen antaa ja mies ottaa.
Kun nainen kieltäytyy seksistä tietyksi ajaksi rangaistukseksi mieheltään.
Kun seksiä pidetään täysin miehen nautintona, jota nainen voi säädellä - sen sijaan, että seksi ymmärrettäisiin molemmille osapuolille samanlaisena nautintona.
Kun seksistä kieltäytymistä pidetään pihtaamisena.
Slut-shaming. Rape culture.

Kun naisen pitäisi pukeutua peittäviin asuihin, ettei hän kerää "vääränlaista" huomiota miehiltä.
Kun nainen, jolla on avoin kaula-aukko, on automaattisesti lutka.
Kun naisen pitäisi pukeutua paljastavasti ja "naisellisesti", jotta miehet haluaisivat tätä.
Kun pukeutumissääntöjä luetellaan millään tavalla kummallekaan sukupuolelle.

Kun abortti on laiton.
Kun kirkko ja valtio saa päättää yksittäisten naisten kehosta ja elämästä.
Kun feminismi herättää heti ensimmäisenä mielikuvia vihaisista militanttilesboista, jotka vihaavat kaikkia miehiä ja naisellisuudestaan nauttivia naisia.
Kun naiset itse sanovat, etteivät pidä feminismistä.
Kun ihmiset luulevat, että feminismi tarkoittaisi sitä, että naista pidettäisiin parempana kuin miestä.
Kun ihmiset eivät ymmärrä, että feminismi ajaa todellista sukupuolten välistä tasa-arvoa - ei kummankaan ylemmyyttä.


Kun sanotaan, että mies on "friendzoned".
Kun oletus on, että naisten pitäisi ihastua jokaiseen mieheen, joka on heille ystävällinen ja mukava.
Kun oletus on, että naisten pitäisi haluta jokaista miestä, joka tarpeeksi kauan jaksaa vongata ja piirittää.
Kun oletus on, että jos mies on The Nice Guy, naisten tulisi automaattisesti kiittää tästä seksillä.

Kun kauneusihanne on tietynlainen muotti, johon jokaisen naisen tulisi mahtua.
Kun naiselle, joka on terve ja peruskunnossa sanotaan, että tämän tulisi silti laihduttaa.
Koska vaikka kehon arvot olisi kunnossa ja olo hyvä, niin eihän kukaan halua olla tollanen löysä.
Kun sanotaan, että vain laiha on kaunista.
Kun sanotaan, että vain kurvikas on kaunista.
Kun tehdään "these are REAL women"-kampanjoita pulleilla naisilla.
Aina, kun jonkinlaista kehotyyppiä pidetään parempana tai huonompana kuin toista.

Kun töissäkäyvää äitiä haukutaan.
Kun kotiäidiksi jättäytynyttä äitiä haukutaan.
Kun lapsettomaksi vapaasta tahdostaan jäänyttä naista haukutaan.
Kun naista, joka on onnekkaana syntynyt siihen osaan maailmaa, että voi itse päättää omista asioistaan, arvostellaan tämän valinnoista.

Kun naisille heitetään "takas keittiöön/tee mulle voileipä/huono lukko ja master key"-tyylistä läppää provosointimielessä ja luullaan, että sillä saavutetaan jotain.
Kun loukkaantuneelle sanotaan, "mistä sä suutuit, sehän oli vaan vitsi!"
Kun joku teistä ehkä lukee tätä tekstiä ja pitää mua raivoavana feministinä. Sen sijaan, että ymmärtäisi, että tämä teksti kertoo jokaisesta naisesta, jonka tulet koskaan kohtaamaan.
Koska tässä tekstissä luetellut asiat kohdistuvat kaikkiin naisiin - välittämättä ihon väristä, yhteiskunnallisesta asemasta, asuinpaikasta, ulkonäöstä, kansallisudesta tai personaasta.
Koska tässä tekstissä luetellut asiat ovat arkipäiväisiä pikkujuttuja, joita ihmiset eivät edes tajua.
Koska tässä tekstissä on lueteltu vain murto-osa kaikista niistä heidän asemaansa alentavista asioista, joita naiset kohtaavat päivittäin.

Naistenpäivä muistuttaa meitä naisten oikeuksista ympäri maailman.
Naistenpäivä muistuttaa meitä olemaan kiitollisia, jos asumme paikassa, jossa meillä on naisina paljon oikeuksia ja hyvä asema.
Naistenpäivä muistuttaa meitä siitä, ettei kyseinen tuuri oikeuta meitä unohtamaan muita naisia ja esittämään, etteivät asiat ole huonosti muualla.


(Kuvat)