Lapsivihaajien Vihaajat RY

3.12.2012

Muakin on mietityttänyt jo pitkään asia, jota tuntuu tapahtuvan vain ja ainoastaan Suomessa. Tarkoitan tällä lapsivihaa, joka on pikkuhiljaa noussut yleiseksi keskustelunaiheeksi (ja hyvä niin!). Luin joku aika sitten Riku Rantalan kirjoituksen aiheesta, ja huutelin koneen ääressä "NIMENOMAAN", koska lapsiviha on aina ärsyttänyt mua ihan suunnattomasti.

Lapsivihalla tarkoitetaan nyt siis sitä liian yleistä suomalaista negatiivista asennetta lapsia kohtaan. Kun lapsi itkee tai inisee, suomalaiset tuhahtelee, huokailee, pyörittelee silmiä, jupisee, mulkoilee lapsen vanhempaa ja mutisee "eikö toi nyt saatana osaa pitää tota kakaraa hiljaisena". Kellään ei missään vaiheessa tule edes mieleen, että ihan pienellä lapsella ei hirveästi niitä kommunikointitapoja ole. Mielipahaan, oli kyse sitten nälästä, kylmästä, uuden paikan vierastamisesta tai mistä vain, reagoidaan päästämällä ilmoille itku, jotta joku auttaisi, kun ei vauva itse voi asialle mitään. Sylivauvoista muristaan partaan, että ei vittu miten rasittava äpärä. Suomalaiset lapsivihaajat, ihan oikeasti, mikä teitä vaivaa?

Tottakai joskus lapsen itku voi joskus olla ärsyttävää. Tarhaikäinen, joka alkaa itkemään ja huutamaan kaupassa, koska ei saa karkkia, ei enää selitykkään tarpeella tai kommunnikointiosaamisen puutteella. Tässä kohtaa tietenkin vanhemman reagointi lapsen meteliin aiheuttaa reaktion ihmisissä ympärillä. Kaupan kassana mäkään en perusta äideistä, jotka reagoi lapsen kiukutteluun esittämällä, ettei lapsi huuda. Käännytään pois lapsen luota, ei sanota sille sanaakaan, annetaan sen huutaa itsensä väsyneeksi. Kanssaihmisiä ei siinä hirveästi ajatella. Mutta jos asiaa miettii vähän pidemmälle, ainakin oman kokemuksen mukaan hyvin harva lapsi käyttäytyy näin. Meillä käy joka päivä paljon lapsia, eikä itkuisia versioita näy usein. Keskiverrolla pari kertaa viikossa, jos edes sitä. Suurin osa lapsista siis käyttäytyy hyvin, ja moni on aivan ihana piristys työpäivään, kun ujostelevat tai vaihtoehtoisesti kohteeliasti kiittää ja tervehtii. Mistä siis johtuu, että kun lapsiperhe astuu ravintolaan, kauppaan, kahvilaan tai mihin vain julkiseen tilaan, muu kansakunta kiusaantuu ja alkaa heti vääntelehtiä paikallaan, pyöritellä silmiään ja rukoilla, ettei perhe tule heidän lähelleen?

Uusimassa KaksPlus-lehdessä Californiaan muuttanut Sara Wacklin vertaa kahden maan suhtautumista lapsiin ja ihmettelee, miksi Suomessa lapsia kohdellaan kuin taakkoja. Californian puolella lapset ja äidit kuulemma vastaanotetaan tärkeinä osina yhteiskuntaa ja yhteisöä, joilla on ihan yhtä suuri oikeus olla paikalla kuin muillakin. Paljon aikaa vuosittain Italiassa viettäneenä koen myös itse, ettei siellä joutunut näkemään irvistelyä, kun minä, vanhempani ja kolme siskoani saavuttiin paikalle. Tuntuu, että erinäisissä muissa kulttuureissa lapsiin osataan reagoida rakkaudella ja lämmöllä, siinä on kansakuntamme ja yhteiskuntamme tulevaisuus, tulevat veronmaksajat, meidän hoitajat, tuleva uusi sukupolvi, jota tulee vaalia. Suomessa lapset haluttaisiin näemmä pitää kotona komerossa täysi-ikäisyyteen asti.

"Muistan elävästi, kuinka yritin huhuilla Helsingissä ratikan ovella ihmisiä apuun. Muistan myös ihmisetn kiusaantuneet katseet, kun pieni perheemme astui helsinkiläisravintolaan. Uudessa kotikaupungissamme lapsi on tärkeä osa yhteisöä, ei muiden elämää hankalotitava häiriötekijä." - Sara Wacklin, "Ylisanojen Ihmemaassa", KaksPlus 12/2012

Eikä kohtelu rajoitu vain lapsiin, vaan myös niihin äiteihin. Äitien erinäisoikeuksiin ja tukiin. Suomessa äideillä on huomattavasti paremmat tuet ja mahdollisuudet kuin monessa muussa maassa, mut täällä ne halutaankin sitten heiltä poistaa. Ihan niinkuin uusien kansalaisten ja veronmaksajien kasvattaminen ei olisi mitenkään arvostettavaa tai tarpeellista. Yks ääripään mielipide on, että se johtuu siitä perisuomalaisesti kateudesta - miks noi pääsee ilmaiseksi bussiin, kun mä en pääse? Ei noikaan hei saa päästä! - ja tähän mun mielestä mahtava esimerkki taas muiden maiden meiningistä on tämä uutinen Valko-Venäjältä. Tilanne siis on, että matkalipun tarkastaja saa kiinni äidin, jolla on pieni lapsi mukana, eikä matkalippua. Äidillä ei näytä olevan paljoa rahaa muutenkaan, mutta tarkastaja ei päästä tätä pälkähästä, vaan fyysisesti tarttuu tähän kiinni ja estää poistumisen kulkuneuvosta. Suomessahan tätä toki tapahtuu (paitsi ettei tarkastaja saa käydä käsiksi, oven eteen saa tosin mennä seisomaan), muttei vaunuilla 0-6-vuotiasta kuljettavien äitien kohdalla, joilla on siis oikeus matkustaa ilman matkalippua. Valko-Venäjällä ei asiaan kuitenkan reagoida niin hyvin. Uutisen videolla näkyy, miten toiset matkustajat suuttuvat tarkastajalle, kun tämä riuhtoo liputonta äitiä, ja alkavat riuhtoa tätä irti äidistä. Kun tarkastaja ei luovuta, yksi matkustaja tarttuu tätä hiuksista ja pitää kiinni niin kauan, että äiti ehtii ulos kulkuneuvosta ja se jatkaa matkaa. Okei, en ole ihan samaa mieltä tilanteen väkivaltaisuuden kanssa (en toisaalta kyllä tue sitäkään, että tarkastaja tönii ja riuhtoo lipuntota äitiä!), mutta tässä ois aika vahva esimerkki siitä, millä lailla äitien arvostus eroaa täällä muista maista. Suomessa valitetaan, että he pääsevät lasten kanssa ilmaiseksi - muualla tarkastajia revitään hiuksista, jos vaatii äidiltä rahaa.

Mistä tää lapsiviha siis tulee? Miksi Suomessa tuntuu, että jos lapsi avaa suunsa, pitäisi heti olla häpeämässä ja hyssyttelemässä? Lapsi on lapsi, ja käyttäytyy kuin lapsi, ja niin asian pitäisikin olla. Ei itkevää vauvaa voi tuomita ärsyttäväksi äpäräksi! Ei kovaan ääneen nauravaa ja leikkivää taaperoa voi tuomita rasittavaksi kakaraksi! Miten tää on päässyt unohtumaan? Missä vaiheessa lapsista on tullut yhteiskunnalle taakka eikä tulevaisuus? Ja mikä teitä oikein vaivaa?

Terv. Tuleva äiti, joka tulee imettämään just sun viereen bussissa

Maailmankansalainen

6.11.2012

Matkustelu. Vieraat kulttuurit, niiden hyväksyminen, niistä oppiminen ja niiden suuri arvostaminen. Maailman näkeminen. Liikkuminen, tietäminen, itseensä kaiken imeminen.

Kaikki vanhempieni opettamia arvoja - matkustelu on aina ollut meidän perheelle vakio ja itsestäänselvyys. Siitä päivästä, kun vanhin siskoni syntyi, siihen asti, kun minä olin ~15v, perheemme matkusti joka kesä kuukaudeksi Italiaan sukuloimaan. Isä on syntynyt ja kasvanut Roomassa, ja sukulaiset sijoittuu lähinnä sinne ja Napoliin. Lisäksi meitä on viety Eestiin, Ruotsiin, Espanjaan, Turkkiin, Marokkoon, Intiaan (mä en lähteny, t. teinisofia ja JEE MUL ON KÄTY NIIQ), Hong Kongiin, pikkusisko ja äiti kävi reilaamassa pari vuotta sitten.... Nyt kun meidän kuopus on jo 18, vanhemmat on kahdestaan matkustellut mm. Kreikkaan ja Nepaliin.

Ja ei, kyse ei oo siitä, että me oltaisiin jotenkin rikkaita. Meillä on vaan priorisoitu. Rahaa on säästetty ja käytetty mieluummin matkaan kuin siihen, että oltaisiin lapsena aina saatu kaikki mitä halutaan. Meidät on kaikki kasvatettu arvostamaan rahaa ja tietämään, ettei sitä aina ole kaikkeen, ja siksi pitää päättää, mikä on tärkeintä. Meille se on ollut perheen yhteinen matkustelu. Matkustelu ei loppujen lopuksi ole niin kallista, jos jaksaa nähdä vaivaa ja käyttää paljon aikaa siihen, että alkaa metsästää halpoja lentoja ja majoituksia jo monen monta kuukautta ennen lähtöä. Ja tää on yksi niistä monista asioista, joista olen mun vanhemmille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Matkakuume on myös tarttunut muhun, mutta mä olenkin vähän huonompi säästöasioissa!

Viimesen parin vuoden sisään oon matkustellut "vähän", eli käynyt "vaan" Ibizalla 2010 kesällä, Hong Kongissa alkuvuodesta 2011 moikkaamassa siellä vaihdossa ollutta siskoa ja Berliinissä viime tammikuussa Nicon kanssa mun synttäriviikonloppuna. En laske tähän Tallinnan tai Ruotsin risteilyjä, koska ne on mulle oikeesti vaan niin perus. Elin ensimmäiset 21 vuotta elämästäni sadan metrin päässä Viking Linen satamasta ja oon käynyt valehtelematta ainakin parikymmentä kertaa näillä risteilyillä.

Häämatkalle ei olla Nicon kanssa vielä menty, koska halutaan molemmat mennä jonnekkin oikeasti erikoiseen paikkaan, ja mahollisimman pitkäksi aikaa. Ei paria viikkoa Teneriffalla kiitos, vaan mieluummin kuukaudeks Afrikkaan tai Aasiaan, ehkä Etelä-Amerikkaan. Mun unelmana olisi päästä reissuun silloin, kun vauva on vielä rintaruokinnassa, koska ajatus lapsesta, joka kulkee ja syö kantoliinassa päivät pitkät tuntuu hirveän helpolta verrattuna sen ikäiseen pikkuiseen, joka osaa jo valittaa että äiti jalkoihin sattuu ja on jano ja miksei mennä jo hotellille. Raskaana en missään nimessä halua reissuun, mun tuurilla iskis kaikki mahdolliset turvotukset, oksetukset ja ummetukset just reissun päälle, puhumattakaan mahdollisista rokotteista ja lääkityksistä, joita en raskaana haluaisi ottaa ollenkaan.

Papu ja tulevat pikkuiset tulee näkemään maailmaa aika paljon jo ihan siksi, että tädeistä yksikään ei asu Suomessa! Vanhin siskoni asuu Saksassa, toisiksi vanhin Roomassa ja pienin aikoo heti lukiosta päästyään suunnata lämpimään opiskelemaan. Mun mielestä on ihanaa, että pikkusella on syy, pakote ja tarve käydä ulkomailla ainakin kerran vuodessa jo vaippaiästä saakka. Ja vielä niin moneen paikkaan - meidän sukulaiset rajoittuu lähinnä Italiaan, mutta Papulla niitä onkin jo vähän ympäriinsä.

Joulukuussa ollaan kuitenkin nyt menossa Roomaan sukuloimaan! Eli oikeammin mun siellä yliopistossa opiskelevaa isosiskoani tapaamaan. Ja tietty serkkua, siskon poikaystävää ja koko kööriä. Nico on käynyt nuorena Italiassa muutamaankin otteeseen, muttei koskaan Roomassa, josta puolet mun geneettisestä perimästä kuitenkin tulee - ja jota opetan muksut rakastamaan ja ikävöimään jo pienestä pitäen. Itse oon viimeksi käynyt siellä melkein tasan kolme vuotta sitten.  Reissu on 14.-19. Joulukuuta, kämppävahti on hoidettu ja hotellit ja lennot maksettu! ♥

Minä, Sofia

4.11.2012

22. Tammikuuta 1991 suomalainen äitini Leena ja italialainen isäni Valter suuntasi naistenklinikalle maailmaan haluavan masuasukin kanssa. Alle kolme tuntia myöhemmin synnytys oli ohi, ja perheen kolmas tytär oli syntynyt - minä, Sofia Erika. Olin vaalea ja sinisilmäinen, erilainen tummista isosiskoista. Vanhimmalta siskoltani Venlalta kysyttiin synnärillä, mikä uuden siskon nimi on - "Se on Sofia!" - ja nimi oli päätetty. Sofia oli koko ajan ollut vanhemmilla yksi vaihtoehto, mutta loppullisen päätöksen tekikin isosisko!

Näytin ihan enkeliltä vaaleilla kiharoillani, mutta olin aika lailla kaikkea muuta. Olin ylienerginen ja sanalla sanoen vittumainen lapsi - en totellut, riehuin, valokuvissa ei voinut olla normaalisti (tämähän oli siis filmikameroiden aikaa, jollon ei voinut ottaa uusiksi montaa kertaa), leikin liian rajusti ja pienemmät jäi jalkoihin kun jyräsin, olin koko ajan äänessä ja vaadin olla huomion keskipisteenä. Niin, ja kun pikkusisko tuli maailmaan vuonna 1994, sain samalla uuden nyrkkeilysäkin/labrarotan, johon kokeilla eri tapoja saada toinen parkumaan. Sori Minea!

Oli mussa varmasti jotain ihanaakin, mutta olin vaan tosi villi ja kuriton lapsi. Iskä kuvaili mua mun häissä pitämässään puheessa sanomalla, että mun oli aina vaan pakko kapinoida kaikkea vastaan, ihan sama tykkäsinkö asiasta vai en - oli vaan pakko pistää vastaan ja aiheuttaa hämminkiä ja/tai kaaosta. Tähän voi varmaan jotenkin loogisesti liittyä mun rakkaus suureen ja mahtavaan rock-musiikkigenreen, ja sen miljooniin alalajeihin. Isä ja äiti kuunteli molemmat kaikennäköstä vähän erilaista kotona, ja imin itteeni kaikkea Ismo Alangosta Pink Floydiin. Jossain vaiheessa piti kuitenkin löytää se oma juttu.

Teininä olin... no, teini. Siinä vaiheessa jo monivuotinen rakkaus esim. Nirvanaan ja Marilyn Mansoniin alko näkyä ulkonäössä, kun aloin ite päättää vaatetustani. Olin 12-vuotias, kun äidin kanssa ostettiin mulle Seppälästä punamustaraidallinen pitkähihainen, josta mun tyylinmuutos lapsesta vihaiseen angstiteiniin lähti.

Aloin fanittaa suomalaisia teinirock-bändejä, löysin sitä kautta suuren ystäväporukan, ja kierreltiin ympäri Suomea seuraamassa kyseisiä kokoonpanoja. Olin edelleen rasavilli, ja porukoilla oli taas aika paljon kestämistä - lähdin Tampereelle Sauna Open Air 2006-festareille ja väitin, että meillä on yöpaikka, jota meillä ei ollut. Eka yö nukuttiin jonkun kaverin saman päivänä löytämän tytön luona ja toka yö nukuttiin pätkittäin puistossa ja Tampereen juna-asemalla. Jonotin yön yli Hanoi Rocksin Tavastian keikkaa, josta lähin suoraan Tampereelle hostaamaan street team-tapahtumaa bändille, jonka "virallinen fani" olin, ja nukuin Tampereen juna-aseman edessä yöni. Oon jonottanut talvipakkasella yön yli keikkoja monia kertoja. Vanhemmat joskus tiesi missä olin, useimmiten ei - teinit nyt aika usein tuppaa valehtelemaan. En sinänsä edes kokenut olevani mitenkään pahis, halusin vaan tehdä oman pääni mukaan.

Koulu oli ongelma. Olin vuoden edellä ikäluokkaani, koska opin niin nopeasti. Kävin steineriä, enkä tykännyt siitä yhtään. En jaksa enää osoitella sormia mihinkään suuntaan, mutta en viihtynyt siellä hyvin monesta eri syystä. Ysiluokan kevät meni aika lailla siihen, että hajosin omien ongelmieni kanssa (vähän kaikkea teini-ikään liittyvää, yksinäisyyttä ja huonoa itsetuntoa ja yleinen first world teenager problems-kirjo) ja olin enemmän poissa kuin paikalla. Samassa koulurakennuksessa oli kaikki luokat ekasta abiksi, ja opet näki paljon vaivaa saadakseen mut lukioon. Kävin sitä ekan kuukauden ja lopetin. Pidin vuoden välivuotta, jonka aikana yritin saada paskaduunia, mutten saanut sitäkään, koska olin 15 ja täysin ilman työkokemusta, ja lisäksi vähän kyseenalaisen näköinen. Menin seuraavana syksynä kymppiluokalle oman ikäisteni kanssa - aivan mahtavan upea kouluvuosi, jota on edelleen ikävä - ja sieltä lukioon vuotta nuorempien kanssa. Päädyin Martinlaakson lukioon, koska en päässyt muualle.

Teininä identiteetti rakentui monesta eri asiasta, ja mun musamaun innostuksen vaihtelut näki nopeasti kuteista. Loppujen lopuksi olin monta vuotta vaan sekasikiö niitä monenmoisia rock-musiikin alalajeja, joista ehkä pitkäaikaisin ja rakkain oli glämmärikausi, jonka aikana ihmiset, joiden kanssa vietin aikaa, vaihtu täysin ja aloin löytää silloista omaa paikkaani maailmassa. Seurustelin myös ekaa kertaa, ja ekaksi suhteeksi melkein neljä vuotta oli tosi pitkä aika. Eka poikaystävä käytti enemmän meikkiä kun minä, ja kaikki aina sano sitä Michael Monroeksi. Oltiin tosi rock'n'roll, kunnes kasvettiin erillemme ja erottiin kun olin just täyttänyt 19 ja opiskelin lukion tokalla.

Eron jälkeen olin ihan uuden identiteettikriisin edessä. Moni kaveri teinivuosien glämmärikausilta oli kadonnut mun elämästä ja olin muuttunut niistä vuosista paljon. Ihminen, jonka kanssa olin kasvanut teini-iän pahimmista vuosista nuoreksi aikuiseksi, ei ollut enää mun elämässä. Olin sinkku oikeastaan ekaa kertaa elämässäni (en osaa laskea lasta "sinkuksi", eli ennen ekaa suhdetta olin vaan minä, parisuhdestatus määrittelemätön) ja olin aika pihalla siitä, kuka olin. Mulla oli yhtäkkiä hirveesti vapaa-aikaa yksinäni. Käytin siitä suurimman osan itteni tutkiskeluun ja mietiskelyyn, meditointiin jopa, ja oon edelleen ittelleni kiitollinen siitä, että tein niin. En varmasti olisi nyt ihan yhtä hyvä tyyppi jos en olisi käyttänyt kaikkia niitä tunteja mieleni syövereiden kattelemiseen.

Sitten tulikin Nico. Olin ihastuneempi kuin koskaan, ja koin ihan uudenlaisen tunteen. Aiemmin oon aina pitänyt tärkeänä sitä, että suhteessa molemmilla pysyy oma elämä ja oma erillinen identiteetti täysin irrallaan toisesta - pähkinänkuoressa, pidin tärkeänä sitä, että toinen pidetään tietynlaisen välimatkan päässä. Siis henkisesti. Nicon kanssa huomasin yhtäkkiä, että mä halusin sen mahdollisimman lähelle. Halusin, että Nico oppisi lukemaan mun ajatuksia. Se onkin nähnyt mussa puolia, tapoja ja tunteita, joita en oo koskaan edes kirjoittanut päiväkirjaani. Alkuvuosi 2012 oli mulle jostain edelleen vähän tuntemattomasta syystä vähän rankka - tuntui välillä siltä, että olin taas teini. Nico oli ainoa, joka pääsi todistamaan sen kaiken. Se on kirjaimellisesti pitänyt mut kasassa, kun oon ollut hajoamaisillani. Niin ällöromanttista, niin ihanaa.

Oltiin seurusteltu pari kuukautta, kun oltiin kävelemässä kaveripariskunnan tuparijuhlinnasta vanhaan kotiin. Käveltiin Helsingin rantaa pitkin, ja juteltiin kaikenlaista. Oltiin saatu tietää, että toinen kaveripariskunta yritti lasta. Puhuttiin tulevaisuudesta. Äkkiä Nico pysähtyi, otti mun käsistä kiinni, keräsi rohkeutta, sitten pudottautui molemmille polville ja pyysi mua vaimokseen. Niin ällöromanttista, niin ihanaa. Suostuin heti. Pidettiin kihlat aluksi "salassa" (ei mainostettu, odotettiin ihmisten huomaavan ite) koska ei oltu vielä sovittu, onko naimisiinmeno ajankohtaista vai vasta muutaman vuoden päässä, mut aika pian lyötiin lukkoon hääpäivä - seurustelun eka vuosipäivä.

Hääsuunnittelu oli aika helppoa siitä, että ne pidettiin maistraatissa ja juhlat vuokratussa tilassa seuraavana päivänä, ja mä halusin vähän epäperinteisemmät ja mahdollisimman meidän näköiset ja maanläheiset häät. Ei pakkoperinteitä, vaan noudatetaan vaan niitä, mistä tykätään. Ei valkosta mekkoa, ei pappia, ei lapsia tai lemmikkejä. Me ja vähän yli 50 vierasta, perheet ja lähisukulaisia ja ystäviä, pelejä ja leikkejä ja puheita ja helvetin hyvää ruokaa ja ihana tunnelma. Saatiin hirveästi kaikkea ilmaiseksi ja ystävien kautta - mun meikit, hiukset ja kynnet, juhlan ruoat, melkein koko ohjelma, juhlien tarjoilu ja tilan siivous, jopa maistraatin jälkeinen ravintolaillallinen kaverien ravintolassa. Hääpäivän lähestyessä huomasin, että mun vauvakuume oli tarttunut Nicoon.

Oon aina tiennyt haluavani lapsia. Oon (kahella) sanalla sanoen syntynyt äidiksi. Oon aina myös tiennyt, että haluan ensimmäisen lapsen verrattain nuorena. Oon aina tiennyt, että haluan paljon lapsia (itse tuun neljälapsisesta perheestä, Nico kuusilapsisesta). En osannut sanoa, missä vaiheessa - mitä yhteiskunta odottaa? Että oon opiskellut itselleni ammatin, luonut vähän uraa? Olin ja olen tilanteessa, että teen paskaduunia koska on pakko (lapset, pelkällä ylioppilaslakilla ette saa mitään kunnon töitä) enkä edelleenkään tiedä ollenkaan, mitä haluan olla isona, mitä opiskella. Alkuvuoden rankkuus on luultavasti ollut paljolti myös tunne siitä, ettei oo kiintopistettä tulevaisuudelle, ei "tarkoitusta". Alettiin Nicon kanssa varovasti puhua lapsista, ensin vähän "no montas sä sitten joskus haluaisit". Jossain vaiheessa tajuttiin, että molemmat halusi lapsen heti. Tajusin, että oon miehen kanssa, jonka kanssa haluan olla lopun elämääni - ainoan ihmisen kanssa, joka näkee suoraan mun sisimpääni, ja joka on oppinut lukemaan mun ajatuksiani. Olin (olen...) duunin ja opiskelun suhteen tilanteessa, josta en oikein pääse mihinkään, koska en oikein halua mitään. Mun ikiaikainen vauvakuumeeni sammuttaminen tuntui loogiselta. Alettin yrittämään pari kuukautta ennen häitä, ja hääyönä se on tapahtunut - Papu sai alkunsa. Niin ällöromanttista, niin ihanaa.

Nyt ei enää tunnu pahalta. Ei pelota huominen, eikä tunnu siltä, ettei mistään tuu mitään. Musta tulee äiti. Se on hienointa, isointa, pelottavinta, jännittävintä, upeinta, ihaninta ja kamalinta, mitä oon tähän asti tehnyt. Mutta tätä tulevaisuudenkuvaa ootan innolla, enkä jaksaisi odottaa ollenkaan. Kummastelen ja kuulostelen kroppaani paljon joka päivä, ihmettelen, että siellä se on. Odotan, että tuntisin liikkeet. Odotan megamahaa ja synnytystä, odotan vauva-aikaa, taaperoaikaa, seuraavia lapsia, odotan koko tulevaisuutta. En vieläkään tiedä mitään duuniin tai opiskeluun liittyvää, mutta ne sumplitaan sitten kun tarvitsee, eikä se ahdista enää ollenkaan. Tuntuu hyvältä voida sanoa, ettei enää pelota herätä.